[Hannu Lätti] Ruotsin kirkon Framtiden bor hos oss -verkostoon kuuluvissa seurakunnissa kirkkoon kuulumisprosentti on alle 50 prosenttia asukkaista.
Monikultuurisuus näkyy Skärholmenissa
Tukholman Skärholmenin seurakunnan kirkkoherra Christer Hugo kertoo kirkossakäynnin kasvaneen ilahduttavasti viime aikoina. Kasvunvaraa on. Skärholmenissa kirkkoon kuuluu 24 % asukkaista.
”Ehtoollisella on koko maailma. Emme kuitenkaan halua luokitella seurakuntalaisiamme kansallisuuden perusteella tai halua muutenkaan korostaa ulkomaalaistaustaa”, sanoo Hugo.
Työntekijäkunnassa seurakunnan väestörakenne kuitenkin näkyy. Vahtimestari Marcus Pour on iranilaistaustainen. Pastori Yonas Tamiru tulee Etiopialaisesta Mekane Yesus kirkosta. Vaikka seurakunta on luterilainen, kutsutaan seurakunnan toimintaan mukaan kaikkia; uskosta, taustasta tai tietämyksestä riippumatta. Seurakunta vuokraa tiloja Mekane Yesus kirkolle, romanian ortodoksiselle kirkolle sekä kongolaiselle seurakunnalle.
Suomessa seurakuntien on vaikea palkata ulkomaalaistaustaisia kielitaitovaatimusten vuoksi. Ruotsalainen malli ei ole yhtä ehdoton.
”Vaatimus on lähinnä että pitää osata monia kieliä, toki ruotsiakin auttavasti mutta sitä ehtii oppia työn ohessakin. Kielitaitovaatimusta ei ole kirjattu ylös, se on joustava” vastaa kirkkoherra Hugo nauraen.
Seurakunnassa toimii myös kielikahvila jossa voi keskustella vapaaehtoisten kanssa ruotsiksi ja saada opastusta kielen kanssa.
Södertäljessä villi meno
Södertäljen asukkaista lähes puolet on joko syntynyt ulkomailla tai heidän juurensa ovat siellä. Maahanmuutto alkoi jo 1960-luvulla. Suurimman yksittäisen ryhmän muodostavat syyrialaiset ortodoksikristityt joiden parissa Ruotsin kirkolla on yhteistyötä jo kolmannessa sukupolvessa. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja osaa kieltä huonosti ja on tilaisuuden tullen aina valmis muuttamaan takaisin kotimaahansa. Toinen sukupolvi on syntynyt Ruotsissa, osaa ruotsia ja puhuu sitä mieluummin kuin vanhempiensa äidinkieltä. He pitävät itseään ruotsalaisina ja osaavat auttaa vanhempiaan tulkkaamisessa mutta samalla usein häpeävät heitä. Kolmas sukupolvi kiinnostuu taas uudestaan juuristaan.
Lähi-idästä tulleet siirtolaiset yleensä integroituvat yhteiskuntaan joko siten että hylkäävät uskonnon kokonaan, tai ovat uskonnollisia omassa yhteisössään. Södertäljessä on neljä suurta Syyrian ortodoksista kirkkoa joiden taustalla ovat eri traditiot. Erikoista on se, että ne ovat yksityisesti rakennettuja ja omistettuja. Pappi palkataan, mutta muut asiat hoituvat vapaaehtoistyönä.
Pastori Håkan Sandvik esittelee alueen monikulttuurisuutta sekä seurakunnan että yhteiskunnan näkökulmista.
”Tämä on uskonnollinen villi länsi”, Sandvik kertoo. Vakiintuneet kirkot eivät muodosta ongelmaa, yhteistyö sujuu hyvin. Alueella on kuitenkin myös suuri määrä evankelikaalisia seurakuntia, joita nousee kuin sieniä sateella.
Sandvik kertoo iranilaisesta seurakunnasta, jonka kanssa hän teki yhteistyötä kymmenen vuotta sitten. Tänä päivänä se on jakaantunut kymmeneksi eri ryhmäksi. Samaa tapahtuu afrikkalaislähtöisissä seurakunnissa.
”Meillä ei ole aavistustakaan mitä siellä tapahtuu. No, ainakin eksorsismia kuulemma. Haluaisimme auttaa heitä ja olla enemmän yhteistyössä, mutta emme pysy mukana vauhdissa, emmekä edes tiedä keitä meidän pitäisi auttaa.”
