Rooman valtakunnassa oli käytäntö, että uuden keisarin ottaessa vallan, airut lähti julistamaan uuden keisarin ”evankeliumia”, esimerkiksi Augustuksen evankeliumia.
Ei siis ollut ihme, että Jeesuskin puhuessaan Jumalan valtakunnan saapumisesta käytti oman aikansa ihmisille tuttua evankeliumi-sanaa – kuulijat tajusivat, että Jeesus on tuomassa uutta valtakuntaa.
Jeesuksen evankeliumi on sanoma siitä, kuinka Jeesus tuli kuninkaaksi toi valtakunnan. Se haastoi ihmisiä ottamaan kantaa Jeesuksen kuninkuuteen. Ne, jotka ottivat tämän vastaan, heistä tuli Kristuksen seuraajia. He tiesivät astuneensa sisälle Kristuksen valtakuntaan, pelastuneensa, ja he alkoivat opetella elämään valtakunnan edustajina. Varhaiskirkko ei tarvinnut hierakiaa, koska kristityt olivat kanssamatkaajia, oppaana Kristus. Vanhemmat matkaajat opastivat nuorempia, miten elää kuuliaisena Kristukselle.
Ensimmäisten vuosisatojen jälkeen kirkkoon syntyi oma hierarkia, ja kun maallinen hallitsijakin piti kirkkoa näpeissään, niin evankeliumi Jeesuksesta Kuninkaana vaihtui pelkäksi pelastuksen evankeliumiksi.
Tämä pienennetty evankeliumi ei enää haastanut maallista valtaa eikä myöskään kirkon hierarkiaa, se oli ihmiskeskeinen, ja siinä Kristus oli vain anteeksiantajan roolissa. Samalla Jumalan valtakunta alettiin ymmärtää vasta taivaassa toteutuvaksi todellisuudeksi.
Sanojen merkitys muuttui. Kun alussa Jeesuksen seuraajat olivat opetuslapsia, jotka olivat jo nyt valtakunnan kansalaisia, kutsuen muitakin sisälle, niin myöhemmin papit julistivat pelkkää anteeksiantoa, ja uskoivat, että vasta kuoleman jälkeen uskovat voivat päästä valtakuntaan.
Siksi mielestäni suurimman osan kirkon historiaa evankeliumi-sana on ymmärretty toisin kuin varhaiskirkossa.
Olemme käyttäneet evankeliumi-sanaa, puhuttaessa pelastuksesta, neljästä hengellisen elämän tosiasiasta tai esim. kasteen armosta. Ne eivät kuitenkaan ole se evankeliumi, josta Uusi testamentti puhuu. Ne ovat kyllä ovia tai kutsuja sisälle valtakuntaan. Tai pieni osa isosta sanomasta. Kuitenkin vain sanoma Kristuksesta Kuninkaana ja sanoma hänen valtakunnastaan ovat evankeliumi. Kuningas Kristuksen evankeliumi on se, joka kutsuu seuraamaan, ja synnyttää kristittyjä, jotka toteuttavat Kristuksen heille antamaa kutsumusta; he eivät ole vain penkin täytettä, vaan Jumala opettaa heitä olemaan muiden palvelijoita. He eivät vain usko “mielessään”, vaan seuraavat.
Valitettavasti Kristuksen kuninkuuden julistaminen, ja sen todeksi eläminen on erityisen haasteellista kansankirkossa. Täällä Jeesuksesta on useimmiten tehty muodollinen monarkki, jota kutsutaan juhliin. Teologit keskustelevat keskenään, mitkä kohdat Jeesuksen opetuksesta kannattaa huomioida. Enemmän kuin Kristusta, kuunnellaan ajan henkeä, teologeja tai pappeja. Kansankirkko haluaa olla yhteiskunnan liima, ja silloin usein evankeliumi -sana saa tarvittavia merkityksiä.
Silloin kun ymmärrys Jeesuksen kuninkuudesta häviää, kristinusko lakkaa haastamasta ihmisten minäkeskeisyyttä. Konservatiivit kyllä puhuvat anteeksiannosta, pelastuksesta ja moraalista, mutta usein keskiluokkainen peruskonservatiivinen seurakunta sokaistuu, ja ohittaa Jeesuksen puheet rahasta, vallasta ja vähäosaisten auttamisesta. Liberaalit taas puhuvat rakastavasta Jumalasta ja suvaitsevaisuudesta. He haluavat korjata yhteiskunnan rakenteellista vääryyttä, mutta useimmiten ohittavat Uuden testamentin opetukset pyhästä elämästä vanhanaikaisina, koska he ajattelevat olevansa viisaampia kuin kuin Raamatun kirjoittajat.
