Rooman valtakunnassa oli käytäntö, että uuden keisarin ottaessa vallan, airut lähti julistamaan uuden keisarin ”evankeliumia”, esimerkiksi Augustuksen evankeliumia.
Ei siis ollut ihme, että Jeesuskin puhuessaan Jumalan valtakunnan saapumisesta käytti oman aikansa ihmisille tuttua evankeliumi-sanaa – kuulijat tajusivat, että Jeesus on tuomassa uutta valtakuntaa.
Jeesuksen evankeliumi on sanoma siitä, kuinka Jeesus tuli kuninkaaksi toi valtakunnan. Se haastoi ihmisiä ottamaan kantaa Jeesuksen kuninkuuteen. Ne, jotka ottivat tämän vastaan, heistä tuli Kristuksen seuraajia. He tiesivät astuneensa sisälle Kristuksen valtakuntaan, pelastuneensa, ja he alkoivat opetella elämään valtakunnan edustajina. Varhaiskirkko ei tarvinnut hierakiaa, koska kristityt olivat kanssamatkaajia, oppaana Kristus. Vanhemmat matkaajat opastivat nuorempia, miten elää kuuliaisena Kristukselle.
Ensimmäisten vuosisatojen jälkeen kirkkoon syntyi oma hierarkia, ja kun maallinen hallitsijakin piti kirkkoa näpeissään, niin evankeliumi Jeesuksesta Kuninkaana vaihtui pelkäksi pelastuksen evankeliumiksi.
Tämä pienennetty evankeliumi ei enää haastanut maallista valtaa eikä myöskään kirkon hierarkiaa, se oli ihmiskeskeinen, ja siinä Kristus oli vain anteeksiantajan roolissa. Samalla Jumalan valtakunta alettiin ymmärtää vasta taivaassa toteutuvaksi todellisuudeksi.
Sanojen merkitys muuttui. Kun alussa Jeesuksen seuraajat olivat opetuslapsia, jotka olivat jo nyt valtakunnan kansalaisia, kutsuen muitakin sisälle, niin myöhemmin papit julistivat pelkkää anteeksiantoa, ja uskoivat, että vasta kuoleman jälkeen uskovat voivat päästä valtakuntaan.
Siksi mielestäni suurimman osan kirkon historiaa evankeliumi-sana on ymmärretty toisin kuin varhaiskirkossa.
Olemme käyttäneet evankeliumi-sanaa, puhuttaessa pelastuksesta, neljästä hengellisen elämän tosiasiasta tai esim. kasteen armosta. Ne eivät kuitenkaan ole se evankeliumi, josta Uusi testamentti puhuu. Ne ovat kyllä ovia tai kutsuja sisälle valtakuntaan. Tai pieni osa isosta sanomasta. Kuitenkin vain sanoma Kristuksesta Kuninkaana ja sanoma hänen valtakunnastaan ovat evankeliumi. Kuningas Kristuksen evankeliumi on se, joka kutsuu seuraamaan, ja synnyttää kristittyjä, jotka toteuttavat Kristuksen heille antamaa kutsumusta; he eivät ole vain penkin täytettä, vaan Jumala opettaa heitä olemaan muiden palvelijoita. He eivät vain usko “mielessään”, vaan seuraavat.
Valitettavasti Kristuksen kuninkuuden julistaminen, ja sen todeksi eläminen on erityisen haasteellista kansankirkossa. Täällä Jeesuksesta on useimmiten tehty muodollinen monarkki, jota kutsutaan juhliin. Teologit keskustelevat keskenään, mitkä kohdat Jeesuksen opetuksesta kannattaa huomioida. Enemmän kuin Kristusta, kuunnellaan ajan henkeä, teologeja tai pappeja. Kansankirkko haluaa olla yhteiskunnan liima, ja silloin usein evankeliumi -sana saa tarvittavia merkityksiä.
Silloin kun ymmärrys Jeesuksen kuninkuudesta häviää, kristinusko lakkaa haastamasta ihmisten minäkeskeisyyttä. Konservatiivit kyllä puhuvat anteeksiannosta, pelastuksesta ja moraalista, mutta usein keskiluokkainen peruskonservatiivinen seurakunta sokaistuu, ja ohittaa Jeesuksen puheet rahasta, vallasta ja vähäosaisten auttamisesta. Liberaalit taas puhuvat rakastavasta Jumalasta ja suvaitsevaisuudesta. He haluavat korjata yhteiskunnan rakenteellista vääryyttä, mutta useimmiten ohittavat Uuden testamentin opetukset pyhästä elämästä vanhanaikaisina, koska he ajattelevat olevansa viisaampia kuin kuin Raamatun kirjoittajat.
Silloin, kun evankeliumin keskiössä on Kristus, kuningas, kristitty haluaa kasvaa uskon kuuliaisuudessa. Mutta jos kuningas on poissa, niin kristitty, sen sijaan että keskittyisi palvelemaan, alkaakin koota käännynnäisiä omalle evankeliumilleen. Olkoon se vaikka tasa-arvo.
Eräs jenkkitutkija arvioi, että oikeastaan progressiivisen kristinuskon ja konservatiivisen teologian ajatusmaailmat ovat yhtä kaukana toisistaan kuin “ eri uskonnot”. Tutkija hahmotti, että konservatiivit hahmottavat nämä yhtenä kirkkona, eiväthän he usein edes tiedä toisten ajatusmaailman kokonaisuutta, mutta progressiiviset liberaalit eivät halua yhteyttä konservatiivisiin kristittyihin. He suhtautuivat konservatiivisiin kristittyihin kielteisemmin kuin muihin uskontoihin. Päätekijä kielteisyyteen oli konservatiivien ehdottomuus.
Ajattelen, että tietty kulminaatiopiste konservatiivisten ryhmien ja arkkipiispa Luoman välillä tapahtui, kun arkkipiispa päätti tehdä suomalaisten miesten vihkimyksestä Pietarissa Inkerin kirkon papeiksi tämän vuoden tärkeimmän kirkollisen media tapahtuman. Miksikö? Yksi vaihtoehto on se, että arkkipiispa Luoma ei enää kannata moniäänistä kirkkoa.
Arkkipiispa Mäkinen lanseerasi ajatuksen moniäänisestä kirkosta. Moniäänisen kirkon mahdollistaa parhaiten kunnioittava keskustelu. Kunnioittavan keskustelun mahdollistava periaate on se, että Raamattuun ei viitata totuuden lähteenä.
