Takanani on nyt yli puolen vuoden tauko papintyöstä. Osittain se on ollut vuorotteluvapaata ja osittain lomaa. Tavoitteeni on ollut kiteyttää vuorotteluvapaan aikana uudelleen itselleni, mikä minulle on uskon ydinkysymys.
Olen myös pohtinut, onnistuuko tämän ydinkysymyksen kommunikoiminen perinteisessä seurakuntatyössä niin, että ihmisten elämä voisi muuttua. Toisin sanoen, olen miettinyt ja miettimässä, jatkanko perinteistä papin työtäni Tampereella, vai pitäisikö minun tehdä muita valintoja.
Tässä viime kuukausien irtiotossa uskon ytimeksi on minulle kiteytynyt sanoma Jumalan valtakunnasta ja Kristuksen seuraamisesta. Käytännön tavoitteeksi taas on tullut jokaisen kristityn oman kutsumuksen löytämisen mahdollistaminen.
Irrottautuminen arjen rutiineista on tarjonnut minulle myös mahdollisuuden pysähtyä ja pohtia, onnistuuko näiden tavoitteiden käytäntöön soveltaminen perusseurakuntatyössä, muun työn ohella. Vastaus on selkeästi – ei.
Hahmotan asian niin, että kansankirkon todellisuuteen suurissa kaupungeissa liittyy usein yhteisöllisyyden puuttuminen, ihmisten ohut yhteys seurakuntaan ja pienenevä jäsenmäärä. Aikaamme sopivista hengellisistä toimintamuodoista on puute.
Moniääninen kirkkomme on entistä selkeämmin näköalaton kotimaan missiossaan. Tavoitteena näyttää olevan enemmänkin säilyttää ihmisten jäsenyys kirkossa. Hengellisistä tavoitteista ei kirkossamme muutamien koodisanojen lisäksi puhuta paljoakaan, ja jos puhutaan, niin moniäänisyydessä sanoilla alkaa olla eri merkitykset.
Toivon pilkahduksina tässä pysähtyneisyydessä näkyvät sentään erilaiset yhteisölliset projektit. Niiden vaikuttavuudesta on kuitenkin vaikea sanoa enempää.
Kirkko, pyrkiessään olemaan koko kansan kirkko, on eri tahoja miellyttäessään joutunut itse tekemään kompromisseja perinteisten kristillisten arvojen kanssa. Sekin on tuottanut hämmennystä.
Lopputuloksena on hengellisesti ristiriitainen organisaatio, jota jotkut pitävät rikkautena. Minulle taas työ moniäänisessä kirkossa on turhauttavaa.
Mentyäni nyt työhön elokuuksi, oletan, että se voi olla viimeinen työkuukauteni toistaiseksi perusseurakunnassa.
Mikä sitten on vaihtoehtoinen suunnitelmani? Oma yhä uudelleen pinnalle pulpahtava tavoitteeni on löytää kirkkoa tukevia toimintatapoja, jotka nykyhetkessä mahdollistaisivat ihmisten hengellisen kasvun ja voimaannuttaisivat ihmisiä Kristuksen seuraajiksi.
20 vuotta sitten hahmotin ratkaisuksi pienryhmäpohjaisen yhteisön, Verkoston, joka yhteisönä jatkaa edelleen taivaltaan.
Omalla kohdallani uusien yhteisöjen aloittamisen aika on mennyt jo ohi. Mielestäni myös suomalaisessa kulttuurissa uusien yhteisöjen käynnistäminen on suhteellisen vaikeaa. Sitä vastoin olen kehitellyt toimintamallia, joka mahdollistaisi pienryhmien käynnistämisen niissä seurakunnissa, joilla ei ole resursseja käynnistää omia pienryhmiä.
Tällä hetkellä hahmottelemani ratkaisu on nettipohjainen uudenlainen pienryhmien toimintamalli. Projektin työnimi onkin Pilvikirkko – valtakuntakeskeisten pienryhmien verkosto. Olen miettinyt tätä vuosia, ja nyt työstänyt konkreettisen suunnitelman muutamien ystävien kanssa puolen vuoden aikana.
Pilvikirkko -projekti palvelisi niitä seurakuntia/seurakuntien jäseniä, joilta puuttuvat omat pienryhmät. Se palvelisi myös niitä seurakunnattomia, joilla ei ole hengellistä kotia.
Nettipohjaisen Pilvikirkko -projektin tavoite on synnyttää Suomeen pienryhmien verkosto, jotka 1) konkreettisesti palvelevat ympäristöään, joissa 2) ryhmän jäsenet opettelevat elämään uskoaan todeksi ja jotka myös auttavat 3) ryhmän jäseniä löytämään oman kutsumuksensa.