Silloin, kun evankeliumin keskiössä on Kristus, kuningas, kristitty haluaa kasvaa uskon kuuliaisuudessa. Mutta jos kuningas on poissa, niin kristitty, sen sijaan että keskittyisi palvelemaan, alkaakin koota käännynnäisiä omalle evankeliumilleen. Olkoon se vaikka tasa-arvo.
Eräs jenkkitutkija arvioi, että oikeastaan progressiivisen kristinuskon ja konservatiivisen teologian ajatusmaailmat ovat yhtä kaukana toisistaan kuin “ eri uskonnot”. Tutkija hahmotti, että konservatiivit hahmottavat nämä yhtenä kirkkona, eiväthän he usein edes tiedä toisten ajatusmaailman kokonaisuutta, mutta progressiiviset liberaalit eivät halua yhteyttä konservatiivisiin kristittyihin. He suhtautuivat konservatiivisiin kristittyihin kielteisemmin kuin muihin uskontoihin. Päätekijä kielteisyyteen oli konservatiivien ehdottomuus.
Ajattelen, että tietty kulminaatiopiste konservatiivisten ryhmien ja arkkipiispa Luoman välillä tapahtui, kun arkkipiispa päätti tehdä suomalaisten miesten vihkimyksestä Pietarissa Inkerin kirkon papeiksi tämän vuoden tärkeimmän kirkollisen media tapahtuman. Miksikö? Yksi vaihtoehto on se, että arkkipiispa Luoma ei enää kannata moniäänistä kirkkoa.
Arkkipiispa Mäkinen lanseerasi ajatuksen moniäänisestä kirkosta. Moniäänisen kirkon mahdollistaa parhaiten kunnioittava keskustelu. Kunnioittavan keskustelun mahdollistava periaate on se, että Raamattuun ei viitata totuuden lähteenä.
Näemme nyt moniäänisyyden hedelmää. Piispojen rooli kansan henkisinä johtajina on vahvistunut, he ottavat kantaa vähemmistöjen ja sorrettujen puolesta. Antavat yhteiskunnallisia kannanottoja. Rukoilevat, että Jumalan siunaisi koko Suomen kansaa. Mutta ei hevin löydy opastusta siitä, kuinka seurata Kristusta tai mihin kirkko on matkalla. Kommentteja, joista joku loukkaantuisi.
Herätysliikejohtajat taas ovat rohkeammin kohdistaneet sanansa niille, jotka haluavat elää kristittynä. He ovat täyttäneet hengellisen johtajuuden aukkoa, puhuen Raamatun totuudesta ja sen soveltamisesta. He ovat perinteisen kristillisyyden kannalla, usko ja moraali kuuluvat yhteen. He eivät välttämättä osaa kunnioittavaa keskustelua.
Sensijaan monet virallisen kirkon johtajat näkevät, että kristillinen etiikka ja moraali ovat aikasidonnaisia. Vain pelastuskysymykset ovat pysyviä . Tästä esimerkkinä oli tuore Kirkko ja kaupunki-lehden haastattelu Paavalin kirkkoherrasta polyamoriaan liittyen, jossa kirkkoherra totesi että rakkausasiat eivät liity kristinuskon oppiin vaan etiikkaan. Tärkeää on, että ei vahingoita toista.
Tämä on ikkuna kirkolliseen ajattelutapaan, joka myös näyttää . mielestäni hyvin luterilaisen teologian nykyisen alennustilan. Kun pelastava usko ja elämä on erotettu toisistaan, niin silloin käytännössä usko ja Kristuksen seuraaminen on irroitettu toisistaan – joka elävässä hengellisyydestä on mahdottomuus.
Tämä ajattelumalli lähti alunperin liikkeelle ”rakkauden kaksi koria” – pohdinnasta. Tästä alunperin ekumeniikkaan kehitetystä ajattelumallista kasvoi Troian hevonen, jossa teologien sisäpiirin kehittämä Raamatun tulkintatapa murensi Raamatun auktoriteetin ilman piispojen tai kirkolliskokouksen kannanottoa.