Näemme nyt moniäänisyyden hedelmää. Piispojen rooli kansan henkisinä johtajina on vahvistunut, he ottavat kantaa vähemmistöjen ja sorrettujen puolesta. Antavat yhteiskunnallisia kannanottoja. Rukoilevat, että Jumalan siunaisi koko Suomen kansaa. Mutta ei hevin löydy opastusta siitä, kuinka seurata Kristusta tai mihin kirkko on matkalla. Kommentteja, joista joku loukkaantuisi.
Herätysliikejohtajat taas ovat rohkeammin kohdistaneet sanansa niille, jotka haluavat elää kristittynä. He ovat täyttäneet hengellisen johtajuuden aukkoa, puhuen Raamatun totuudesta ja sen soveltamisesta. He ovat perinteisen kristillisyyden kannalla, usko ja moraali kuuluvat yhteen. He eivät välttämättä osaa kunnioittavaa keskustelua.
Sensijaan monet virallisen kirkon johtajat näkevät, että kristillinen etiikka ja moraali ovat aikasidonnaisia. Vain pelastuskysymykset ovat pysyviä . Tästä esimerkkinä oli tuore Kirkko ja kaupunki-lehden haastattelu Paavalin kirkkoherrasta polyamoriaan liittyen, jossa kirkkoherra totesi että rakkausasiat eivät liity kristinuskon oppiin vaan etiikkaan. Tärkeää on, että ei vahingoita toista.
Tämä on ikkuna kirkolliseen ajattelutapaan, joka myös näyttää . mielestäni hyvin luterilaisen teologian nykyisen alennustilan. Kun pelastava usko ja elämä on erotettu toisistaan, niin silloin käytännössä usko ja Kristuksen seuraaminen on irroitettu toisistaan – joka elävässä hengellisyydestä on mahdottomuus.
Tämä ajattelumalli lähti alunperin liikkeelle ”rakkauden kaksi koria” – pohdinnasta. Tästä alunperin ekumeniikkaan kehitetystä ajattelumallista kasvoi Troian hevonen, jossa teologien sisäpiirin kehittämä Raamatun tulkintatapa murensi Raamatun auktoriteetin ilman piispojen tai kirkolliskokouksen kannanottoa.
Silti kyse lienee pohjimmiltaan siitä, että kansankirkossa Raamatun totuus häviää aina kansan äänelle. Jossain vaiheessa.
Pekka selität kalliolle ja hiekalle rakentajia omavanhurskauden ja Jeesuksen vanhurskauden kautta, siis eikö Jeesus sano selkeästi:
24 Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi.
Siis onko omavanhurskautta kun tekee Jeesuksen sanojen mukaan?
Ajatteleppa nyt maallsta isää joka sanoo kahdelle pojalleen ”heikoille jäille ei saa mennä”, no toinen poika meni ja hukkui, toinen ei mennyt, kumpi oli tässä tapauksessa ”viisas rakentaja”?
Mikä tässä keskustelussa kummastuttaa on se että, heti alussa tartuttiin virkakäsitykseen, vaikka blogin nimi on ”Kun evankeliumi muuttuu”.
Onneksi Pekka Pesonen toi keskusteluun vanhurskautuksen. Pekka kirjoittaa: ”Nyt kun vanhurskauttamisen sisältö on jäänyt sivuun ja vain synti ja sovitus on jäänyt jäljelle , niin pelastusvarmuudeltakin on kadonnut pohja pois.”
Ei edes synti ja sovitus ole jäänyt jäljelle. Ei ole mitään jäänyt jäljelle nykyisessä kirkon teologiassa. Sovitusoppia on kiistetty jo kymmeniä vuosia sitten. Eikä synnillä ole mitään merkitystä. Sen verran olen seurannut teologiaa.
Hannu Vuorinen esittää evankeliumiksi tämän: ”Jeesuksen evankeliumi on sanoma siitä, kuinka Jeesus tuli kuninkaaksi toi valtakunnan. Se haastoi ihmisiä ottamaan kantaa Jeesuksen kuninkuuteen. Ne, jotka ottivat tämän vastaan, heistä tuli Kristuksen seuraajia. He tiesivät astuneensa sisälle Kristuksen valtakuntaan, pelastuneensa, ja he alkoivat opetella elämään valtakunnan edustajina.”
Ihmettelen siis sitä, miksi esim. Marko luterilaisena pappina ei ota tähän kantaa? Eihän tässä esitetty ole evankeliumi! Luterilainen teologia on Ristin teologiaa eikä Kunnian teologiaa. Evankeliumi on ilosanoma syntien sovituksesta. Jumala antaa meille anteeksi Kristuksen tähden yksin uskosta, yksin armosta. 1. Kor. 15:1-8 (evankeliumi), 1. Kor. 1:17-24 ja 1. Kor. 2:2 (ristiinnaulittu Kristus).
Kävin tänään lävitse kaikki dosentti Timo Eskolan ”Christus Victor” analyysit. Analyysin perusteella näyttäisi tässä esitetty juuri noudattavan tuon tyyppistä käsitystä. Ken jaksaa lukea ja tutustua Christus Victor (voittoisa Kristus) teemaan, analyysit löytyvät alla olevasta linkistä. Esseitä on kaikkiaan 8 kpl. Lisäksi kirjasta Iustitia ”Teologinen testamentti ja muita esseitä” 37/2020 löytyy myös kappaleesta 10 essee ”Kärsivä Messias vai Christus Victor: Aulenin sovitusteologian nousu ja tuho”.
https://timoeskola.wordpress.com/kaikki-kirjoitukset/
Pari lainausta:
”Christus Victor -teorian väistämätön purkautuminen
Jo kohtalaisen lyhytkin, mutta suoraan lähteisiin menevä analyysi osoittaa, että laajaa suosiota saanut Christus Victor -teoria on tieteellisesti käymätön. Kaikki polarisoivan teorian perusteeksi esitetyt argumentit on kumottu – ja pääosan niistä kumosi itse teorian keskeinen kehittäjä Aulén. Koko vastakkainasettelu klassisen sovitusopin (Christus Victor) ja “latinalaisen” sovitusopin (Anselm) välillä on tehty virheellisesti.
