Eilen suomalaiset ajankohtaisuutiset kertoivat edellispäivän tapahtumista Irakissa: ISIS:in terroristit tuhosivat ikivanhoja kulttuurihistoriallisia aarteita, vanhoja veistoksia. Tuhoteosta oli saatu videodokumentti, jota havahduttiin raportoimaan ja ainakin TV:n uutisissa kommentoimaan asiantuntijankin avulla (Jaakko Frösen). Kyse on muinaisen assyrialaisen veistotaiteen hakkaamisesta sirpaleiksi hakuin ja moukarein. Assyria (nyk. Irakin alueella) on luettu myös länsimaisen kulttuurin taustasi kuten Babylonia ja muinainen Egypti.
Mielenkiintoista oli uutisista ilmenevä laajamittainen ja ponteva kauhistus, joka kokosi äkisti mm. YK:n edustajat ”hätäistuntoon”. On kysymys kulttuurijuuriemme korvaamattomien monumenttien tuhosta. Olen yhdeltä tutkintohaaraltani taidehistorioitsija, ja ymmärrän toki asian vakavuuden. Toisaalta maailman reagointi ja sen uutisointi herättää kysymyksiä kristilliseltäkin kannalta. Tästäkö me haavoitumme yli kaiken? Onko tässä suurin motivaatio Isisin terrorismin nujertamiseksi.
Islamin uskontoa voi syystä pitää kuvakielteisenä: Allahin, Muhammadin ja myös ihmisten kuvaaminen on muussakin kuin pilkkakuvissa kiellettyä. Esittävä veistotaide ennen muuta. Ornamentiikka korvaa ihmiskuvauksen. Ollaan itse asiassa samoilla VT:n käskyjen ja kieltojen linjalla, johon kristitykin ovat nojanneet. Kymmenen käskyn laissa on kielletty Jumalan esittäminen kuvin ja patsain, ettei syntyisi epäjumalien palvontaa. Israelilaiset tuhosivat Kultaisen vasikan pakanallisen jumalkultin kitkemiseksi. Kristityt tuhosivat valtaan päästyään 300-luvulta lähtien antiikin ja munaisten uskontojen kuvakulttuuria. Itse kristillisen varhaisen kirkon sisällä syntyi 700-luvulla raju ikonoklasmi (Bysantin/Itä-Rooman alueella).
Siinä haluttiin puhdistaa kirkollinen kuvallisuus vapaasta aiheistosta ja esitystavasta kanonisoimalla sitä sääntömääräiseksi. Skemaattinen esitystapa näkyy edelleen ortodoksiessa ikonitaiteessa. Länsieurooppalaisessa kielenkäytössä voi puhua tietystä abstraktisuudesta vs. realismi, mutta bysanttilaisen ajattelun mukaan on kyse hengellisestä realismista. Vain aniharvoin ikoneissa esiintyy Jumalan kuva.
Usein jonkinlainen pyhäin häväistys on ollut ”pyhien sotien” keskeinen tavoite, emmekä kristittyinä voi unohtaa omaa tuhoisuuttamme. Miten on suhtauduttava 1800- ja 1900-luvun alkupuolen imperialismin käyttäytymiseen samoilla alueilla joilla nyt Isis raivoaa. Kun britit huoletta ryöstivät haltuunsa mm. arkeologian nimissä taideaaarteita Egyptistä ja veivät ne kotikartanoihinsa, olivatko he kulttuurin suojelijoita vai ryöväreitä? Ilmeisesti katselemme vaaleanpunaisten linssien läpi eurooppalaisia tekoja – etenkin kun osa yksityisistä saalistuksista rikasti suuria museoitamme kuten Pariisin Louvrea.
Kieltämättä kiitos museoiden, kulttuurihistoria avautuu nykyihmisille konkreettisesti, muinaiskohteet ovat suojeltuja ja niitä vaalitaan huolella – niin kauan kuin museot säilyvät suojassa tihuilta, varkauksilta, pommituksilta. Ei ole varmaa, säilyvätkö kauaa. Ihmisten sotiminen on jatkuva uhka myös länsimaisille ihmisille ja heidän”historismilleen”. Kulttuuri seisoo savijaloilla, eikä historiallinen dokumentaatio selviä yhtään sen taatummin.
Mutta mikä on ollut haavoittuvin aineisto kautta aikojen kulttuurien konflikteissa, pyhissä ja maallisissa? Mikä on niin ainutlaatuista, ettei sitä mikään korvaa eikä sen museoiminen koskaan sitä säilytä? Tietysti itse jokaisen ihmisen yksittäinen elämä historiallisena perustekijänä. Sellaistenkin ihmisten, jotka eivät ole merkkihenkilöitä historiankirjoissa.
Isisin patsasmurhan rinnalla voisi viitata esimerkiksi jesidien kohtaamaan joukkotuhoon Irakissa, joka tuskin on sentään hälyyttänyt länsimaita hätäistuntoihin. Kyse on harvinaisesta etnisuskonnollisesta ryhmästä kurdialueilla. Kokonainen kansa voidaan tuhota silmiemme edessä, samoin sen kulttuuri, eikä suurta hälyä nouse. Mitään kristillistä joukkosurua ei ole synnyttänyt Boko Haran tekemä tuho Nigerian kristittyjen tyttöjen ja naisten keskuudessa. Osaamme päivitellä, mutta tyrmistystä ei löydy yhtä paljon kuin äkkiseltään patsaiden vuoksi.
Tämän päivän IL:ssa oli suuri uutinen Isisin teloittajasta, jonka identiteetti on saatu selville: Englannissa kasvanut ja koulutettu kuwatilainen nuori mies. Kuuden äskettäin teloitetun uhrin kuvat esitettiin aukeamalla vain pienessä koosteessa. Sen rinnalla teloittajan kuva on valtava – jihadisti ikäänkuin huomionarvoisena ”sankarina”. Ajattelen tapaamme historioida. Se on kaksinaismoraalinen. Uhrit, elävät ihmiset, jäävät viitteiksi, joita vasten rikollinen terroristi saa henkilölleen kielteisyydestä huolimatta huomiota, joka ikuistaa hänet historiaan, ihmisten selektiiviseen muistiin.
Patsaitten teloitus jää hirveänä historiallisena häväistystekona mieliin paremmin kuin kaikkien eläväisten ja ainutkertaisen arvokkaiden pikkulasten jääminen sotien jalkoihin silpoutuneina, orpoina, traumatisoituina ilman arvokasta tulevaisuutta. Ennen kuolemaa heillä on ollut kauhea hätä. Me luemme uutisen kenties myötätunnolla ja surulla, mutta Jumalan luomus, elävä ihminen muuttuu vain numeroksi numerosarjassa.
P.S. Edellä tuli viitatuksi väärin iltapäivälehteen. Kyseessä oli IS eikä IL. Valitan virhettä.
Päivi, kiitos hyvästä kirjoituksesta. Islam ei ole rauhaa rakastava uskonto. Hävitys ja murhat ovat päivittäin Islamissa läsnä. Islamissa ainoastaan Jihad:ssa marttyyrinä kuolleet täyttävät varmasti Alahin asettaman mitan, muut elävät epävarmuudessa kelpaako heidän vaellus.