Samoin kuin Alfa-kurssi sopii kaikkiin seurakuntiin, niin Pilvikirkko –ryhmäkin olisi yleisesti yhteensopiva -”one size fits for all”- niiden seurakuntien kanssa, jotka haluavat ottaa Raamatun vakavasti. Pilvikirkko -projektikaan ei omisi millään tavalla seurakuntien pienryhmiä. Tarjoaisi lähinnä käyttöjärjestelmän.
Youtubesta löytyy jo muutama Pilvikirkko -opetus, ja syyskuun alussa aukeavat Pilvikirkon fb -sivut. Eli kyseessä on nettiaikakauteen sopiva malli, jossa seurakunta saa halutessaan pienryhmäpalvelut ”alihankintana”.
Miksi tämä tarvitaan? Olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että yleisesti kansankirkoissa viran ja sakramenttien ylikorostus lamauttaa ihmisten hengellistä elämää sekä tuottaa kavennetun evankeliumin. Painottuen tietoon, eikä käytäntöön. Tämä epätasapaino johtuu myös pienryhmien ja/tai syvien ihmissuhteiden puutteesta.
Peruspapin toimenkuva ei myöskään anna riittävästi aikaa ihmisten kasvun tukemiseen, ja pienryhmäsysteemin luominen perusseurakuntaan ei onnistu muun työn ohessa.
Pienryhmien/kotikokoontumisten puute on johtanut myös siihen, että messua ja virkaa ylikorostetaan ja Raamattu jää sivuun. Jäsenten hengellinen kypsyys vaarantuu, kun ei ole paikkaa, jossa uskoa sovelletaan arjessa.
Kirkossamme puhutaan anteeksiannosta ilman parannusta, ja usein vaietaan elämästä Kristuksen kanssa. Samalla se, että hengellisen elämän keskuksena tulisi olla koti, unohtuu.
Olen skeptinen kirkon nykyisten rakenteiden suhteen. Oli aika, jolloin kirkossa vallitsi yhteinen näkemys kirkon opetuksesta. Vaikka teologisessa tiedekunnassa oli vapaata tutkimusta, niin piispat olivat tavallaan pato, joka filtteroi uskon ytimen vastaisten opetusten tunkeutumisen kirkkoon. Nyt olemme siirtyneet moniäänisten piispojen aikaan, ja samalla Raamatun arvovalta on vähentynyt, ja kaikenlaiset kukat kukkivat.
Kirkon hengellisyys on kriisissä, ja kirkolla on monia kipupisteitä edessä.
Pilvikirkko -projektin vahvuus on siinä, että se ei pyri paikkaamaan tai muuttamaan mitään olemassa olevaa kirkon rakennetta. Luodessaan hengellisiä koteja, projekti pyrkii tuomaan uskon todellisuuden sinne, missä ihmiset elävät.
Nettipohjainen toimintamalli tukee niitä ihmisiä kirkossa tai kirkon ulkopuolella, jotka haluavat kasvaa kristittyinä, ja löytää oman kutsumuksensa ja oppia enemmän elämään Jumalan tahdossa.
Kuluva elokuu on vielä systeemin kehittämistä/virittämistä, mutta syyskuussa tavoitteena on tulla koko projektin kanssa näkyviin.
Jos koet, että haluat liittyä mukaan prosessiin, ota yhteyttä.
hannu.vuorinen@gmail.com
”Mikä sitten on vaihtoehtoinen suunnitelmani? Oma yhä uudelleen pinnalle pulpahtava tavoitteeni on löytää kirkkoa tukevia toimintatapoja, jotka nykyhetkessä mahdollistaisivat ihmisten hengellisen kasvun ja voimaannuttaisivat ihmisiä Kristuksen seuraajiksi.”
Miten koet pääseväsi paremmin tavoitteeseen kuin apostolit? Ut:ssa on kaikki rakennusosat, joita Pyhä Henki käyttää voimaannuttamiseen ja kasvamiseen.
”Samoin kuin Alfa-kurssi sopii kaikkiin seurakuntiin, niin Pilvikirkko –ryhmäkin olisi yleisesti yhteensopiva.”
Alfa-kurssi on katolinen, vaikka ei juuriltaan. Luterilainen Kansanlähetys on periaatteessa Alfan jatke. Alfa on nimensä mukaisesti alku karismaattisuuteen. Siinä on omat ongelmansa. Minusta Alfa on vieraslaji, joka pitäisi kieltää kirkoissa luterilaisen tunnustuksen vastaisena. Kirkolla on jo tarpeeksi repijöitä.