Ritschl ”etsii soteriologista mallia, jossa Kantin eettinen uskonnontulkinta sovitetaan sovitusteologiaan. Silloin sovitus perustuu jonkinlaiseen ylätasolla tapahtuvan sovinnonteon ajatukseen ja johtaa moraalisesti arvokkaaseen elämään. Ritschlin mielestä kyse on epämääräisestä valtapiirin vaihtumisesta ja partisipaatiosta “Jumalan valtakuntaan”, josta tuli Ritschlille keskeinen käsite. Samalla luovuttiin jumalattoman vanhurskauttamisesta ja “pelastus” alkoi merkitä eettisesti tavoitteellista elämää uudessa valtakunnassa.”
Lainaus:
https://timoeskola.wordpress.com/2019/11/12/sovitusteologia-ja-christus-victor-7/
”Yhteenvetona voidaan todeta, että juuri Ritschl muuttaa soteriologian narratiivin. Hän hylkää sijaissovituksen ajatuksen. Jeesuksen kuoleman merkitystä ei tule hänen mukaansa hakea Jumalan tuomioista – ei vaikka Uuden testamentin kohdat puhuisivat sen puolesta. Ritschlin mukaan Kristus hankki sovituksen kuuliaisuudellaan. Siksi myös pelastuminen ja uusi yhteys Jumalaan toteutuu uuskantilaisen pelastusopin mukaan toisella tavalla: partisipaationa Jumalan valtakuntaan, siihen yhteisöön, joka elää kuuliaisena Jumalan edellyttämälle eettiselle maksiimille. Siksi Ritschl ei kykene määrittelemään myöskään vanhurskauttamista (hänen kirjansa toista pääaihetta) perinteisellä tavalla. Hän esittää sen sijaan, että “myös lunastuksen tulee perustua etiikkaan” (Just, 13). Juridisella aspektilla ei ole enää merkitystä.”
Lainaus:
https://timoeskola.wordpress.com/2019/10/22/sovitusteologia-ja-christus-victor-3/
Kiitos Riitta hyvästä pohdinnasta. Nykykirkon yksi ongelma on uskoa Jeesukseen ilman parannuksentekemistä. Osa syynä on AE, että Kristus nähdään alttarilla, tai aikojen lopulla, mutta ei Jumalana, joka jo nyt seurakuntansa kautta elää ja toimii. Mutta risti ja sovitus, on ydinasioita polulla, mutta sensijaan että jäisimme viettämään messua, menkäämme kärsivien luo. ( pieni provosointi)
Riitta S. Keskusteluissa ei ole mahdollista puuttua kaikkeen mahdolliseen. Jatkoin yksinkertaisesti siitä, mistä Sami P aloitti.
Tässä keskustelussa on laajempi perspektiivi kuin luterilaiset tunnustuskirjat ja niiden kysymyksenasettelu uskonvsnhurskaudesta. Luterilaisen tunnustuksen mukaan termiä ”evankeliumi” käytetään nimittäin kahdessa eri merkityksessä. Varsinaisessa eli suppeammassa on kysymys syntien anteeksiantamuksesta Kristuksen tähden (sekä kaikista Hänen ansaitsemistaan pelastuksen lahjoista , ks 1 Kor.15). Laajemmassa merkityksessä evankeliumi tarkoittaa koko kristillisen pelastussanoman kokonaisuutta, ts. siihen sisältyvät sekä laki että evankeliumi (ja kaikki muu). Tässä merkityksessä evankeliumi on siis yleisnimitys sille, mitä kristinusko on. Sitä nimitetään tyypillisimmän ja tärkeimmän piirteen mukaan.
Hannu V:n määritelmä evankeliumille on nykyisen karismaattisen kristillisyyden peruskauraa. Olen aika monta kertaa todennut, että pidän sitä ongelmallisena, vaikka sitä kuulee ”tuutin täydeltä” evankelikaalis-karismaattisissa yhteyksissä.
Mielestäni Hannu puhuu jostakin muusta, kuin karismaattisesta kuninkuudesta, jossa seurakuntalaisista tulee kuninkaita.
Pekka Veli. Ei tässä olekaan kysymys ns. menestysteologiasta vaan siitä, kuinka Hannu V määrittelee evankeliumin ja varhaisen kristikunnan olemuksen. Kun kristinuskon keskukseksi määritellään nimenomaan Jeesuksen antamaan haasteeseen vastaaminen ja Hänen seuraamisensa, uskon painopiste siirtyy Kristuksesta ja Hänen pelastustyöstään meihin itseemme. Itse asiat, se että Jeesus haastoi kohtaamiaan ihmisiä ja kutsui heitä seuraamaan itseään tietenkin löytyvät evankeliumeista. Kirkon hierarkian osalta viittaan minun ja Samin kommentteihin keskustelun alussa.
Ehkäpä tässä on myös puhe teoreettisten perusteiden ja käytännön soveltavan toteutuksen erosta. Karismaattisuutta – miten se sitten määritelläänkään – toisinaan syytetään ”suorittamisevankeliumista” ja luterilaista taas käytännön ”unohtamisesta” ja pitäytymisenä ”periaatteelliseen selitykseen”. Vähän samaan tapaan puheet menevät ristiin kun on kyse ”uskoontulosta” puhumisen mieltämisestä ns. suorituskristillisyydeksi.
Toki on niin, että helposti lipsutaan ihmiskeskeisyyteen, jos ei olla varovasia. Se on vaarallista. Ihmiskeskeisyyteen voidaan lipsua muutenkin kuin vain suorituspainotuksella.
Olen kuitenkin ymmärtänyt (muutaman vuosikymmenen kokemusten perusteella), että ns. suomalaisessa ”peristeisessä vapaakirkollisuudessa” – jolla en tarkoita vain Suomen Vapaakirkkoa – on evankeliumissa pohjimmiltaan kyse nimenomaan Jeesuksen sovitustyön kautta armahtamisen opista. Puhutaanko siitä tarpeeksi ja tarpeeksi selkeästi nykyisin, on oma kysymyksensä – harvemmin esiintyy termi ”armon kerjäläinen” tms., mutta ekuullut sitäkin olen.
Eräs näkökulma syntyy lisäksi ns. hapeäkulttuurin piirissä syntyvästä näkökulmasta, joka täällä lännessä on tainnut loistaa poissaolollaan. Sitä Timo Keskitalo on avartavasti tuonut esiin.
