Saulus Tarsolainen ( myöh. Paavali) koki suuria tapahtumia elämänsä aikana.Damoskoksen tiellä hän kohtasi Jeesuksen,suoran kadun päässä opetuslapsi Ananias Herran lähettämänä rukoili sauluksen puolesta ja hän sanoi näkönsä,Saulus oli 3 vuotta erämaassa ja sai nähdä ja kuulla ihmeellisiä näkyjä,joita hän ei ollut lupa puhua.Viimeisen kerran kun Paavali oli vankina ja odotti mestausta,omaa kuolemaansa,hän sanoi (2 tim 2)
Varma on tämä sana; sillä:
jos olemme kuolleet
yhdessä hänen kanssaan,
saamme myös hänen kanssaan elää;
jos kärsimme yhdessä,
saamme hänen kanssaan myös hallita;
jos kiellämme hänet,
on hänkin kieltävä meidät;
jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata.
Apostoli Paavali kuolemansa lähestyessä sanoi siis että kuolema yhdessä Kristuksen kanssa on elämä.Kristuksen sovitustyö ristillä,jossa voitettiin synti,perkele ja kuolema ,se voitto on ,jonka Jumala lahjoittaa ihmiselle kasteessa,siinä meidät kastetaan Kristuksen kuolemaan ,siihen voittoon,jossa Jeesus avasi ylösnousemisellaan tien taivaaseen,ikuiseen elämään. Ihmisen turva on yksin Kristuksen sovitustyössä,joka saadaan kasteen ja uskon kautta omistaa.Keskusteluja ”kastekuvan” edessä on kristikunnassa käyty pitkään,on erilaisia ajatuksia ,toiselle kuva kertoo Jumalan lapseksi ottamista toinen sanoo että on kokenut silloin ja silloin Jumalan kohtaamisen ,toinen kertoo uskoontulosta tiettynä päivänä jne. Kuva kannattaa vaihtaa ristiinnaulitun Jeesuksen kuvaan ,josta sanan mukaan aukeaa niin kaste,ehtoollinen,synti,pyhitys,sovitus,lunastus ja se suuri Jumalallinen salaisuus -armo.Lapsi tai vanhempi kristillisessä kasteessa kastetaan Kristuksen kuolemaan ja elämän viime hetkillä tähän samaan apostoli Paavali varmana sanoo turvaavansa . Herran pyhä ehtoollinen on julistamista Kristuksen kuolemaa ,sitä voittoa,jossa meillä syntien anteeksisaaminen.Jumalan tahto on että Jumalan lapselle olis se Herran huone,srk, josta Paavali kirjoittaa kol.2
Että heidän sydämensä, yhteenliittyneinä rakkaudessa, saisivat kehoitusta omistamaan täyden ymmärtämyksen koko rikkauden ja pääsisivät tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä.
Jumalan lapsen elämä on turvautumista hänen armotekoihinsa ja oppia tuntemaan ristiinnaulittu vapahtajamme Jeesus Kristus hänen sanansa kautta.Voimme kokea suuriakin kokemuksia Jumalan rakkaudesta tai kun saamme syntimme anteeksi ja saamme tuntea armon,mutta pelastuksemme perusta on Golgatan sovitustyössä
Tämän raamatunkohdan pointit voidaan toki ymmärtää myös hiukan toisin. Sehän koostuu neljästä säkeestä.
Kristuksen kanssa kasteessa kuollut saa elää ikuisesti; Kristuksen kanssa (tai tähden) kärsivä saa hallita Jumalan kirkkauden valtakunnassa; Kristuksen kieltävä tulee Kristuksen kieltämäksi (eli kadotetuksi); se, joka on uskoton saa luottaa koko olemukseltaan täynnä armoa olevan Kristuksen uskollisuuteen.
