Kotimaa24:ssä oli tänään 11.8. juttu kiusaamisesta. Tuttu asia ja moneen kertaan käsitelty. Se mikä jutussa hätkähdyttti, oli lause: ”Kyselyn mukaan nuorten yleisin tapa reagoida kiusaamiseen on olla tekemättä mitään.”
Näinhän se menee, muuallakin kuin koulussa. Harvemmin me puutumme, on sitten kyseessä hiekkalaatikkoleikit, mamut, naapurin riidat, nettikirjoittelu, koulun pihatappelu. Helpommalla pääsee, kun ei reagoi. Ei ainakaan itse saa turpaan.
En olisi ehkä tähänkään puuttunut, jos en juuri olisi lopettanut kesän ehdottomasti vahvinta lukukokemusta. Ruotsalainen Stefan Ahnhemin rikosromaani Pimeään jäänyt on hyytävä kuvaus siitä, mikä on vielä pahempaa kuin kiusaaminen: täydellinen välinpitämättömyys, täydellinen katoamin tapettiin. Kun ei koululuokassa kelpaa edes kiusatuksi.
Pimeään jäänyt on enemmän kuin dekkari. Se pitää pihdeissään ja kasvaa vahvaksi yhteiskunnalliseksi analyysiksi siitä, mikä yhä useammalle tässä on-line yhteiskunnassa on tärkeintä: tulla huomatuksi, olla jotain, päästä otsikoihin.
En paljasta juonta, sillä Ahnhemin kirja on ehdottomasti loppuun asti lukemisen arvoinen. Se avaa äärimmäisen taitavasti koston kierteen ja näkyväksi tulemisen maailmaa, joka on tunnistettavissa niin kouluampumisten, ISIS terroristien, Utoyan joukkomurhan, poliittisen vallankäytön kuin ihan arkisen rasismikeskustelun taustalla.
Samalla Ahnhem tietysti tuo muiden ansiokkaiden ruotsalaisdekkaristien tapaan – mistä näitä muuten aina riittää – poliisin sisäisen valtataistelun, idioottimaiset pikkupomot, häikäilemättä kaiken otsikoihin repivän iltapäivälehdistön, takkuilevat perhesuhteet. Mutta tämän hän tekee niin taitavasti, etteivät nämä dekkarikirjallisuuden pakolliset viritykset nouse pääosaan.
Ehkä tarkinta taustatyötä Ahnhem on tehnyt kyberturvallisuuden aukkoja kuvatessaan: kuinka mitkään palomuurit eivät pidättele, kaikki on hakkeroitavissa, uhrejaan jahtaava kostaja on koko ajan askeleen edellä.
Palataan siis alkuun: pahinta kiusaamista on kun ei kelpaa edes kiusatuksi, ei edes henkisesti tai fyysisesti päähän potkituksi. Kiusaajat muistetaan, kiusatut muistetaan, silmänsä sivuun kääntäjät muistetaan.
Mutta mitä kasvaa heistä, joiden kohdalla mikään lamppu ei syty. Sitä selvittää Stefan Anhemin päähenkilö rikosylikonstaapeli Fabian Risk. Yli 500 sivun mittainen järkäle on kielellisesti taitava kuvaus äärimmäisen huolellisesta ja tarkasta suunnitelmasta, jonka sivutuotteena syntyy joukko hyytävällä kidutustekniikalla toteutettuja murhia.
Karmivinta tässä on se, että murhat ovat todellakin vain sivutuote. Ne ovat vain keino, keino katkaista näkymättömyyden ja mitättömyyden kierre, siirtyä näkymättömyydestä näkyväksi: ”Että pian kaikki tuntisivat nuo arkipäiväiset kasvot…….Ja että juuri hän olisi sen kaiken takana.”
Tässä maailmassa, jossa tavanomaisuus ei enää riitä vaan kaiken mitta on olla jotain, erottua massasta, tulla tunnistetuksi. Äärimmillään murhaajan kasvoina iltapäivälehden lööpissä.
Jos en olisi kristitty, sanoisin, että olet h_ _ _u.
Ritva, voisitko vähän perustella. Ja miten kristillisyys tähän liittyy?
Seuraava kommentti on kuvottava: Palataan siis alkuun: pahinta kiusaamista on kun ei kelpaa edes kiusatuksi, ei edes henkisesti tai fyysisesti päähän potkituksi. Kiusaajat muistetaan, kiusatut muistetaan, silmänsä sivuun kääntäjät muistetaan.
Siinä on riittävästi sanottuna, että kirjoitin mitä kirjoitin.
Kuvottavaa tai ei, mutta se nyt sattuu olemaan Ahnhemin kirjan teema. On muuten tällä hetkellä Ruotsin myydyimpiä kirjoja. Ehkä sekin kertoo jotain tästä ajasta.
Kyllä kertoo.
Hyvä blogi, pitää lukea tuo kirja!
Kimmo, kannattaa lukea vaikka ei se mitään mieltä ylentävää ole. On kuitenkin myös kielellisesti harvinaisen hyvin kirjoitettu ja suomennettu rikosromaani.