Olen itse ymmärtänyt, että evankeluimi sisältää niin, lain, armon kuin nuo muutkin näkökulmat, eli kyse on kokonaisuudesta. Toki tunnen käsiteparin laki – evankeliumi, joka oikein ymmärrettynä on selkeyttävä.
On tärkeää pitää mielessä, korostaen, että Jumala ensi, ihminen sitten vasta. Juuri tätä vastaan nykyisin tunnutaan taisteltavan ns. modernissa teologiassa (ei em. ”perinteisessä” karismaattis-vapaakirkollisessa piirissä yleisesti). Heillä olisi opittavaa luterilaisuudelta – ja luterilaisuudella heistä. Karismaattisuus yleisesti taas on käsitteenä kovin moni-ilmeinen, ja voi sisältää joskus outojakin piirteitä tai painotuksia.
Perusongelma ajassamme on, että yritetään tehdä Jumalasta ihmisen (tai hänen toiveidensa) kuva.
Hierarkiakysymykseen ja kirkolliseen järjestykseen saavat viisaammat (tai sanavalmiimmat) vastata. Huolestuneempi olen siitä, puhutaanko ns. perusevankeliumista tai oikeammin perusevankeliumia tarpeeksi. Evankeliumin ääni kuuluu valitettavan usein kuin legendaarisen stereotestin ääni ”tahallisen vaihevirheen” vaikutuksesta: epämääräisestä suunnasta tai häipyen lähes kuulumattomiin.
Peruslähtökohta tässä blogissa on ongelmallinen. Hannu syöttää meille disinformaatiota, joka ei pidä paikkaansa. Tämä on tyypillistä niissä piireissä jotka eivät tunne historiaa. Karismaattiset piirit jossa huonosti tunnetaan kirkon historia harrastavat tätä. Se on valitettavaa. Kysymys on pahan, pimeän kolminaisuuden käsitteestä. Siinä ei auta vanhurskaudesta puhuminen yhtään mitään.
Sami P. Mikä Hannu V:n tekstissä on mielestäsi disinformaatiota ja miksi? Luin blogin vielä kerran ja minusta siinä on joukko hyviä näkökohtia. Hannu tekee kuitenkin koko joukon ongelmallisia linjauksia. Uumoilen niiden palautuvan evankelikaaliseen teologiaan.
Marko, varmasti hyvä kohtia löytyy. Se, että kuvataan kirkon historiankehitys vastoin historiaa, on ongelma. Ei edes mitään korjaavaa liikettä, vuoropuhelua, vaan monologia. Ei näistä ole mitään hyötyä, eivät ne rakenna.
Kiitos Hannu Vuorinen! Ilman muuta Jeesus on Kristus Kuningas ja Pahan valtojen voittaja, mutta on pidettävä ristiinnaulittu Kristus keskuksena. Haasteena on aina lähteä evankeliumin ytimestä eteenpäin ja unohtaa keskus.
Kirjoitat: ”Nykykirkon yksi ongelma on uskoa Jeesukseen ilman parannuksentekemistä.”
Kyllä, näin on varmasti. Minusta se johtuu kirkon antinomismista eli se on hylännyt lain. Mutta kirkko on myös hylännyt evankeliumin.
Ongelmat ovat paljon syvemmällä ja todella juontavat juurensa kirkon teologisesta kehityksestä. Uskostakaan ei juuri puhuta, sillä mihin ihminen edes uskoa tarvitsee, jos hän ei tarvitse pelastusta mistään ja mihinkään? Lisäksi on jo vaikka kuinka kauan sanottu, että kaikki kirkon jäsenet ovat uskovia! Siis kasteen perusteella. Eli elä miten vain, ilman uskoa, olet pelastettu joka tapauksessa.
Itse tajusin jo ihan pienenä lapsena, etten voi pelastua kirkon jäsenyydellä! Kirkon joku mystinen yhteinen usko, ei minua myöskään pelasta. Vaan minulla täytyy olla henkilökohtainen usko ja suhde Jumalaan. Sitten luulin, että usko Jumalaan ja hänen olemassaoloonsa riittää. No eihän sekään riitä. Mummini sanoi, että pahat hengetkin uskovat Jumalaan ja vapisevat. Mutta ketä nuo henget eivät usko? Jeesusta ja että Jeesus on sovittanut ihmiskunnan synnit uhriverellään. Sitä Saatana vihaa yli kaiken ja sen se haluaa pimittää ihmisiltä.
Lain saarna on kirkossa laiminlyöty, etteivät ihmiset vain loukkaantuisi mistään ja lähtisi kirkosta. Mutta he lähtevät silti. Kirkko ei sano heille, että ihmiset ovat Jumalan vihan alaisia ja kulkevat vääjäämättä kohti kadotusta, jos he eivät usko Jeesukseen ja syntien anteeksiantamukseen hänessä. Mutta miksi he sanoisivatkaan, kun eivät enää itsekään usko siihen, mitä Jumalan sanassa sanotaan. Kirkko puhuu vain tämän maailman asioista (social justice jne.) ja jostain epämääräisestä toivosta. En vielä ole saanut selvää mikä heidän mielestään tuo toivo olisi.
Riitta, kyllä ortodoksisessa kirkossa puhutaan ja myös luterilaisessa. Lain saarnasta ei voi tehdä mitään uskon ehtoa, tekoa. Jumalan hyvyys voi myös käännyttää ihmisen, paavalin mukaan. Kirkossa on tärkeää koko kolminaisuus, ei pelkästään Jeesus. Kasteessa tullaan uskoon ja saadaan Pyhä Henki, kasteen sisältö on Jeesus, kolminaisuus tulee äärelliseen kaste veteen. Kasteesta voi toki luopua.
En tiedä, pitäisikö olla huolissaan: Olen nykyään monista asioista samaa mieltä Samin kanssa 😏.
Marko: ”Tässä keskustelussa on laajempi perspektiivi kuin luterilaiset tunnustuskirjat ja niiden kysymyksenasettelu uskonvsnhurskaudesta”
En ole puhunut mitään Tunnustuskirjoista enkä käsitellyt edes uskonvanhurskautta. Kirjoitukseni koski yksistään evankeliumia ja pelastusoppia ja noita Christus Victor -analyysejä.