Silti kyse lienee pohjimmiltaan siitä, että kansankirkossa Raamatun totuus häviää aina kansan äänelle. Jossain vaiheessa.
Hannu taas jatkaa historian vääristely, ei näitä ole mukava lukea. Voisitko nyt edes ottaa selvää alkukirkon historiasta. Kiitos😪😪😪
Sami, jos kirjoittaisin kaiken niin kuin sinä ajattelet, eihän tässä olisi sinulle mitään mielenkiintoa. Kun kritisoin hierarkiaa, en väitä että seurakunnassa ei ollut vanhimpia. Väitän , että alussa he olivat vastuussa seurakunnan suojelemisesta ongelmilta, mutta he eivät ottaneet hengellistä vastuuta Kristuksen seuraamisesta pois yksilöiltä. Viran ongelma nykyään on se, että liian harva pastori näkee tehtävänsä olla elämän esimerkkinä, vaikka alunperin henkilöt valittiin sen pohjalta vanhimmiksi.
Hannu, oletko tosissasi. Lue nyt ensin mitä kirjoitit. Kysymys on mielikuvitus tarinoista, millä ei ole mitään historiallista pohjaa. Kuten sanoin näitä on ikävä lukea.
Kyllä, vielä voisi korostaa varhaisten Piispojen ja Hallitsijan koalitiota yhteisissä eduissa Ihmisten kuin Heidän sielujensa hallinnoinnissa mikä korostui Jeesuksen seuraajien tullessa Rooman Valtakunnan pääuskon harjoittajiksi.
Vanhat epäjumalatkaan eivät jääneet Hallitsijalta huomiotta, ja näin kaikki olivat tyytyväisiä.
Hannu Vuorinen. Ehdotan, että luet vaikkapa marttyyripiispa Ignatioksen kirjeet Apostolisista isistä. Sami on oikeassa siinä, että virka ja hierarkia on ollut mukana kirkon alusta asti. Eikä se edes sammuttanut henkilahjojen esiintymistä. Hierarkioita on sitten monia erilaisia ja se, mitä me protestantit tavallisesti arvostelemme, oli keskiajan versio.
Otatko tosissasi kaikki nämä opetukset? Ignatioksen opetuksista on St. Ignatius of Antioch (50-115)
St. Ignatius repeatedly stresses the importance of the bishop together with the priests and deacons in preserving the unity of the Church. The bishop is God’s representative. Those who gather separately from the bishop cut themselves off from the true Church. The historian Philip Hughes points out that: “By the time of St. Ignatius of Antioch (i.e. the end of the first century, within thirty to forty years of the death of St. Paul) the new system – the so-called ‘monarchical episcopate’ – is so universal that he [St. Ignatius] takes it for granted as the basis of his exhortations.”2
To the Ephesians
“It is proper, therefore, in every way to glorify Jesus Christ, who has glorified you, so that you, joined together in a united obedience and subject to the bishop and the presbytery [priests], may be sanctified in every respect.”3
“United with him [the bishop], as the church is with Jesus Christ and as Jesus Christ is with the Father, that all things might be harmonious in unity. Let no one be misled: if anyone is not within the sanctuary, he lacks the Bread of God [referencing Jn 6:33]…. Let us, therefore, be careful not to oppose the bishop, or order that that we may be obedient to God.”4