Apostoli siis lohduttaa, rohkaisee ja kannustaa kristittyjä pitämään kiinni pelastuksesta vainon kohdatessa. Teologisin käsittein ilmaistuna tässä Toisen Tiloteuskirjeen kohdassa on kysymys pareneesista (kehotuksesta) johon sisältyy sekä laki että evankeliumi. Apostoli muistuttaa luopion kovasta kohtalosta ja uskossa pysyviä taivaassa odottavista armopalkasta. Viimeinen sana on joka tapauksessa Kristuksen armahtavaisuudella.
Niin tuota kolossalaiskirjeen alkua , Kristuksen kuolemaan kastettu lainasin ainoastaan ja se on varmaan hyvin selvää. Tuohon uskottomuus asiaan liittyy synnintunnustus (jos me tunnustamme syntimme niin Jumala on uskollinen …..). Kirjoitit että Kristuksen viimeiseen sanassa on armahtavaisuus ja ajattelen että Jumala on Kristuksessa sanonut jo sanat ja se kaikki pelastus kätkeytyy yksin ristinsovitustyöhön . Tuomio ja pelastus on jo ilmoitettu ja ilmeisesti Marko tarkoitit samaa asiaa
Timo G, erittelin siis tuota harventamaasi 2. Timoteuskirjeen kohtaa. Sen fokus on vainottujen kristittyjen rohkaisemisessa ja lohduttamisessa. Koska me emme elä vainojen keskellä, enintään tietyn asteisen syrjinnän, tuon tekstikohdan sanomaa meille kastetuille kristityille pitää miettiä. Esimerkiksi kehotusta sietää oudoksuntaa ja pitää kiinni uskosta. Muistaa, että uskon päämääränä on Jumalan kunnian ja kirkkauden taivas.Tähän kaikkeen antaa voiman Herramme itse. Ja samalla meitä pitää muistuttaa siitä, että uskosta luopumisen vaara voi koskea myös meitä.
Minun mielestäni painopiste ei siis juuri tässä kohden ole opetus Kristuksen täytetystä työstä vaan se opastaa kristittyjä. Jumalan armo on moninainen. Tietenkään tässä ei ole mitään, mikä olisi ristiriidassa Kristuksen täytetyn työn ja siihen turvautumisen kanssa. Itseäni on joskus puhutellut se, että opetuslapsi Pietari lankesi kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä juuri tähän ihmisten edessä kieltämisen syntiin – mutta sai armon.
Niin minä katson asioita maalikon silmin ja kuitenkin ajattelen kontekstin olevan tärkeä . Kristuksen kuolema ; uhrikuolemaan , syntiemme sovitukseen , tie elämään saamalla kaste Kristuksen kuolemaan yhdessä uskon kanssa on perusta meidän pelastukselle . Ja tähän perustukseen juuri Paavali vetosi ennen kuolemaansa. Ajattelet Marko varmaan teologina laajemmin asioita , mutta haluan pitää asiat focusoituna ja yksinkertaisena liittyen pelastukseen . Ajattelen että 2000 vuoden ajan teologit on viisaudessaan opista tehneet monimutkaisempaa ja esittäneet eri tulkintatapoja . Kuitenkin evankeliumi on ilmoitus joka yksinkertaisena annettiin ja opetus tähtää mm.uuden testamentin kirjeissä pysymiseen Kristuksessa ja että ihmiset saisivat olla Kristuksen ruumiin jäseniä .Tämä vaivaa erityisesti luterilaisia koska opetus on ollut hajanaista monin paikoin maassamme . Tätä ongelmaa ei varmaan vanhoissa kirkoissa ole , koska heidän seurakuntakeskeisyys on ollut tiivis ja tuskin esim . Katolilaisuudessa käydään juurikaan keskustelua armonvälineistä . Juuri luterilaisuus on mielestäni se raamatullinen ajattelu pelastuksesta koska se on täysin Kristuksen sovitustyön varassa ja siihen ei haluta lisätä mitään ”kuorrutuksia” ja se silloin keskittyy pelastuskysymyksessä Kristus- keskeisyyteen ja saadaan luottaa Kristuksen asettamiin armonvälineisiin – se on täytetty . Siitä myös tulee kristityn ilo ja vapaus elämään syntiselle ihmiselle ja tietoisuus että ”vain Kristuksen sovitustyön tähden olen Jumalalle kelpaava”. Se että olemme etäällä armonvälineistä , vaikka luterilaisuudessa niin nään sen aina vaarana synergismille.