Marko: ”Uumoilen niiden palautuvan evankelikaaliseen teologiaan.”
Mitä on evankelikaalinen teologia? Haluaisin määritelmän.
Riitta, evankelikaalinen teologiaa löydät raamattuopiston julkaisuista.
Sami, kysyin Markolta. En noteeraa enää tästä lähtien aggressioitasi. Vietä rauhassa pahan, pimeän kolminaisuuden käsitteesi kanssa laatuaikaa.
Riitta S. Evankelikaalinen teologia tarkoittaa konservatiivisen anglosaksisen herätys- ja evankelioivan kristillisyyden teologiaa. Se poikkeaa tunnustuksellisesta luterilaisesta teologiasta mm. kaste- ja ehtoollis- sekä virkakäsityksessä ja opetuksessa tahdon vapaudesta. Viime vuosikymmeninä sen piirissä on omaksuttu myös ns uuden Paavali-tutkimuksen näkemyksiä, mistä seuraa tietysti jänniteitä luterilaisen vanhurskauttamisopin kanssa. Sen edustajat kun ovat yleensä reformoituja, baptisteja, anglikaaneja ja kalvinisteja. Luen itse aika paljon evankelikaalista tutkimusta Raamatusta, koska se tarjoaa rakentavan vaihtoehdon historiallis-kriittiselle teologialle.
Pelastusoppi ja oppi vanhurskauttamisesta kuuluvat yhteen. En ole oikein ymmärtänyt Timo Eskolan kritiikkiä Gustaf Aulénin näkemyksiä kohtaan. Monia malleja ja tyypittelyjä kun voidaan käyttää havainnollistamaan erilaisia näkemyksiä kunhan niitä ei puhtaaksiviljellä ja jotakin keskeistä sivuuteta.
Lainausksia Timo Eskolan kirjasta ” Iustitia 37, 2020, Teologinen testamentti ja muita esseitä:
”Teologian kielellä sanoen etenkin sijaisuhrin ajatuksesta (satisfactio vicaria) käydään kiistaa, eivätkä jännitteet ole aivan helppoja. Kyseessä on sekä ideologinen että hermeneuttinen ongelma. Yksi puhuu monergismista, jossa Jumala armahtaa miten tahtoo, ja toinen partisipaatiosta, rauhanomaisesta yhteydestä pelastuksen (tavalla tai toisella) tuovaan Kristukseen. Kaikkein yleisintä on kuitenkin vedota voittoisaan Kristukseen, Christus Victor -teoriaan. Väitteen mukaan alkukirkon varhaisin käsitys ihmisten sovittamisesta perustuu siihen, että Kristus voittaa pahan vallat. Uhrisovituksen ja syntien hyvittämisen ajatuksen sanotaan tulevan 1000-luvulla eläneen Anselm Canterburylaisen teksteistä.
Teologianhistoriallisesti juuret ovat syvällä. Taustalta löytyvät ehkä jossain määrin jopa nietzscheläisen ajattelun vaikutus ja kuuluisuutta saaneen piispa Spongin Jumalan kuoleman teologia: monet ihmiset eivät voi uskoa Jumalaan, joka vaatii poikansa kuolemaa. Joillekin puolestaan ajatus sovitusopin väkivaltaisuudesta on käynyt vaikeaksi. Suuremmassa määrin eksegeettistä keskustelua ohjaa kuitenkin melko kotikutoinen ja Pohjoismaissa kauan tunnettu teologinen suuntaus. Gustaf Aulenin ja Lundin koulun synnyttämä vastakkainasettelu ’latinalaisen’ sovitusopin ja niin kutsutun klassisen sovitusopin välillä on siirtynyt raamatuntutkimuksen piiriin. Sen ansiosta käsitykseen Kristuksen sijaissovituksesta on alettu suhtautua torjuvasti..”
Kirkko ja kaupunki -lehden artikkeli: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kristinusko-2-0
”Tähän hieman outoon perinteeseen kyllä vedotaan yhä nykyään, mutta se on niin käymätön, että Ritschl itsekin luopui siitä. Aulen ei puhu siitä lainkaan. Eikä Raamatun sovitusopissa tietenkään ole kyse mistään kartanonherroista”.
”Lopuksi on vielä todettava, että Uudessa Testamentissa kaikki mainitut teologiset piirteet elävät sulassa sovussa. Sovitusteologiaa ohjaa temppelin metaforiikka. Kristus esitetään sijaisuhrina, joka kantaa syntiselle ihmiselle kuuluvat tuomion. Samalla Kristus on kuitenkin voittoisa Messias, joka kukistaa synnin, kuoleman ja perkeleen. Osallisuus Kristuksessa on kyllä partisipaatiota, mutta ei pelkkää platonista jäsenyyttä jossain valtakunnassa. Sen sijaan Paavali puhuu eri tavoin osallisuudesta sekä Kristuksen kärsimyksiin, että osallisuudesta hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Tästä partisipaatiosta puuttuu kaikki se haalea kantilainen ulkokohtaisuus, jolle olemuksellinen yhteys kolmiyhteiseen Jumalaan on vierasta.
Vaikka kirjasta Christus Victor tuli niin vankka sovitusteologian perusteos, että sen vaikutuksia nähdään vielä aikamme keskustelussa, analyysin jälkeen kaiken on muututtava. Virheet on myönnettävä ja keskustelussa on lopetettava koko terminologian käyttäminen. Dogmihistoriaa vääristelevää kaavaa ei yksinkertaisesti tule enää käyttää. Sovitusteologian juonteet eivät kulminoidu Anselmiin, vaan hänet on jätettävät omalle, hieman erikoiselle paikalleen 1000-luvun oppihistoriassa. Luterilaisten on lisäksi syytä alleviivata, että Christus Victor edustaa Raamatulle vierasta kunnian teologiaa. Hylätessään Kristuksen sijaisuhrin ja syntien sovituksen se hylkää itse Kristuksen.” (Timo Eskola, ” Iustitia 37, 2020, Teologinen testamentti ja muita esseitä.
Riitta, mihin tämä Eskolan kirjoitus liittyy ja mitä yrität sanoa.
Jos omia mielipiteitä ei ole ja haluaa tukeutua jonkun toisen mielipiteisiin, niin pelkkä linkki riittäisi. Riitalla on tässä pitkiä siteerauksia hänen gurultaan. Ne ovat minusta tarpeettomia. Jos haluaisin, löytäisin kyllä ne linkin takaa.
