Kun kasvattaja epäonnistuu: Yhteiskunta ja kirkko, nuoret naiset ja miehet

Kotimaa on tarttunut uuteen käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelän ja Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori Jouko Porkan tutkimusartikkeliin, jonka havainnot osoittavat nuorten miesten uskonnollisuuden ja hyvinvoinnin kasvaneen samalla kun nuorten naisten uskonnollisuus ja hyvinvointi ovat heikenneet. Tutkimuksesta uutisoi äskettäin myös Seurakuntalainen. Löytö ei ole mitenkään poikkeuksellinen (paitsi ehkä lähihistorian perspektiivissä), vaan se vahvistaa jo jonkin aikaa jatkuneet trendit sukupuolten eriytymisestä. Yhteydessä siihen on toinen rippikoululaisten ja nuorten miesten parissa myös tehty marraskuussa rippikoulun kehittäjäpäivillä esitelty rippikoulukyselyn ja rippikoulututkimuksen havaintojoukko, jonka mukaan oikeistolaiset ja konservatiiviset arvot kasvavat miesten keskuudessa, kun taas vasemmistolaiset naisten parissa. Yhtenä selityksenä näiden yhteyteen tarjotaan sitä, että uskonnolliset ihmiset ovat perhekeskeisempiä, minkä tutkijat havaitsevat tukevan hyvinvointia.

Tulokset jokseenkin hämmensivät esittelijöitä, mutta kehitys on ollut nähtävissä jo pitkään, ja sille on selityksiä. Esimerkiksi tässä Kotimaan blogissani käsittelin jo kaksi vuotta sitten tutkimuksiin pohjautuen kysymystä, miksi kristinuskon suosio nuorten miesten parissa kasvaa. Globaalia havaintoa nuorten naisten henkisen hyvinvoinnin laskusta taas kuvasin maaliskuisessa uusinta kansainvälistä huippututkimusta esittelevässä blogissani sosiaalisen median käytön, liberaalien ajatusmallien ja mielenterveysongelmien yhteydestä.

Tutkimustulokset voivat näyttää hämmentäviltä, koska ne osoittavat kehityksen kulkeneen suorastaan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin yhteiskunta ja kirkko ovat pyrkineet. Yhteiskunnassa on pyritty vahvistamaan nuorten naisten mielenterveyttä kertomalla heille, kuinka erityisiä he ovat. Heitä on haluttu nostaa esille, all male panelit työntää historian lehdille. Kirkko on yrittänyt manata itsestään ulos vanhakantaisen sukupuoliajattelun ja taipua jooga-asentoon vastatakseen erityisesti pääkaupunkiseutulaisten nuorten naisten tarpeisiin. Nämä ovat kuitenkin etääntyneet uskosta sitä enemmän, mitä enemmän heidän perässään on juostu.

Kristinuskosta on haluttu tehdä mahdollisimman sisäänpäinsulkevaa, mutta ryhmät, joiden vuoksi tämä on tehty, ovat marssineet ulos. Ajatus syntisestä ihmisestä, joka on tuomittu ja tarvitsee pelastajaa, on korvattu saarnalla siitä, kuinka jokainen on Jumalan silmissä kaunis. Samalla mielenterveysongelmat ja nuorten hauraus ovat lisääntyneet. Miksi?

Naiset

Paradoksaalisesti ajatus, jossa ihminen on erityinen ja ihmeellinen, aiheuttaa nimittäin masennusta ja ahdistusta. Jos ihminen on erityinen, hän nimittäin ansaitsee loogisesti erityiskohtelua. Jos erityiskohtelua ei tule, erityisyyttä ei tunnusteta, jolloin kyse on sorrosta. Lisäksi jos ihminen on jo valmis ja hyvä, hänellä ei ole tarvetta tulla paremmaksi eikä kehittää itseään. Enintään tulee poistaa ulkoinen sorto. Ajatusmalli johtaa kuitenkin ongelmiin. Juuri viittaamassani aiemmassa blogissani referoin keskustelua, jossa katsotaan, että nämä erityisesti nuorten naisten kasvatuksessa omaksumat feministiset ajatusmallit ovat luoneet heille käsityksen ulkoisesta hallinnasta, ts. siitä, että heidän elämänkohtalonsa on vihamielisten, kaikkialla yhteiskunnassa vallitsevien ulkoisten sortovoimien eikä heidän itsensä käsissä. Yhteiskunta ja kirkko, joka jo ylistää heidän uniikkiuttaan, ei tarjoa heille myöskään keinoja kehittää itseään. Vastoinkäymisten voittamiseksi ja niiden selittäjäksi ei näin tarjota ihmisen omassa hallinnassa olevia välineitä. Nuori ihminen ei kasva, jos sanotaan, että hänellä on jo kaikki, mitä tarvitaan, ja vastoinkäymiset johtuvat ulkoisista voimista.