Sandvik kertoo pakolaisten auttamiseksi perustetusta toimistosta. Rådgivningsbyrån, jossa Ruotsin kirkko, Amnesty International ja Pelastakaa Lapset ry yhdessä kouluttavat vapaaehtoisia neuvonantajia, jotka auttavat pakolaisia turvapaikan hakuprosessin eri vaiheissa. Liian usein pastori Sandvik tapaa pakolaisen siinä vaiheessa, kun kielteinen päätös on jo tehty. Heti alkuvaiheessa saatu huono neuvo, vaikkapa sukulaisilta, johtaa koko turvapaikanhakuprosessin väärille urille ja tuloksena on hylkäävä päätös. Toimistosta saaduilla oikeilla neuvoilla on ollut suuri merkitys pakolaisille.
Sandvik kertoo miettineensä paljon maahanmuuttajien sopeutumista.
”Onnistunut integraatio edellyttää ensin segregaatiota. Maahanmuuttaja tarvitsee ensin turvallisen ja kiinteän oman yhteisön, joka voi olla myös uskonnollinen ryhmä. Sen jälkeen hän voi ottaa askeleen kohti ruotsalaista yhteiskuntaa.”
Ajelemme vielä ympäri Tukholman lääniä ja näemme mm. lähiön joissa yli 90 % asukkaista on muualta tulleita.
Ihmettelen, eikö Ruotsissa lainkaan yritetä välttää tällaista maahanmuuttajien keskittymistä tietyille alueille? Eikö yritetä estää alueiden slummiutumista?
Sandvik kertoo ilmiön johtuvan osaltaan Tukholman kroonisesta asuntopulasta ja osaltaan i-bo järjestelmästä jossa valtio maksaa maahanmuuttajalle n. 5€ päivässä itsenäisestä asumisesta.
Systeemi on johtanut väärinkäytöksiin ja siihen että sukulaiset majoittavat kodeissaan suuria määriä vastatulleita maksua vastaan. Sandvik on nähnyt jopa 19 ihmistä yhdessä asunnossa.
Pohjoismaiset yhteydet ovat tärkeitä
Vierailun lopuksi tapasimme lounaan merkeissä Tukholman hiippakunnan maahanmuuttajatyöstä vastaavan kollegamme, Gunilla Moshin. Hän näkee tärkeimpänä työssään yhteyksien luomisen seurakuntien välille sekä hyvien käytänteiden levittämisen. Hän pitää Suomen kirkossa tehtyä maahanmuuttajatyötä laadukkaana sekä arvostaa keskinäistä yhteydenpitoa muutenkin.
Moshin mielestään yleisesti ottaen työtä maahanmuuttajien parissa ei Tukholman seurakunnissa ole priorisoitu kovinkaan korkealle. Yleensä se on jätetty pelkästään diakonin harteille. Moshi oli erityisesti huolissaan eristyneistä afrikkalaisista seurakunnista itsevaltaisten pastorien huomassa.
Matkalla huomasimme jälleen kuinka hyödyllistä on aina välillä tarkastella miten länsinaapurissa tehdään asioita. Onhan selvää että koska Ruotsissa asuu satakertainen määrä maahanmuuttajia Suomeen verrattuna, täytyy sen näkyä myös seurakunnissa ja työtavoissa. Pakolaisia Ruotsi ottaa vastaa kuukausittain saman määrän kuin me vuodessa. He ovat siis kymmenen vuotta sitten kohdanneet samat asiat ja ilmiöt joita vasta nyt alamme kohdata täällä.
Jutun kirjoittaja kansainvälisen työn hiippakuntasihteeri Hannu Lätti vieraili Tukholmassa tutustumassa Framtiden bor hos oss -verkoston toimintaan. – Kuvassa Skärholmenin kirkko.
”Onnistunut integraatio edellyttää ensin segregaatiota. Maahanmuuttaja tarvitsee ensin turvallisen ja kiinteän oman yhteisön, joka voi olla myös uskonnollinen ryhmä. Sen jälkeen hän voi ottaa askeleen kohti ruotsalaista yhteiskuntaa.”
Tässä meillä on opettelemista. Uskallammeko tukea kulttuuri- tai kieliryhmien omia (jumalanpalvelus)kokoontumisia ensin ja vasta sitten ajatella, että he voisivat olla osa yhteistä jumalanpalvelusyhteisöä?
Yksi tapa osoittaa tukea ja rakentaa yhteyksiä olisi se, että osallistuu itse näihin kokoontumisiin, vaikkei kieltä ja perinteitä aina ymmärtäisikään. Samalla saisi vähän tuntumaa siihen, miltä maahanmuuttajasta tuntuu osallistua meidän messuumme.