Lainaan vielä Christus Victor -esseetä 6. Tämä oli erittäin mielenkiintoinen löytö. Antinomismi ehkä tunkeutui näin teologiaan? Ensin pelkkää etiikkaa kantilaiseen tyyliin. Sitten sekin hylättiin kun kerran lakia ei kukaan pysty noudattamaan. Eikä nykyisin kukaan enää etsi armollista Jumalaa, kun kerran lakia voi rikkoa kun kerran lakia ei olekaan ja niin pois päin.
”Stendahlin suuri vaikutus
Mutta miksi ihmeessä Campbell nimittää JT:tä luterilaiseksi? Syy löytyy ruotsalaisesta Krister Stendahlista (ks. s. 20). Hän on kirjoittanut Paavalin tekstissä olevasta jännitteestä (HTR, 1963). Kun ”mikään liha” ei tule vanhurskaaksi lain teoista (Room. 3:20), sellaisen yrittämisestäkin tulee tuomittava asia. Siksi koko soteriologian pitäisi muuttua. (oma lisäykseni: JT = Justification Theory).
Teologiaa ajatellen Stendahl tuottaa vaikean ongelman. Tässä on nimittäin klassisen antinomismin ensimmäinen piirre: vanhurskauttamisella ei ole enää tekemistä lain ja evankeliumin kanssa, vaan koko lain (tai lakiteologian) tehtävä hylätään. Samalla menetetään mahdollisuus löytää laille muuta merkitystä, kuin uuskantilaisen autonomisen moraalin alue (näin teki Ritschl). Teologisessa mielessä ratkaisu löytyy yleensä siitä, että laimennetaan syntikäsitystä ja aletaan pitää lakia pelkkänä elämänkielteisenä sääntökokoelmana (ehkä jopa modernin moraalin vastaisena).
Stendahl tuli kuuluisaksi melko sivuhuomautuksena esitetystä puheesta, jossa hän totesi, että Paavali ei ollut kiinnostunut “introspektiivisen omantunnon” (siis: itseään tarkkailevan itsekritiikin) tuloksista tai oman sisimmän penkomisesta. Siksi uskonvanhurskaus tulisi ymmärtää kokonaan legalismin kieltämisen näkökulmasta. Niinpä jopa pelkkiä yrityksiä lain yksityiskohtien noudattamiseen tulisi pitää väärinä.
Stendahlin puheen pohjalta tehty artikkeli “The Apostle Paul and the Introspective Conscience of the West,” (Stendahl, HTR 56/1963, 199-215) on vaikutusvaltainen. Hänen mukaansa Paavali ei pohtinut sitä, löytääkö syntinen armollisen Jumalan. Tuollainen perustuisi keskiaikaiseen teologiaan (vrt. myös britti Watson, Paul, 13). Campbell noteeraa tämän.
A clue to its operation is given by the fact that the initial endorsement of ‘justification [of all] through works informed by law’ (cf. Rom. 3:20) is always followed by scathing condemnation (and often not just of the transgressors but also of the attempt itself, especially if it is continued). It would seem that in fact no one will be saved in this fashion; actually, such an assumption is the height of impiety! Probably more than anyone else in recent times, Krister Stendahl has illuminated the additional critical assumptions here (at least in a preliminary way). Only with the inclusion of what he characterizes as an introspective premise does this reversal of expectation and subsequent condemnation make any sense. Indeed, it is at precisely this point that the Justification model’s distinctive approach begins to unfold in tandem with its expectation of perfect obedience. (s. 20)
Stendahlin mukaan Paavalin omatunto ei ollut yliherkkä. Kuten Paula Fredriksen (Fredriksen STK 3-4/2017) asiaa kuvaa, Paavali-tutkimuksen tehtävänä on tämän jälkeen selittää, miten “energinen historiassa elänyt Paavali muuttui Lutherin ahdistuneeksi Paavaliksi”.
Voimme siten seurata jälkiä Campbellista taaksepäin. Boydin tapaan hän lainaa Sandersia. Molempien taustalla puolestaan vaikuttaa ruotsalainen Krister Stendahl. Tämä taas on melko tavallinen lundilainen teologi, joka rakentaa näkemyksensä Paavalista ja soteriologiasta Aulénin antaman mallin ja Christus Victor -kirjan avulla. Väite yhteyksistä saattaisi olla erikoinen, ellei Sanders itse rakentaisi teoriaansa lähes kokonaan Stendahlin varaan.”
Hannu Vuoriselle: anteeksi pitkät lainaukseni. Ajattelin jos ne olisivat kiinnostavia.
Aina kun kirkossamme joku rehellisesti ja aidosti pyrkii löytämään tietä parempaan tulevaisuuteen, niin aina löytyy niitä, jota lyövät uudistukset lyttyyn. Jospa Hannulla riittäisi rohkeutta olla kuuntelematta liikaa näitä soraääniä. Ainahan niistä voi jotain oppia, mutta luovuutta niiden tähden ei pidä hukata.
Jotainhan kirkossa on nyt pielessä ja kukaan ei oikein osaa näyttää suuntaa johon olisi hyvä pyrkiä.
Paikoilleen ei saisi jäädä. Jos jäämme niin hukka perii. Jotkut uudistukset voi jopa nopeuttaa kirkon alasajoa. Jotain tarttis tehdä, mutta kukaan ei näytä tietävän mitä. Paniikkihan tässä alkaa tulla päälle.
Tuskin me täällä kovinkaan paljoa kirkon linjaa kyetään muutamaan. Eri asia sitten on se miten kukin alkaa elämään uskoaan todeksi.
Pekka aiemmin totesit minulle ettei evankeliumissa ole vaatimuksia, nyt sitten taas esität omia ”vaatimuksia” ettei ”hukka perisi”:
””Jotainhan kirkossa on nyt pielessä ja kukaan ei oikein osaa näyttää suuntaa johon olisi hyvä pyrkiä. Paikoilleen ei saisi jäädä. Jos jäämme niin hukka perii. ””
Oikeassa kyllä olet siinä että kirkossa on jotain pielessä, sieltä puuttuu rakkaus, rakkaus Totuuteen.