1 Quasten, Patrology, Vol. I, p. 48 citing # 40.
2 Hughes, A History of the Church, Vol. 1, p. 50. 3 The Apostolic Fathers, # 2, p. 87.
4 The Apostolic Fathers, # 5, pp. 87-88.
1
To the Magnesians
“Be eager to do everything in godly harmony, the bishop presiding in the place of God and the presbyters in the place of the council of the apostles and the deacons, who are most dear to me, having been entrusted with the service of Jesus Christ…. Let there be nothing among you which is capable of dividing you, but be united with the bishop and with those who lead, as an example and a lesson of incorruptibility.”5
“Therefore as the Lord did nothing without the Father, either by himself or through the apostles for he was united with him, so you must not do anything without the bishop and the presbyters.”6
To the Trallians
“For when you are subject to the bishop as to Jesus Christ, it is evident to me that you are living not in accordance with human standards but in accordance with Jesus Christ, who died for us in order that by believing in his death you might escape death.”7
“In the same way all should respect the deacons as they would Jesus Christ, just as they respect the bishop as representing the Father and the priests as the council of God and the college of the Apostles. Apart from these there is nothing that can be called a Church.”8
“Anyone who is within the sanctuary is pure and anyone who is outside is impure, that is to say, no one who acts apart from the bishop and the priests and the deacons has a clear conscience.”9
To the Philadelphians
“For all those who belong to God and Jesus Christ are with the bishop…..”10
“Do nothing without the bishop. Guard your bodies as the temple of God. Love unity. Flee from divisions.”11
To the Smyrneans
“Wherever the bishop appears, there let the congregation be, just as wherever Jesus Christ is, there is the Catholic Church.”12
Hannu, hienoa tekstiä, noin on alkukirkossa menetelty. Ei tarvitse seurata minkään yksityisen ihmisen näkyjä, ryhmittyen tuhannen erilaisen vision taakse.
Piispa on yhdistävä tekijä, jokan tehtävä on valvoa, palvella ja puolustaa kristittyjä.
Sami Paajaselta mielenkiintoinen kommentti.
Kuinka tuo soveltuu nyt ukrainassa tapahtuvaan sotaan, saman kirkon ylin johtaja hyväksyy hyökkäyksen toiseen saman kirkon maahan ja siis hyökkäyksen kohteena olevan maan kirkon johto sitten hyväksyy puolustamisen eli saman kirkon jäsenien tappamisen?
”Tiedän” että Sami Paajanen tuo mielipiteenään esille että minä tuen sodassa tappamista kun kerran maksan veroja eli ”annan keisarille” mitä keisarille kuuluu tai sitten hän tuo esille ”villin” kasteeni, mutta muuttaako minun tilanteeni yhtään sitä mitä tapahtuu ukrainassa?
Ari sinulla pyörii sama levy joka kirjoituksessasi. Sinulle on vastattu, ei tarvitse enää.
Sami Paajanen anteeksi kun unohdin antamasi vastaus vaihtoehdon. Olisihan tuokin pitänyt muistaa.
Ari, saat anteeksi, ei se mitään.
”Virka ja hierarkia on ollut mukana kirkon alusta asti.” Alusta asti se on myös nähty ongelmallisena. ”Jeesus istuutui, kokosi kaksitoista opetuslastaan ympärilleen ja sanoi heille: ’Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija.’ – – ’Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.'”
Miksi laittaa linkki englanniksi kun Ignatioksen tekstit voi lukea suomeksi, tehdä omat johtopäätökset ja vieläpä huomioida laajempi konteksti?
Ensiksi totean, että 100-luvun Rooman valtakunnan itäosien elämänpiiriä ei voi suoraan siirtää nykypäivään. Ei myöskään kannata rakentaa lähteistä peilikuvaa, joka sitten projisoidaan Uuteen testamenttiin ja edelleen suoraan nykypäivän länsimaihin oletettuna ”raamatullisen seurakunnan” mallina.
Toiseksi totean, että 100-luvun pienissä seurakunnissa piispuus oli vähän eri juttu kuin laajalle levinneessä kristikunnassa. Puhumattakaan siitä erosta, mikä vallitsee 100-luvun piispuuden ja vaikkapa 2020-luvun suomalaisen todellisuuden välillä. Jo Vanhan kirkon aikana tuli eteen ongelma, tuleeko harhaoppiin langenneita piispoja seurata vaiko ei ja miten tuli kohdata vakaviin siveellisiin hairahduksiin langenneet kirkon palvelijat. Jne jne.
Kolmanneksi totean, että sana ”hierarkia” synnyttää meissä herkästi vääriä mielikuvia. Jo Uuden testamentin kirjeet kehottavat seurakuntalaisia seuraamaan johtajiaan, jotka ovat julistaneet heille Jumalan sanaa. Ja Pietari sai selvän kutsun ylösnousseelta Herralta kaita Jeesuksen laumaa. Samaa opetti Paavali Apostolien teoissa puhuessaan vanhimmille. Johtopäätökseni siis on, että seurakunnan johtaminen/kaitseminen/suojeleminen on juurikin sitä, mitä Ignatios toteutti piispana 100-luvun tilanteessa. Ja tietenkin paimenuus ja piispuus on tarkoitettu seurakunnan palvelemiseen eikä ”herrana heilumiseen”.