Samaa odotusten ja todellisuuden välissä olevaa kuilua ruokkii myös deitti- ja somemaailma. On havaittu jo pitkään, että miehet saavat moninkertaisesti vähemmän tykkäyksiä ja kehuja deittipalveluissa kuin naiset. Tätä naisten saaman huomion määrää on selitetty miehisellä seksuaalivietillä. Ilmiötä analysoidaan tarkemmin tässä datajournalismivideossa. Seurauksena naisten itsetunto paranee ja heidän kiinnostuksensa kohdistuu vain n. 15%:iin miehistä. Kiinnostuksen rajoittumista on selitetty myös naisten hypergamialla eli pyrkimyksellä naida ylöspäin.

Miesten 15% ei kuitenkaan riitä kaikille ainakaan perinteisiin parisuhteisiin, joten useimmat sellaista haluavat naiset joutuvat pettymään, vaikka epäsuhteinen kiinnostuksen suuntautuminen, joka ilmenee tykkäysvyöryn synnyttämänä dopamiinivirtana saa kuitenkin kokemaan, että näin voisi olla. Vaihtoehtona voi olla seksi ilman sitoumuksia, mikä tarjoaa osalle miehistä loputtomat markkinat, joilla toteuttaa itseään vain muutaman kirkon viimeisen konservatiivin nyrpistäessä nenäänsä. Myös monikkosuhteita ja avoimia suhteita markkinoidaan voimaantumisena.

Yleislinjana kirkko on samalla luopunut pyrkimyksestä ohjata tai kontrolloida ihmisten seksuaalista käyttäytymistä ja suhdemalleja, sillä tämä on näyttänyt ahdasmieliseltä. Lopputulos on kuitenkin usein sama kuin naisten erityislaatuisuutta korostavan itsetuntopuheen: Moni prinsessa ei saa prinssiään, vaan joko pysyy markkinoilla vanhaksi piiaksi asti tai ottaa sammakon. Kasvatuksen ja appien luomien odotusten ja kylmän todellisuuden välille jää jyrkkä kuilu, jossa kaikki eivät saa erityiskohtelua, mikä ruokkii masennusta.

Kuten kyselyiden tulokset ja evidenssi kuitenkin osoittavat, kasvanut naisten ja nykymaailman kosiskelu ei ole toiminut, vaan johtanut kasvavaan pahoinvointiin, kirkon merkityksen romahtamiseen ihmisten silmissä ja kirkon jäsenyyden romahdukseen. Samalla naisten mielenterveysongelmat ja ulkonäkökilpailu ovat kasvaneet. Niitä ruokkii sosiaalinen media, jossa vertailukohtana on koko maailma. Pyrkiessään miellyttämään kirkko on tosiasiassa hylännyt ne, joita sen olisi pitänyt kasvattaa.

Miehet

Miehiin taas on suhtauduttu päinvastaisesti. Heille nyky-yhteiskunnalla on ollut tarjolla lähinnä vaatimuksia muuttua ja väistyä naisten tieltä. Miesten enemmistölle feministinen kasvatusmalli ja deittiapit tarjoavat yhtä viestiä: te ette kelpaa. Mukautumisen ja tyrkytettyjen arvojen omaksumisen sijaan tutkimukset osoittavat, että on saatu aikaan vastareaktioita. Niiksi ovat syntyneet ainakin incel-liike, Men going their own way (MGTOW) -liike ja pelimiesliike. Niitä yhdistää kokemus, että järjestelmä ja yhteiskuntasopimus ovat rikki.

Incelit ja MGTOW kieltäytyvät pelaamasta, ensimmäinen purkaen aggressionsa naisiin, jälkimmäinen omaan elämään keskittymiseen. Pelimiehet taas yrittävät pelata järjestelmää edukseen kaataakseen mahdollisimman monta naista. Mutta ehkä yleisimmin monet miehet ovat kysyneet: Jos isä ja isoisä kelpasivat, miksi en minä? Mikä on muuttunut?

Vastaukset on löydytty juuri edellä kuvatuista kehityskuluista: Yhteiskunta on nostanut yksilön halut keskiöön yhteisen hyvän sijasta, vapauttanut tätä ideologiaa seuraten seksuaalisuuden ja rikkonut parisuhdeodotukset kirkon seuratessa vierestä. Ratkaisuna miesten läheisyyden puutteeseen tarjotaan naisten voimaantumista seksityöntekijöiksi ja onlyfans-sisällöntuottajiksi. On käynyt niin, että moni mies on löytänyt itsensä kaipaamassa rauhallista perhe-elämää, kun naiset ovat karanneet bilevalojen loisteeseen.