Kun luterilainen ”tulee uskoon” niin hän kipinkapin juoksee kotiin hakemaan kastetodistusta jossa uskoo olevan kaikki mitä tarvitsee, tämä on luterilainen uskon perusta, eikö olekkin?
Vielä kuuliaisuudesta. Kuuliaisuuden ymmärrän syntyvän uskonvanhurskauden hedelmänä. Paavali kirjoittaa: ”että syntyisi uskon kuuliaisuus hänen nimeänsä kohtaan kaikissa pakanakansoissa.” Room. 1:5 ja ”uskon kuuliaisuuden aikaan saamiseksi” Room. 16:26
Evankeliumia julistetaan uskon synnyttämiseksi. Se joka uskoo Herraan Jeesukseen syntiensä Sovittajana ja Vapahtajana, on myös kuuliainen hänelle ja hänen käskyilleen.
”Se joka uskoo Herraan Jeesukseen syntiensä Sovittajana ja Vapahtajana, on myös kuuliainen hänelle ja hänen käskyilleen.” Tässä tuleekin olla tarkkana eikä uskoa kaikkia perinteisiä tapoja ’Jeesuksen käskyiksi’. Vuorisaarna on esimerkki tavoittamattoman korkealle nostetuista eettisistä ihanteista. Samoin ovat ’myy kaikki, mitä sinulla on’ ja ’olkaa täydelliset’ pikemminkin tavoitteita kuin vähimmäisvaatimuksia. Pidän tärkeimpänä ’Jeesuksen käskynä’ rakkauden kaksoiskäskyä ja siihen yhdistettyä ns kultaista sääntöä.
Riitta Sistonen toteat:””Evankeliumia julistetaan uskon synnyttämiseksi. Se joka uskoo Herraan Jeesukseen syntiensä Sovittajana ja Vapahtajana, on myös kuuliainen hänelle ja hänen käskyilleen.””
Kuinka sovitat tuon ns ”perisynti-oppiinn”?
Mietippä nyt kuinka oli laita Pietarin, siis kun hän oli saanut oppia Jeesukselta ja kuuli kaiken opetuksen, oliko hän kuuliainen Jeesuksen käskyille?
Martti Pentti mistä tämä ”oppisi” on peräisin, minä en löydä tätä Jeesuksen sanojen mitätöinti oppia Raamatusta?
Etkö opeta ”tyhmän rakentajan”-oppia eli vaikka ”kuulisikin” Jeesuksen sanat niin ei tee niiden mukaan?
”Minä en löydä tätä Jeesuksen sanojen mitätöintioppia Raamatusta.” Eikö sinun Raamatussasi ole vuorisaarnaa? Eikö siinä ole Jeesuksen opetusta lain tärkeimmästä käskystä, johon sisältyvät laki ja profeetat? Eikö Jeesus moiti sinun Raamatussasi niitä, jotka noudattaessaan perinnäissääntöjä sivuuttavat Jumalan tahdon?
Martti Pentti missä kohden Jeesuksen sanat on kumottavissa?
Siis kun Hän sanoo:
43 ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’
44 Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta(Matt.5)
Niin eikö tuossa ensin ole lakia ja sitten Jeesuksen omat sanat että tulee rakastaa vihamiehiä?
Etkö huomaa Jeesuksen sanojen eroa aiemmasta eli kun on opetettu ”hammas hampaasta niin se ei olekkaan enää voimassa kun elää Jeesuksen sanoken mukaan?
Juuri näin, Riitta S.
Riitta kirjoittaa; ”Evankeliumia julistetaan uskon synnyttämiseksi. Se joka uskoo Herraan Jeesukseen syntiensä Sovittajana ja Vapahtajana, on myös kuuliainen hänelle ja hänen käskyilleen.”
Luterilaisuudessa ei ole mitään merkitystä onko kuuliainen, koska silloin kuuliaisuudesta tulee lain teko. Uskon vanhurskauden ehto luterilaisuudessa ei ole kuuliaisuus. Pahat teot tosin karkoittavat Pyhän Hengen, mutta näitä ei saa sekoittaa vanhurskauteen vaikka Pyhä Henki lähtisi Jumalan vastaisista teoista. Vanhurskautus pysyy, sillä jos sekoitat vanhurskauteen hyvät teot, Jumalan käskyjen mukaisen kuuliaisuuden, ja pidättäytymisen pahoista teoista olet lain teoissa. Näin luterilaisuudessa.
”Martti Pentti, missä kohden Jeesuksen sanat ovat kumottavissa?” En ole kumoamassa Jeesuksen sanoja. Tähdensin, ettei Hänen sanoinaan tule pitää mitä tahansa oman kristillisen ryhmän sovinnaisuussääntöjä.
Martti Pentti kovin epäselvää on kirjoittelusi, voisitko hiukan selventää?
Siis ei Jeesuksen sanat ole yhden oman kristillisen seuran vaan kaikkien kristittyjen, onhan?
Siis eikö ole selvää kun Jeesus jotain sanoo niin se juuri niin eikä mitenkään muuten?
Annan yksinkertaisen esimerkin: uskovien ryhmässä saattaa olla pukeutumiseen, käyttäytymiseen, ruokaan ja juomaan, puheenparteen tai muuhun vastaavaan liittyviä tapoja, joita pidetään ehdottomasti sitovina. Niihin ei kuitenkaan sovi suhtautua raamatullisina ohjeina silloin, kun ne osoittautuvat lähimmäisenrakkauden esteiksi. Merkittävämmissäkin asioissa tulee varoa pitämästä inhimillisiä perinteitä Jeesuksen käskyinä.
Martti Pentti missä Jeesus puhuu vaatetuksesta?
Mikä vuorisaarnassa on sellaista joka ei kuulu kristitylle eli mitkä Jeesuksen sanat voi ”unohtaa” eikä tehdä niiden mukaan?
”Martti Pentti, missä Jeesus puhuu vaatetuksesta?” Sitä juuri yritän sinulle selittää. Jeesus ei anna tuollaisia ohjeita, mutta kristityt saattavat pitää niitä Hänen käskyinään, kun ovat seurakunnissaan oppineet tietyille perinteisille tavoille.
Martti Pentti siis miten ihmeessä sekoitat nyt noita omia kuvitelmiasi tähän ”keskusteluun” eli kun on puhe Jeesuksen sanoista niin tuot mukaan jotain aivan muuta, miksi, sekoittaaksesi vai miksi?