Lopuksi. Suomessakin on aikanaan ollut pitkään tarkat ohjeistukset siitä, kuinka kirkkoherran – piispan sijaisen paikallisseurakunnassa – on valvottava seurakunnassa annettavaa opetusta. Nämä on sittemmin pitkälti poistettu ja uudet teologiset opintuuletkin ovat tuoneet kasan uusia tulkintoja vanhan tilalle. Me emme vain enää näitä aikoja muista. Minä puolustan tässä kirkon virkaa Kristuksen itsensä asettamana ja valtuuttamana järjestyksenä jota ei tule korvata villillä ”palvelutehtävä-mallilla” jota erilaiset karismaattis-yhteiskristilliset tahot markkinoivat.
”Minä puolustan tässä kirkon virkaa Kristuksen itsensä asettamana ja valtuuttamana järjestyksenä.” Näin tehdessäsi tutkistele, mitä Kristus on todella virasta lausunut ja mitä ei. Olen oppinut, että luterilaisen ajatuksen mukaan virka on todellakin kirkon yhteinen eikä kenenkään henkilön oma.
Martti Pentti. En ymmärrä kommenttiasi, vaikka arvaan, mitä vihjailet. Totta kai kirkon virka on seurakunnan palvelemisen virka eikä tarkoitettu kenenkään itsetoteutukseen. Samalla se on Kristuksen itsensä asettama eikä vain käytännön vaatima järjestysasia. Virka ja seurakunta edellyttävät toisiaan. Kommenttini tässä ketjussa on suunnattu erityisesti karismaattisen liikkeen parissa tyypillisen matalakirkollisuuden kritiikiksi. Luterilaisuudessa kun on se hankala puoli, että kirkon virkaa voidaan painottaa sekä katoliseen että reformoituun (tai radikaalin suuntaan). Varsinkin jos toistetaan 120 vuotta sitten vallinneita uusprotestanttisia ajatuskulkuja.
Kiitoksia mielipiteiden vaihdosta.
”En ymmärrä kommenttiasi, vaikka arvaan, mitä vihjailet.” Tarkoitan, että saarnaviran hoitajan pätevyys ei riipu mistään muusta kuin siitä, että kutsuva seurakunta hänet kelpuuttaa. Kirkossamme kelpoisuus on määritelty selkeästi eikä siihen kuulu mainintaa sukupuolesta. Onko koskaan kuulunutkaan?
Minkä ohjeen/käskyn Jeesus antoi opetuslapseilleen, eikö opettamaan pitämään kaikki mitä Hän on käskenyt pitää?
Siis kun joku opettaa niin eikö ole helppoa kun ei ”itse” tarvitse miettiä mitä opettaa, riittää kun opettaa sen mitä Jeesuskin opetti?
Siis kyllä uskovalla itsellään on vastuu keneltä ja mistä ottaa opetusta, Jeesus selkeästi käskee:
15 Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.
16 Heidän hedelmistään te tunnette heidät. Eihän orjantappuroista koota viinirypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita?(Matt.7)
Sami, kuten Martti Pentti totesi, minusta Ignatiuksen toiminta oli vastoin Jeesuksen ohjeita. Niinkuin Luther opetti, pohjimmiltaan papeilla ja piispoilla on sanan antama auktoriteetti, ei omaa asemaan liittyvää. Elämme kyllä aikaa, jossa monet ihmiset ajattelevat, että luotan piispaan, koska en tiedä voiko Raamattuun luottaa…
Hannu, jos ymmärrät piispuuden tuolla tavalla olet ymmärtänyt väärin, myös ingnatiuksen piispuuden.
Hannu V. Mitäs tehdään silloin, jos raamattuja ei ole muuten kuin käsin kirjoitettuina ehkäpä yksi kappale per seurakunta ja seurakuntakin on suurimmaksi osaksi lukutaidotonta? Silloin on aika tärkeää tietää, mistä oikea apostolinen traditio löytyy kansan yllyttämien viranomaisten toteuttamien vainojen ja harhaoppien puristuksessa.