On vaikea sanoa, kumpi on ollut ensin: tilanteen hidas kollektiivinen analyysi vaiko uuskonservatiivinen vastareaktio, mutta molemmat esiintyvät globaalisti yhdessä toisiaan tukien, eikä niitä ole onnistuttu woke-maailman kovista yrityksistä huolimatta patoamaan. Modernin maailman tarjoaman sinä kelpaat –opetuksen sijaan miehet ovat ottaneet oppi-isäkseen mm. Jordan Petersonin, joka käskee aloittamaan itsestään. Ennen kuin valitat maailman tilaa, seiso suorassa ja siivoa huoneesi, sanoo elämänohjeita esittävistä paksuista kirjoistaan ja luennoistaan tutuksi tullut Peterson.

Hän ja hänen kaltaisensa ammentavat Raamatusta ja psykologisesti tulkitusta kristillisestä uskomusperinteestä, joka vie kärsimyksen ja patriarkkakertomusten matkallaolon mysteerien äärelle ja pyrkii opettamaan, kuinka kasvetaan hyväksi ihmiseksi. Miehet perehtyvät heitä seuraten kristinuskon opetuksiin, jotka lähtevät syntiopista, ihmisen rappiosta ja tarpeesta tulla paremmaksi sekä hillitä halujaan. Ne tarjoavat pelkän hyväksynnän tilalle hyveiden ohjelman, jonka avulla ihminen parantaa luonnettaan, ja korostavat syvien ihmissuhteiden merkitystä.

Ihmisestä tulee näin ulkoisten tekijöiden uhrin sijaan oman elämänsä aktiivinen toimija, joka pyrkii ottamaan elämänsä hallintaan ja parantamaan tilannetta. Tämä hallinnan kokemus ja reaalinen edistyminen ruokkivat mielenterveyttä.

Dekonstruktion tilalle tarjotaan välineitä ymmärtää yhteiskuntaa ja rakentaa sitä. Internetin yleistyminen on tarjonnut helpon pääsyn kristillisen perinteen äärelle. Kristillistä sanomaa suoraan julistavat meemit ja meemitilit ovat yleisiä ja esim. kotia ja lapsia korostava tradwife-ilmiö trendaa. Anarkistiselta vaikuttava meemimaailma tarjoaa pyhyyden kokemusta. On syntynyt laaja alakulttuuri, joka haluaa jotakin pysyvää ja pyhää turvapaikkaa absurdilta näyttävän todellisuuden keskelle.

Erikoista on, että kehitys on tullut paljolti järjestäytyneen kirkon ulkopuolelta. Peterson on esimerkki psykologian ja kulttuurintutkimuksen piireistä nousseesta professorista, joka ryhtynyt pitämään raamattuluentoja keräten valtavia seuraajajoukkoja kuin evankelistat ikään. Ateistit, agnostikot tai aiemmin sellaiseksi tunnustautuneet ovat kääntyneet korostamaan kristillisen perinteen välttämättömyyttä ja ratkaisevaa merkitystä koko elämänmuotomme osin meiltä piilossa olevana perustana (ks. esim. psykologian, taloustieteen ja evoluutiobiologian professori  Joseph Henrich: The WEIRDest People in the World,  tai historioitsija Tom Holland: Dominion: The Making of the Western Mind), tai kääntyneet itse kristityiksi (yhtenä viimeisimmistä suurista nimistä Ayaan Hirsi Ali) kirkon hävetessä itseään. Kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi.

Entä kirkko?

Luterilainen kirkko on jo useita vuosikymmeniä juossut trendikkäiden nuorten naisten perässä ja kääntänyt selkänsä miehille. Kuten jäsenyystilastoista havaitsemme, lähestymistapa ei ole toiminut. Nyt, tilastojen näyttäessä tässä blogissa kuvattua trendimuutosta on kysyttävä: Mitä kirkko tulee tekemään? Todetaanko nyt: väärin uskottu, ja seuraako liberaali torjuntareaktio? Vai kykeneekö kirkko vuorostaan sulattamaan konservatiivisuuden nousua ja palaamaan juurilleen, joita se on juuri oksentanut ulos? Tietenkin aikojen muutos vaatisi myös hengellistä viisautta sen erittelemiseksi, mikä muutoksessa on hyvää ja mikä huonoa.

