Lapuan tuomiokapituli on päättänyt ratkaista vaikean henkilöstöhallinnollisen olosuhteen sopimalla kirkkoherran kanssa, että kun kirkkoherra itse irtisanoutuu virastaan, tuomiokapituli maksaa 10 kuukauden palkkaa vastaavan korvauksen. Blogisti on tietysti ohuella jäällä, kun lähtee kommentoimaan asiaa vain Kotimaan nettisivuilta saatavan tiedon varassa. Kotimaa24:n mukaan kapitulista on vastattu, kun asian juridiikan perään on kysytty, että ”tämä pohjaa täysin tuomiokapitulin ja kirkkoherran välisiin neuvotteluihin”
Ehkä juuri se, että asiasta on niin niukasti tiedotettu oikeuttaa esittämään kysymyksiä.
Kirkon oma virkamieslainsäädäntö ei tunne työnantajan maksamia ”kultaisia kädenpuristuksia”. Tässä tapauksessa maksajana ei edes ole kirkkoherran työnantaja, vaan tuomiokapituli, joka on tehnyt asiaa koskevan yksityisoikeudellisen sopimuksen kirkkoherran kanssa. On ilmeistä, että kirkkoherran ja tuomiokaputulin välinen yksityisoikeudellinen sopimus sitoo sen osapuolia, jos sopimuksen ehdot täytetään. Kirkkoherra siis saa rahansa, jos irtisanoutuu.
Mielenkiintoisin kysymys onkin se, millä perusteella tuomiokapituli on voinut päättää maksaa sopimansa irtisanoutumiskorvauksen tuomiokapitulin varoista? Kirkon keskusrahaston varoistako? Muista tuomiokapitulin varoistako? Kirkkoherra siis saa joka tapauksessa rahansa, mutta mitähän sanovat tuomiokapitulin tilintarkastajat aikanaan kun mietitään, mikä on asiasta päättäneiden tuomiokapitulin jäsenten vastuu suhteessa tuomiokapitulin varainkäyttöön ja varainkäyttöä koskeviin säännöksiin?
Niin ja mitä sanovat kirkon keskusrahaston tilintarkastajat – tulevathan hiippakuntien varat keskusrahastosta, jopa perustellusti momenteilla (miltähän tässä tapauksessa). Voihan olla, että jatkossa keskusrahaston budjettiin, kirkolliskokouksen hyväksyttäväksi, tulee hiippakunnille oikein oma momentti myöhään kelvottomaksi osoittautuvia viranhaltijoita varten. Lapuan hiippakunta on piispansa johdolla tehnyt nyt avauksen, näytön kurinpidollisesta ratkaisuvallastaan rahassa mitattuna. Tosiasiassa käytännölle olisi tilausta varmaan laajemminkin, mutta se vain epäilyttää, riittävätkö lopulta kekusrahaston varat.
Tilintarkastajan näkökulmasta kysymys lienee siitä, ovatko tuomiokapituli ja sen edustajina toimineet henkilöt toimineet toimivaltansa puitteissa vai sen ylittäen. Tuomiokapitulin käyttämien varojen osalta lienee kysymys siitä onko tässä käytetty varoja, joiden käyttötarkoitus on jollain lailla säännöksin tai sopimuksin rajattu määrättyyn tarkoitukseen käytettäviksi vai tuomiokapitulille yleisesti myönnetyistä määrärahoista. käyttötarkoitukseltaan rajattujen varojen käyttäminen näin on aina toimivallan ylittämistä.
Tilintarkastajan asia ei ole ratkaista menettelyn tarkoituksenmukaisuutta, joka ainakin taloudellisessa katsannossa on manageriaalista harkintaa, mitä vaihtoehtoja olisi ollut. Asiaa tarkemmin tuntematta voi kysyä esimerkiksi millaisia kustannuksia olisi aiheutunut suorasta erottamisesta, jos siihen olisi päädytty – mahdollisia oikeudenkäynti- ja vahingonkorvauskuluja jne. Toisaalta kysymys on myös niistä toiminnallisista haitoista, joita seurakunnalle olisi jatkuvista ristiriidoista tai oikeudenkäynneistä odotettavissa. Tehdyn ratkaisun hyviä puolia ovat sen (suhteellinen) nopeus ja kustannusvaikutusten ennustettavuus.
Aivan oman kysymyksensä muodostaa se, onko tässä luotu ennakkotapaus, jota jotkut haluavat käyttää esimerkkinä ja onko esimerkiksi kirkkoherrojen oikeudellista asemaa tällä heikennetty tai toisaalta joissain tilanteissa vahvennettu.