Mikä vika on kansankirkossa? Jo nimikin on hyvä. Jos siellä onkin kaikkea sellaista, joka ei ole Raamatun mukaista, niin vielä enemmän ongelmia löytyy Alfasta. Jos Alfa pääsisi oomegaan, niin kansankirkkoa ei enää olisi kansankirkkona, vaan siellä hilluisivat markkukoivistot ja pirkkojalovarat. Alfa aukaissee portit karismaattiselle puoskaroinnille. En tiedä onko oppisi Alfasta?
Mutta ei siinä mitään, laita Pilvikirkko pystyyn, jos se tuntuu hyvältä. Mutta voisit reilusti kertoa, mitä opetat, kun tavoittelet opettajan virkaa.
Tuomaala. ” Mutta voisit reilusti kertoa, mitä opetat, kun tavoittelet opettajan virkaa”.
Hannun ei taida tarvita tavoitella mitään virkaa, kun hän on ollut pappi ja opettaja vuosikymmeniä.
Tuomaala itse taitaa olla tavoittelemassa jotain tunnustusta.
Hämäläinen, jos saisin tunnustusta, niin rakkikoiran virka olisi menetetty 🙂
Kuuntelin YouTubesta blogistia enkä oikein päässyt perille, mitä oppia hän edustaa. Poimin yhden kohdan: ”Kristus tuli meitä varten”. Ok, mutta eikö pitäisi laajentaa horisonttia, sillä ”Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot”. Tämä tarkoitta kaiken sen tyhjäksi tekemistä, mitä perkele on aikaan saanut ja tulee saamaan. Käärmeelle jää vatsaan vain maan tomu, josta ihminen on tehty ja joka palaa maaksi jälleen. Kaikki kuolevat Aadamissa ja kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa. Kun näin on kirjoitettu, niin varmaa on, että niin tapahtuu. Mikä on kristityn osa tässä prosessissa, niin sitä pitäisi miettiä eikä jumittua oman napansa pelastukseen.
En ole 40 vuoden aikana kuullut saarnaa jakeesta ”Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa”. Kun sitä ja monia muita jakeita, joiden edessä julistajat ovat sokeita, ryhdytään käsittelemään Raamatun eikä ihmisviisauden pohjalta, niin silloin ollaan uuden edessä, sen, jonka apostolit tiesivät, mutta jonka kristikunta kadotti.
Miten Hämäläinen selittää esiin nostamani jakeen? Minun on toki helppoa kysellä, koska en omista mitään oppia, jolloin olen vapaa lukemaan ja uskomaan, niin kuin on kirjoitettu.
Olen samaa mieltä Antti Hämäläinen kanssa. Tapio Tuomaalaan ajatukset elävät siitä syystä, että on kirkko jota moittia. Välillä se on vapaakirkko välillä, katollinen ja välillä luterilainen.
Tapio Tuomaalaan näennäisteologia on myös kummallinen sekoitus antroposofiaa ja hänen omia käännöstekstejä. Parasta olisi, että mahdollisimman moni blogisti rajaisi hänen kirjoitukset.
Paajanen: ”Parasta olisi, että mahdollisimman moni blogisti rajaisi hänen kirjoitukset.”
Kun Paajanen kulkee perässäni blogista blogiin, niin voisitko kerrankin asiallisesti kommentoida sitä, mitä olen sanonut. Aloita jakeesta, jonka nostin esiin. Näin saadaan keskustelu aiheesta, johon kirkolliset ja vapaakirkolliset ja helluntailaiset eivät halua jostain syystä tulla mukaan. Miksi Pilvikirkko pelkäisi Ut:n kirjoituksia? Ongelmia syntyy ehkä juuri siksi, että jätetään lukematta ja pohtimatta jakeita, jotka katsotaan omaan tulkintaan liian vaikeiksi. Eivät jakeet ole vaikeita, koska niissä ei ole mitään sellaista, mitä lapsi ei ymmärtäisi, mutta jos on lukinnut itsensä johonkin tulkintaan, niin monta muuria nostaa ymmärryksensä tiellä. Jerikon muurit on kaadettava, jos tahtoo päästä eteenpäin tiellä luvattuun maahan.
”Niin on jokainen kirjanoppinut, joka on tullut taivasten valtakunnan opetuslapseksi, perheenisännän kaltainen, joka tuo aarrekammiostaan esille uutta ja vanhaa.”
Kirkon kipupiste on että kirkko opettaa tietoa, mun toiveeni olisi käynnistää elämäntapaan rohkaiseva liike.