Lähitulevaisuus näyttää, mihin liike ja nuorten hengellinen kaipuu purkautuu. Jo nyt on nähtävissä, että perinteistä uskonnollisuutta edustavat perhekeskeiset ryhmät saavat jonkin verran kasvua. Jumalanpalvelusyhteisöt kokoavat runsaasti nuoria aikuisia. Ilmiön laajuus ei ole vielä täysin selvä, mutta perussuomalaisten hallitusvastuu ja kannatuslukemat nuorten keskuudessa kertovat jo omaansa konservatiivisuuden noususta. Moni halusi vaieta ilmiön kuoliaaksi, mutta nyt se on yhteiskunnassa myöhäistä. Kuinka kirkossa? Kun poliittinen kenttä jakautuu sukupuolten perusteella tarjoaako kirkko omassa työssään kylmää kylkeä perinteistä isänmaallista kristillisyyttä kaipaaville miehille ja haikailee äiti maan etsijöiden perään?

Asiaan liittyy myös laajempi kysymys uskonnon roolista ja funktioista yhteiskunnassa. Perinteisesti uskontoa on pidetty arvoperustana ja arkkityyppien, mm. ihmissuhdemallien tarjoajana. Edellä viitattu Henrich näkee yhden miehen ja naisen avioliiton kulttuurillisen merkityksen juuri siinä, että se vähentää seksuaalista kilpailua ja hyödyttää näin sen omaksuneita yhteiskuntia. Edelleen kirkon avioliitto-opetuksen Henrich katsoo suurteoksessaan luoneen länsimaiset yhteiskunnat, joissa suku ei sanele yksilön kohtaloa. Kirkon perinteinen opetus piti keskiössä miehen ja naisen lapsille kasvuympäristön tarjoavaa avioliittoa. Ihanteen sortuminen joko heijastaa yhteiskunnan rapautumista tai rapauttaa sitä aktiivisesti. Miehet näyttävät kaivanneen ja kaipaavan edelleen kirkolta ihannemallia, joka normittaisi ihmisten käyttäytymistä siten, että parisuhteita syntyisi ja ne vahvistuisivat. Konservatiivisten yhteisöjen perhekeskeisyys näyttää houkuttavan juuri siksi, että ne tarjoavat mahdollisuuden löytää pysyvä parisuhde, siihen liittyvää uskottavaa opetusta sekä mahdollisuuden välittää malli myös lapsille. Kun kirkko on harhaillut tällä tiellä toisenlaista yhteiskunnallista todellisuutta heijastaen tai luoden, on se menettänyt uskottavuuttaan ja yhteiskunnalle tuottamaansa arvoa.

Tällaisen mallin olemassaolo ei tietenkään merkitse pakkopaitaa, joka tulee tuhota, vaan esikuvaa hyvän elämän mallista. Kun malli katoaa tai dekonstruoidaan eikä yksilölle tarjota kuin oman itsensä toteuttamisen pakko, seurauksena on kasvava ahdistus valintojen vaikeudesta. Vain harva ihminen on kykenevä varsinkaan nuorena tekemään eksistentiaalisen hypyn oman elämänsä herraksi. Näin tilalle nousevat viihde-, suhde- ja seksiteollisuuden mallit, jotka etsivät ihmisten hyvän sijaan heidän rahaansa. Kirkossa kyllä tiedostetaan, ettei ihanteista saa tulla hengetöntä ja rakkaudetonta lakia. Mallien purkaminen ei kuitenkaan ole rakkautta, vaan niistä luopumalla kirkko luopuu tehtävästään ja menettää arvostuksensa. Ilman tätä ansaittua arvostusta perussäännön jälkeiset pastoraaliset huojennuksetkaan eivät kuulosta uskottavilta, vaan periksi antamiselta.

Viime kädessä on siten kyse siitä, että jos edes taktinen opportunismi ja mahdollisuus hyödyntää kulttuurillista muutosta jäsenmäärän kasvattamiseksi ei houkuta kirkkoa ottamaan nuorten miesten hengellisyyden kaipuuta vakavasti, rakkaus kuitenkin velvoittaa astumaan myös tuntemattomalle maaperälle ja etsimään eksynyttä lammasta. Kirkko on laiminlyönyt kasvatusvastuutaan. Ihmiset ovat nyt tulleet itse aktiivisiksi ja ovat ottamassa vastuun omiin käsiinsä.

Mikä tulee olemaan kirkon tie tulevaisuudessa? Jatkaako se helppoa kosiskelua ja kaverin esittämistä joukolle, joka ei sitä arvosta, vaiko löytääkö se itsensä, oman perinteensä ja selkärankansa? Kirkko on koettanut tarjota ihmisille, mitä he haluavat, eikä sitä mitä he tarvitsevat, ja näyttää epäonnistuneen surkeasti. Pienemmät kirkolliset toimijat ovat jo laskeneet pelastusveneensä vesille haaliakseen kyytiin haluavat. Pitäisikö myös ison kirkkolaivan muuttaa kurssia?