Joillakin on se käsitys, että olisi parempi, kun kaikki pystyisivät aloillaan eivätkä ainakaan kansat vaeltelisi minnekään. Kukin pitäisi oman kulttuurinsa ja tapansa.
Sitä on perusteltu Raamatullakin. Areiopagipuheessaan Paavali sanoo Jumalan säätäneen kansoille niin ajat kuin asumisen rajat. Vanhan testamentin juutalaisuuskaan ei ollut erityisen kiinnostunut muista kulttuureista muussa mielessä kuin torjuen ja varovasti kutsuen käännynnäisiksi.
Mutta mitä sanookaan asiasta Uusi testamentti?
Se tulvii kulttuurien kohtaamisia. Erityisesti ajattelen Apostolien tekoja ja Paavalin kirjeitä. Myönnän, että usein kohtaamisista syntyy kriisi ja vaikeuksia, mutta myös uutta elämää, ajattelua, oivalluksia ja liikkeelle lähtöä. Kohtaamisissa on kasvun siemen.
Ajatellaan vaikkapa henkilönimiä Saul(us) Paavali, Simon Pietari ja Johannes Markus. Niissä on kahden kielialueen nimet yhdessä. Meille pikkujuttu, tuolloin ei.
Entäpä Syyrian Antiokiassa vaikuttanut profeetta Simeon Niger? Mitä luulisitte tuon N-alkuisen nimiosan merkitsevän? Afrikkalaistaustaa on myös Simon Kyreneläisellä ja Etiopian kuningattaren hoviherralla.
Apostolien tekojen 2. luvussa kuvataan helluntain kieli-ihme, jossa paikalla on väkeä kuin helluntain epistolassa (koska kyse on juuri helluntain epistolasta). Vähän joka puolelta silloin Jerusalemissa tiedetystä maailmasta tulee väkeä ja kaikki saavat kuulla Jumalan suurista teoista omalla kielellään.
Paavalin kirjeissä kuvataan valtavaa ajattelun murrosta, kun kristityksi tulevan ei enää tarvinnutkaan ensin liittyä juutalaisuuteen (ympärileikkaus, ruokien erottelu ym.) , vaan otettiin käyttöön oikotie kasteen ja uskon kautta.
Lähetyskäskyn mukaan tulee mennä kaikkeen maailmaan kastamaan ja opettamaan. Opetuksen sisältö ei ole tehdä juutalaisia tai kreikkalaisia, vaan saattaa kunkin oman kulttuurin edustajia kristityiksi.
Tässä valossa muiden kulttuurien kohtaamisen kriisi voi olla elämäksi.