Timo G. Itse asiassa tämän 2 Tim tekstin kohdalla sen sanoma käy ilmi ilman mitään isompaa teologista koulutusta. Armonvälineet ja Kristuksen täytetty työ ovat erittäin tärkeitä, mutta niitä ei minun mielestäni tarvitse joka kerta mainita. Tämän tekstin kohdalla ne ovat paikallaan esimerkiksi silloin, jos pysähdymme pohtimaan sitä, mitä apukeinoja meillä on kärsimyksissä Kristukselle uskollisena pysymiseen. Itse yritän aina olla mahdollisimman tekstiuskollinen.
Niin tässä blogissa oli otsikossa kysymys , että kun hetki koittaa niin mihin ihminen silloin turvaa? Otetaan esimerkki; vaikkapa ihminen joka sairastaa syöpää ja lääkäri on antanut vain yhden päivän elinaikaa ja tämä ihminen kyselee että miten hänen käy kun kuolee . Hänellä on vaikka nuoruudessa kokemus hengellisestä tilaisuudesta ja koki syvän rauhan ja anteeksiantamuksen ja hän joitakin kertoja Srk tilaisuuksissa kävi ja sitten jätti ne ja on elänyt pois Srk yhteydestä . Hän on monesti elämänsä aikana nähnyt pylväsmainoksiin joissa on kehotettu ; valitsemaan Jeesus tai tee parannus . Nyt vaikka Marko sinä pappina menet hänen luo ja hän haluaa tietää voiko hän päästä taivaaseen ja mihin hän voi turvautua? Varmaan kerrot evankeliumin mitä Jeesus on ristillä tehnyt ja tämä ihminen haluaa vakuuttua siitä että se koskee myös häntä? Jos vaikka vielä jaat hänelle ehtoollistakin , niin eikö ole luonnollista kertoa myös ehtoollisen merkitys ? En ihan ymmärtänyt mitä tarkoitit että ei tartte aina armonvälineistä puhua ? Eikä varmaan tarvitse niille paljon puhua jotka ovat saaneet opetusta ,mutta jos ihminen ei ole saanut opetusta niin ajattelen että niistä kuuluu opettaa. Voi herkästi luulla että luterilaisuuden sisällä nämä olis ymmärretty mutta kokemuksen mukaan on ihmisiä , jopa pappeja joille nämä ovat kirkastuneet vasta vanhemmalla iällä .
Onko olemassa kristittyjä jotka turvavat muuhun kuin Kristukseen. Missä näitä on? Käsitykseni mukaan kaikki haluavat turvata Golgatalla tapahtuvaan sovitukseen. Tämä on juuri synergismiä, Jumala kun ei pelasta ihmistä ilman ihmistä. Ihminen tahtoo turvata Jumalan armoon, jopa ilman pelastusvarmuutta. Kristus kuolemalla kuoleman voitti ja haudassa oleville elämän antoi, lauletaan monissa kirkkoveisuissa.
Timo G. Sinulla on hyviä ja tärkeitä pohdintoja.
Ensiksikin tuollaisessa (kuvitteellisessa) tilanteessa kuolevan luo tulee ensimmäiseksi sairaalapappi ja seurakunnan pappi tulee potilaan tai lähiomaisen pyynnöstä. Tällöin suhde on rakentunut jo aikaisemmin. Oman kokemukseni pohjalta sanoisin myös, että vakavat keskustelut käydään pääosin aikaisemmin, ennen terminaalivaihetta.