Tämän päivän tilanne, jota kuvaat, on aivan totta. Lutherin kommentti siitä, että piispojen valta on vain sanan valtaa, on sekin täysin totta. Anomalia syntyy siitä, jos (ja kun) piispat tai muut johtavassa asemassa olevat kristityt eivät pitäydykään Raamatun sanaan (tätä tapahtuu monena hyvin erilaisena versiona ympäri maailmaa) ja heitä kuunnellaan virkaan liittyvän arvovallan takia. Olen viime vuosina tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että kristittyjen valtaosa taitaa nykyäänkin seurata johtajaa enemmän kuin Raamattua: profeettaa, saarnaajaa, pastoria, piispaa, teologian professoria, populistista kokemusasiantuntijaa. Myös niissä piireissä, joissa Raamatun arvovaltaa korostetaan. Tätä taustaa vasten Ignatioksen ohjeet ovat itse asiassa erittäin ymmärrettäviä vaikka ne äkkiseltään kuulostavat tyrmääviltä meille postmoderneille protestanteille.
Lutherin lausuma on samalla nähtävä oman syntyajankohtansa tilannetta vasten: piispat käyttivät paljon maallista valtaa, opettivat ei-Raamatulla-perusteltavissa-olevia näkemyksiä ja maallisen esivallan pakkokeinot olivat käytössä harhaoppisia vastaan. Tätähän Luther kritisoi.
Raamattu taitaa olla kirja, jota yhä harvemmat lukevat ja yhä vähemmän. Mutta miksi lukea välillä vaikeaselkoista tekstiä kun You Tubesta saa hyvin esitettyjä opetuksia ja piispatkin kertovat TV:ssä asioiden oikean laidan 2 minuutissa?
Hannu Vuorinen otappa kantaa Jeesuksen käskyyn opettaa pitämään kaikki mitä Hän on käskenyt.
Eikö siis olenkin helppo opettaa kun on evankeliumeissa selkeät opetukset?
Tuo lause haastaa meidät olemaan oppijoita koko ikämme, ja ennenkaikkea opettamaan sitä, mikä on meille totta. Se, miten usein puhumme pappeudesta antaa käsityksen, kuin pappi olisi valmis, joka on ongelma..,
Kuinka Pietari pystyi pitämään Jeesuksen sanoja, eikö hän kieltänyt Jeesuksen, miksi niin kävi vaikka Jeesus oli sanonut että joka kieltää Hänet ih.isten edessä niin Hän kieltää tämän Jumalan edessä?
Ari Pasanen24.09.2023 12:08
Pekka olisitko ystävällinen kertoisit mikä mielestäsi on ”lakia” siinä mitä tuon esille?
Toisaalta miten ”tuomitsen” teitä?
——————————————————————
Tässä Ari edellä juuri laitat lakia Hannun kannettavaksi. Lakia laitat myös sanomalla vaikkapa vain:” mietippä sitä”.
Et ole käsittänyt evankeliumin tarkoittavan vapautta kaikista vaatimuksista. Evankeliumi nimenomaan vapauttaa kaikista vaatimuksista. Sinä laitat näitä vaatimuksia eri muodoissa aina niille, joiden kanssa keskustelet. Lakia on kaikki vaatimukset ja opetukset, jotka velvoittavat meitä tekemään jotain, jotta saisimme jumalan täyden hyväksynnän.
Tarvitsemme tietysti joka päivä lakia ja evankeliumia, mutta laki ei tee meistä Jumalalle kelvollisia, vaan se evankeliumi, että Jeesus on täyttänyt meidän puolestamme kaikki vaatimukset.
Pekka Pesonen
Ei lain tarkoitus ole tehdä ihmisistä Jumalalle kelvollisia, vaan suojella heikompia vapaíden ja vahvempien mielivallalta. Tuoda turvaa lakisääteisesti, koska ihminen on julma ja polkee heikompia sen kun ehtii. Heikommista huolen pitäminen täytyy olla lakisääteistä, muuten se ei toimi.
Ei myöskän käsien pesullla pyritä taivaaseen, tai Jumalalle kelvolliseksi, vaan tarkoitus on pysyä terveenä, eikä tartuttaa sairauksiaan myös muille, kätellessä sitä voi tapahtua.
Voisitteko vähän viisaastua, edes tavisten tasolle, kun alkaa olla ihan pimeetä.
Kiinnostasi tietää, että johtuisko juutalaisviha myös siitä, että taistellaan lakia vastaan, vihataan lakia, ja laki liitetään juutalaisuuteen. Laki tuntuu olevan kristikansalle ihan peikko ja perkules ja sadanus.
On olemassa sanonta, ”Laki on kristukseen asti. ” Mutta eihän Laki ole mihinkään kadonnut, päinvastoin, jokaisella maalla on nykyisin jonkinlainen laki ja myös perustuslaki. Onko Kristus ja usko hävinnyt Laille?