Ari Pasanen, keskustelumme lähti viestistäni: ”Tässä tuleekin olla tarkkana eikä uskoa kaikkia perinteisiä tapoja ’Jeesuksen käskyiksi’.” Olen yrittänyt selittää sitä sinulle, mutta se on osoittautunut kovin vaikeaksi. Taidan lopettaa tähän.
Martti Pentti ok jos koet keskustelleesi näistä ”perinteisistä tavoista”, minä taasen otin sanoistasi ”” Vuorisaarna on esimerkki tavoittamattoman korkealle nostetuista eettisistä ihanteista.”” ja puhuin vain Jeesuksen sanoista.
Sami kirjoittaa: ”Luterilaisuudessa ei ole mitään merkitystä onko kuuliainen, koska silloin kuuliaisuudesta tulee lain teko. Uskon vanhurskauden ehto luterilaisuudessa ei ole kuuliaisuus.”
Minähän kirjoitin, että kuuliaisuus on uskon kuuliaisuutta/kuuliaisuutta uskossa ja se on uskonvanhurskauden hedelmää eikä mikään lain teko.
Puun on ensin on oltava hyvä, jotta se voi tuottaa hyvää hedelmää. Puu on ensin, sitten hedelmä. Usko on ensin, sitten hedelmä. ”Joko tehkää puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi, tahi tehkää puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan.” (Matt. 12:33)
”Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, tahi kuuliaisuuden vanhurskaudeksi? Mutta kiitos Jumalalle, että te, jotka ennen olitte synnin palvelijoita, nyt olette tulleet sydämestänne kuuliaisiksi sille opin muodolle, jonka johtoon te olette annetut, ja ette te synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi. Minä puhun ihmisten tavalla teidän lihanne heikkouden tähden. Sillä niin kuin te ennen annoitte jäsenenne saastaisuuden ja laittomuuden palvelijoiksi laittomuuteen, niin antakaa nyt jäsenenne vanhurskauden palvelijoiksi pyhitykseen. Sillä kun olitte synnin palvelijoita, niin te olitte te olitte vapaat vanhurskaudesta. Minkä HEDELMÄN te siitä silloin saitte? Sen, jota te nyt häpeätte, Sillä sen loppu on kuolema. Mutta nyt, kun olette synnistä vapauhtetut ja Jumalan palvelijoiksi tulleet, on teidän HEDELMÄNNE PYHITYS, ja sen loppu on iankaikkinen elämä. Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa meidän Herrassamme.” Room. 6:16-23
Paavalin mukaan on siis olemassa ihmisiä, jotka ovat synnin, laittomuuden ja saastaisuuden palvelijoita ja on olemassa vanhurskauden ja kuuliaisuuden palvelijoita, jotka ovat Jumalan palvelijoita. Ja kun lukee Roomalaiskirjettä tarkasti, ymmärtää mitä Paavali tarkoittaa näillä kahdella eri ryhmällä.
Synnin palvelijoita ovat ne, jotka ovat sidottuja synnin ja kuolemaan lakiin. (Room. 8:2) He yrittävät täyttää Jumalan lakia lihassa, sillä he vaeltavat/ovat lihan vallassa eli synnin ja kuoleman lain alaisina. He yrittävät siis omilla ponnistuksillaan, omassa voimassaan täyttää lakia. He elävät lihan mukaan ja heillä on lihan mieli. (Room. 8:5) ”Sillä kun olimme lihan vallassa, niin synnin himot, jotka laki herättää, vaikuttivat meidän jäsenissämme, niin että me kannoimme hedelmää kuolemalle.” Room. 7:5
Sitten on toinen ryhmä. He ovat uskosta vanhurskaiksi tulleet. Heillä on rauha Jumalan kanssa ja he ovat kuuliaisia Jumalan palvelijoita elämän Hengen laissa Kristuksessa Jeesuksessa. He vaeltavat Hengessä, eivätkä anna lihan vallita, vaan kuolettavat sitä Hengellä.. Heitä vallitsee Jumalan armo, ei laki. Ja tämän tähden heitä ei vallitse synti ja synnin ja kuoleman laki, vaan ovat siitä vapautetut Jeesuksen Kristuksen kautta. (Room. 8:1-2). He ovat antaneet jäsenensä ja itsensä kuolleista eläviksi tulleina ( =uudestisyntyminen Hengestä) vanhurskauden aseiksi Jumalalle.
Tämä on samaa mistä Paavali kirjoittaa Room. 12:1-2, jossa hän kehottaa antamaan ruumiin eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi. Tätä Paavali nimittää järjelliseksi jumalanpalvelukseksi. Ei tule mukautua tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttua mielen uudistuksen kautta ja tutkia mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.
Riitta lainaat Rm 6: ta, siinä on tuo ajatus …” kuuliaisuuden vanhurskaudeksi?” Kuuliaisuus siis kytketään tässä vanhurskauteen, jumalattomuus syntiin. Lain teot siis yllä pitävät vanhurskautta. Juuri näin kirkossa on aina ymmärretty. Luterilaisuus ei ymmärrä asiaa näin. Uskon vanhurskauteen ei kuulu teot ollenkaan, ei mitkään. Raamatun opetus on toinen: ” Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön? ( Jaakob) Yksin usko ei siis riitä, ilman tekoja pelastukseen. Se ei ole kristillistä vanhurskautta, vaan luulo uskoa.
Sami Paajanen mitä ovat ne teot joista puhut, mihin ne perustuvat?
Minulle ne perustuvat vain ja ainoastaan Jeesuksen sanoille, niitä ei voi ohittaa mitkään ihmisen sanat/käskyt, ei esivallan tai kirkon.
Riitta Sistonen tuot esille Paavalin sanoja:”” Room. 12:1-2, jossa hän kehottaa antamaan ruumiin eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi. Tätä Paavali nimittää järjelliseksi jumalanpalvelukseksi. ””
Kuinka tämä ”antaminen” tapahtuu, siis kun kerran kaikki vauvana kastetut luterilaiset saavat kasteessaan kaikki mitä tarvitaan niin kuinka ei se usko riitä vaan tarvitaan vielä tämä mainitsemasi ”antaminen”, mitä tämä pitää sisällään ja miten se tapahtuu?