Toiseksi sekä keskustelut aihepiireineen että mahdollinen ehtoollisen vietto käydään aina potilaan ehdoilla. Sairasvuoteen ääreen ei tänä päivänä tulla oma-aloitteisesti kutsumaan potilasta parannuksen tekoon tai oikaisemaan hänen mahdollisesti vääriä näkemyksiään (tuttu tai omainen on hiukan eri asemassa). Itselläni on aina tapana tuoda esiin, niin messun kuin sairaan ehtoollisen johdantosanoissa, että ehtoollinen on Kristuksen tosi ruumis ja veri. Samalla olen tietysti ”herkällä korvalla” eli valmis keskustelemaan tai opastamaan sekä julistamaan evankeliumin.
Tarkoitan siis sitä, että joka ikistä raamatunkohtaa selittäessä tai siitä julistaessa ei tarvitse pitää esillä esimerkiksi armonvälineitä tai erikseen mainita vanhurskauttamisoppia, jos nimittäin teksti tai puheen aihe ei niihin nimenomaisesti liity.
Jaan ilman muuta huolesi tämän aikamme ohuesta hengellisyydestä ja armonvälineiden sekä vanhurskauttamisopin syrjäytymisestä. Aika moni sananjulistaja viittaa kyllä käsittääkseni ”sanaan ja sakramentteihin” mutta avaamatta näiden sanojen merkitystä tarkemmin.
Minulla on yli neljännesvuosisadan ollut periaatteena saarnata niin, että kuulija ei jäisi epätietoisuuteen siitä, miten synnit saa anteeksi ja päästään taivaaseen. Tai jos sana on sattunut omaantuntoon, kuinka virheet saa uskoa anteeksi.
Samille! Kristus ei asettanut armonvälineitä oheistuotteiksi lapsilleen. Armosta kaikki syntinsä tunnustavat pelastuvat ja Jumalan tahto on että saisimme elää sitä vapautta jonka Kristus lahjoittaa ristin sovitustyön kautta . Pelastusvarmuudesta ainakin kielellisesti saa hyvin erilaisia vastauksia ja se että ihminen kieltää kasteessa tapahtuvan mitään on Jumalan armon halveksimista. Ehkä olet oman kirkkosi yhteydessä kokenut lähipiirissä että asia on yksinkertainen . Kuitenkin vaikka tällä kotimaa- alustalla asioista kysellään monissa kommenteissa ja kirjoitetaan blogeja sakramenttien turhuudesta jotka itse Kristus on asettanut . Alkuseurakunnassa ja siitä lähtien oli päivän selvää että yhteys Kristukseen on kaiken ikäisillä oli vauva tai vaari . Niin myös kaste toimitettiin pienelle lapselle ja ehtoollinen jaettiin myös aina 1000v alkuseurakunnan ajoista lapsille , jonka jälkeen ihmisviisaus alkoi rajoittamaan ja poistui ristikunnasta . Joka on sitten tajuttu ottaa takaisin käytäntöön (1979, ev lut kirkko) Kasteesta tietysti löytyy paljon raamatuntekstejä ja myös arkeologia todisteita lasten kasteista ja tietysti alkuseurakunnan aikana vanhempien ihmisten kasteista . Samalla Markolle ; ymmärrän että tajuamme tai olemme kuulleet usein papin julistavan ” sanassa ja armonvälineissä ” ja se selitys on usein puuttunut , ainakin se näkyy että vielä kyselyä ja etsimistä on mitä tulee armonvälineisiin . Tällä blogilla se on ollut keskiössä . Ja yritykseni on ollut blogissa yksinkertaisesti ilmaista asia ja päämääränä että ihminen vois syntisenä turvautua täysin siihen mitä Jumala on puolestamme tehnyt . Suomen merkittävämmän teologin (minun mielestä) F.G Hedbergin , suomen Lutherin tie erkani herännäisyydestä ja ei kristityn tarvitse epäillä pelastusvarmuutta eikä olla epävarma armosta , kun pelastus on yksin Jumalan työssä ja saa iloita siitä .
Siunausta veljet työhön ja elämään!