Laki tuli myös meille naisille pelastukseksi, kun okeudentaju kasvoi. Toivottavasti se tulee pelastukseksi myös juutalaisille.
Miten sitten Tarja selität sen, että Jeesus oli Juutalainen. Pietari ja Johannes ja kaikki apostolit olivat juutalaisia. Koko Raamattu kertoo Juutalaisen kansan vaiheista ja myös tulevaisuudesta. Jumala on luvannut ettei hylkää kansaansa ennen kuin aurinko lakkaa nousemasta aamulla. Miten voit olla siinä käsityksessä että evankeliumi on juutalaisvihamielinen ?
Sellaista oppia, että Jumala olisi hyljännyt Juutalaisen kansan ja ottanut tilalle kristityt, niin sellaista oppia ei Raamatussa ole. Semmoiset ajatukset ei ole Jumalan ajatuksia vaan ihmisten omasta päästään keksimiä. Vain sitä varten että saavat luvan vainota Jumalan pyhää kansaa.
Juutalaisviha on suuri ongelma ja se on kasvava ilmiö kirkonkin piirissä. Se on hyvin surullista, että näin on. Korvausteologia jossa kristityt ottavat yksinoikeudella kaikki Raamatun lupaukset saa uudelleen tilaa kirkossamme. Edes Juutalaisen kansan paluuta ei pidetä Raamatun ennustusten toteutumisena. Palestiinalaisten kristittyjen joukossa korvausteologia on erityisen suosittu. Näitä eräät kirkolliset tahot innokkaasti ovat tukemassa. Jopa meitä, jotka tästä kehityksestä olemme varoittamassa työnnetään sivuun. Joten tuntuu pahalta, kun Tarjakin kokee meidät Israelin kansan ystävät antisemitisteiksi.
Pekka Pesonen
Jos te olette kristittyjä, niin tottakai te olette antisemitisteja, koska teidän pitää uskoa evankeliumin sana ja siellä piilevät kaikki pahat sanat, herjat, panettelut, syytökset ja demonisoinnit.
Kyllä minä koan asian näin, olen itse eronnut kirkosta ja koko uskonnosta juuri siitä syystä, koska se on täynnä vihapuhetta. Ei yhtään hyvää sanaa siellä ole juutalaisista.
Taisteluun syntiä vastaan Jumala on antanut meille valtavan avun vanhurskauttamisessa. Vapahtajamme on sen meille konnaisvaltaisesti lahjoittanut. Saamme omistaa koko Herramme pyhyyden ja puhtauden uskon kautta Häneen. Emme pelkästään omien syntiemme anteeksi antamista. Vaan paljon enemmän. Vasta tämä tietoisuus tuo valtavan ilon ja juuri sen riemun, joka messun kaavassa ilmaistaan. Ilman sitä suunnatonta iloa, joka Jumalan vanhurskauden omistaminen tuo ei synny sellaista iloa, jota riemuksi voi kutsua.
Riemussa pelkät sanat eivät enää riitä iloa ilmaisemaan.
Mitenkähän vanhurskauttaminen on jäänyt ikään kuin uskon sivuasiaksi kirkossamme. Asia joka on aivan keskeinen koko luterilaisessa opissamme. Mehän olemme juuri vanhurskauden tähden varmoja siitä että pelastumme.
Nyt kun vanhurskauttamisen sisältö on jäänyt sivuun ja vain synti ja sovitus on jäänyt jäljelle , niin pelastusvarmuudeltakin on kadonnut pohja pois. Jollemme omista vanhurskautta, niin meissä ei synny varmuutta pelastuksesta. Opetukselta jonka varaan koko Luterilainen oppi syntyi on kadonnut sen varsinainen ydin. Nyt kun kirkon rakenteet alkaa rapista, niin monet lähtevät kirkosta, kun sillä ei näytä olevan mitään annattavaa. Jospa kirkko löytäisi uudelleen vetovoimansa Jumalan vanhurskaudessa. Se tuo rauhan ilon ja riemun jokaiselle sytiselle, joka sen uskossa ottaa vastaan. Siinä on se vetovoiman salaisuus joka tulee vetämään kirkkomme uuteen kukoistukseen.
Olemme unohtaneet sen että Jumala haluaa vanhurskauttaa syntisen pelkästä armosta.