Timo G. Luterilainen ja ortodoksinen armonvälineoppi eroavat toisistaan (sakramenttien/mysteerien lukumäärä ja niiden tehtävä) erityisesti siksi, että kummankin kristillisyyden pelastuskäsitys eroaa toisistaan. Tosin olen itse sitä mieltä, että kummatkin tosiasiassa pitävät pelastusta prosessina. Kummatkkn pitävät kiinni myös kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä, mutta ortodoksisuus pitää katumusta ”uutena kasteena” minkä Luther torjuu sisällyttäessään ripin kasteen käyttöön pikemmin kuin erilliseksi sakramentiksi.
Luterilaisuus korostaa juurikin jumalattoman vanhurskauttamista eli Jumalan yhteyteen pääsemistä yksin uskosta, armosta ja Kristuksen tähden. Ortodoksisuudessa korostuu syntisen palauttaminen Jumalan yhteyteen jumaloitumis- ja kilvoitusprosessissa, jossa armonvälineet tietenkin ovat hyvin tärkeässä asemassa. Kuten olen sanonut, me olemme yksimielisiä Jumalan armon (ja anteeksiantamuksen) ehdottomasta välttämättämyydestä ja torjumme sen, että ihminen omin voimin voisi pelastua. Kun itse olen kahlannut läpi varsin pietististyyppistä (!) ortodoksista uskonopin esitystä, huomaan Lutherinkin säilyttäneen hyvin paljon häntä varhaisempaa kirkon opetusta, vaikka luostarilaitos sekä pyhien avuksi huutaminen saivat kyytiä. Viimeisellä rajalla me kaikki turvaudumme loppujen lopuksi Kristukseen. Toiset toki Jumalan äidin ja muiden pyhien välityksellä.
Jatkan hiukan Markon selvitystä. Ortodoksisuudessa jumallistumis prosessi nähdään uuden Aadamin ( Kristuksen) avaamana tienä jumalallistumiseen. Ensimmäinen Aadam sulki tämän tien, toinen Aadam avasi sen. Kaste on tämän kilvoitusprosessin alku joka jatkuu koko elämän. Kasteen ja mirhavoitelun kautta tulemme, pääsemme ”taisteluareenalle”. Kirkkolla on oma asepaja, missä se on takonut erilaisia aseita saatanaa ja himoja vastaan. Kenenkään ei tarvitse myöskään taistella yksin, vaan saamme yhdessä taistella. Tämä prosessi on Jumalan lain, kirkon määräämien sääntöjen, kanonien täyttämistä ja niiden mukaan ojentautumista. Ortodoksisuus ei vaadi mitään muuta kuin koko elämän. 😉
Ortodoksisuus ei vaadi mitään muuta kuin koko elämän. 😉 (Sami Paajanen)
Kristus on meille Elämä! Mikä meiltä, ”oikean opin kirkolta”, ”Kirkon määräämien sääntöjen, kanonien täyttämistä ja niiden mukaan ojentautumiselta”, jää vajaaksi, on Kristus täyttänyt. ”Se on täytetty” Turva on lopulta ainoastaan ja vain Kristuksessa, muuten toivoa ei ole. Kirkon ”asepaja” on meidän Herramme!
Kari, sillä ei ole merkitystä jos jää vajaaksi. Ihanteet pitää olla maximia. Pääasia, että kilvoittelee voimien mukaan.
Kiitos täydennyksestä Sami. Ymmärrän nyt enemmän kuin ennen.
Ortodoksinen versio laista ja evankeliumista?
Marko, ehkä ei. Lain ja evankeliumin luterilainen jako on ortodoksi teologiassa tuntematon. Laki ja evankeliumin jaosta ei puhuta, se koetaan keinotekoiseksi. Lain ja evankeliumin käsite ortodoksisuudessa on paljon laajempi, monipuolisempi ja harmoninen. Uskoa elämää ei jäsennetä lain ja evankeliumin jännitteestä.
Onko kyseessä lähinnä ”parantumisen metodi” – yhdistymistä Jumalan kanssa -, joka tapahtuu nöyryydessä ollen ihmisen rakkauden vapaata toimintaa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.
On iso ero luterilaisen teologian ja ordodoksien välillä. Kristuksen ansio , Jumalan auktoriteetti aina luomisesta , lunastuksesta , lain täyttymiseen Kristuksen sovitustyösssä ristillä on ”ojennettu ” syntiinlangenneille ihmisille lahjaksi ja vastaanotettavaksi kasteen ja uskon kautta . Evankeliumin sisältö otsikoituu Jeesuksen sanoihin ristillä ”Se on täytetty” . Tätä evankeliumia voi kuka vaan kristitty viedä eteenpäin , ei tarvitse yrittää sovittaa lain ja evankeliumin ”yhteenkuuluvuutta” , sillä lain tehtävä on olla opettaja Kristukseen ja näyttää ihmiselle syntisyys , jonka kanssa hän saa mennä aina uudestaan tunnustamaan syntinsä sovittajansa eteen . Synnin tuntoiselle ihmiselle evankeliumi on ainoa lääke ja tulisi varoa lain saarnaa tässä kohdin .
K.Paukkonen kirjoitti: Kristus on meille Elämä! Mikä meiltä, ”oikean opin kirkolta”, ”Kirkon määräämien sääntöjen, kanonien täyttämistä ja niiden mukaan ojentautumiselta”, jää vajaaksi, on Kristus täyttänyt. ”Se on täytetty” Turva on lopulta ainoastaan ja vain Kristuksessa, muuten toivoa ei ole. Kirkon ”asepaja” on meidän Herramme!
Toisin sanoen mikä ihmiseltä jää kesken niin Jumala täyttää loput!
Vanhurskaus on yksin Kristuksessa ja se on yksin hänen tekonsa , meidän kilvoittelumme ei tuo mitään lisää Kristuksen sovitustyöhön vaan halventaa sitä . Jeesus opettaa pysymään hänessä , siinä totisessa viinipuussa ja hän vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä . Kivoittelusta voidaan käsittää eri lailla , mutta yksin Jumalan sana on se henki ja elämä joka saa aikaan ihmisessä muutosta . On vaarana että menemme ”itsevalitulle” tielle , jos Kristuksen ansio ei riitä pelastuksessamme , kuitenkin jumalan lapsen tulee aina turvautua Jumalan armoon .
Sami P. On totta, että ortodoksinen teologia ei jäsenny lain ja evankeliumin väliseen eroon (kuten muuten ei luterilainenkaan teologia jäsenny tyhjentävästi sen mukaan). Luin joku vuosi sitten ruotsalaisen analyysin lain ja evankeliumin erottelusta. Siinä päädyttiin johtopäätökseen, että nämä kaksi elementtiä ovat vahvasti läsnä kaikessa kristillisessä julistuksessa. Itse asiassa kehotus ja armon pitäminen esillä ovat eräässä mielessä lain ja evankeliumin julistusta.
Kristillinen kilvoittelu on juuri sitä mihin Jumalan sana velvoittaa jokaisen kristityn. Kristuksen sovitustyö velvoittaa kristityn täyttämään omassa elämässä vanhurskauden. Sen mikä puuttuu Kristuksen kärsimyksistä jatkuu näin kristityissä ( Kl 1:24). Kristuksen kärsimys on siinä mielessä loppuun viety, että sen kautta on kaikki on kyllä sovitettu. Kirkossa kuitenkin Kristuksen kuolema ja elämä jatkuu. Tähän kristitty osallistuu.
Osallistuminen, ei ole vain passiivista olemista, vaan aktiivista oman tahdon toimintaa, valintoja. Se on jopa oman tahdon pakottamista seuraamaan Jumalan käskyjä, kirkon opetuksia. Pyhä Henki johdattaa kirkkoa siksi, kilvoitusohjeet, paastosäännöt, kanoniset ohjeet, luostari kilvoittelu ovat Pyhän Hengen laatimia ohjeita jota kirkossa arvostetaan.