Kirkossa voivat hyvin niin Piispat kuin virassa olevat papit. Toki itsekunkin sisäistä puhetta todellisuudesta en tiedä, ja tilannehan todellisuudessa voi useallekin olla kipeä.
Kuitenkin kestävyyttä tuo omantunnon kysymys; tulleeko palkka joka kuukausi. Tätähän ei synniksi voi ajatella kun kyseessä on vahvasti todellisuuteen liittyvä totuus elämänhallinnasta.
Kirkostammehan puuttuu rivikristittyjen asiana eläminen Jumalan yhteydessä. Tämä hyvin on muutakin kuin mitä meille tahdotaan opettaa.
Teologinen Tiedekunta ei ota kantaa kirkon missioon. Papiksi tullaan tahtomalla, lupaamalla, tunnustamalla, suorittamalla kirjallista ja suullista kapituleissa, sekä kaffittelemalla samoissa paikoissa pullan tai leivän, sekä mehun kanssa.
Jumalanpalvelusuudistustakin on tehty: On uutta virsikirjaa, sävelmistöjä, toimitusten kirjaa, ja vielä muuta. Yksi huomattava ratkaisu oli ehtoollisen katsominen jokaviikkoiseksi sen sijaan että olisi keskitytty huomaamaan ja ymmärtämään puute sielun hoito·opetuksen antamisesta saarnan asiana ja edelleen sen hedelmänä kasvamisesta jokapäiväisessä elämisessä. Olisikohan nyt jo kyse kirkon synnistä.
Bloginne on hyvää asiaa. Toivon asialle siunausta, ja uskon itsekin asiaan tutustuvani.
Väisänen. ”Kirkostammehan puuttuu rivikristittyjen asiana eläminen Jumalan yhteydessä. Tämä hyvin on muutakin kuin mitä meille tahdotaan opettaa”.
Aiva, juuri tätä Jumalan yhteydessä elämistä emme myöskään voi ulkoistaa niin, että joku muu teksisi sen puolestamme. Olemme itse vastuussa suhteestamme Jumalaan ja siitä, miten sen hoidamme.
Esimerkiksi jos joka aamu ensimmäiseksi vietämme tunnin Herramme edessä/kanssa hiljentyen, Raamattua tutkiskellen, Häntä palvoen ja kiittäen, päivämme on erilainen kuin jos ryntäämme suoraan asioitamme hoitamaan ilman että käännymme Herramme puoleen. Kukaanhan ei voi hoitaa suhdettamme Jumalaan puolestamme.
Jännä paradoksi on siinä, että moni kaipaa omaa seurakuntaa, jonka kokisi omakseen, mutta ei halua sitoutua minkään seurakunnan toimintaan.
Itse koen niin, etten voi kokea kuuluvani seurakuntaan, jolle laita siinä omaa osuuttani seurakunnan käyttöön. Joten sitoutumisen pelko taitaa olla se varsinainen este, ettei omaa seurakuntaa löydy. Hengelliseen kasvuun löytyy mahdollisuuksia heti, kun alkaa toimia seurakunnan parhaaksi. Mielestäni juuri toiminta pakottaa hengelliseen kasvuun. Jotta voin palvella enemmän, niin minun on kasvettava jotta kykenen palveluun. Palveluun antautuminen, kun johtaa aina siihen, että jatkossa tulee saamaan aina vaativampia tehtäviä. Juuri sellaisia, joihin itse ei usko kykenevänsä. Eikä kykenekään jollei pääse kasvamaan
Voisiko asia olla myös Jeesuksen opetuksen ja hengellisen tiennäytön jäävän liian useasti taka·alalle perinteisessä ja tutussa seurakuntaympäristössä.
Niin siinä voi tietysti käydä, jos asia jätetään kokonaan muiden huoleksi. Hengellisyys käsitetään turhan herkästi vain hengellisen työn tekijöiden huoleksi.
Tässä suhteessa kaivattaisiin heräämistä kirkossa. Lisäksi, yritetään ängetä kirkon työntekijöiden reviireille. Jolloin omat reviirit ja niiden hengellisen työn mahdollisuudet jää kokonaan hoitamatta.
Kiitos Hannu tästä. Täytyy nostaa lakkia siitä miten jaksat etsiä uusia ratkaisuja ja välineitä asiaan joka on monien huolena.
”Moniääninen kirkkomme on entistä selkeämmin näköalaton kotimaan missiossaan. Tavoitteena näyttää olevan enemmänkin säilyttää ihmisten jäsenyys kirkossa.” Tältä se näyttää kun katsoo kirkon rakenteita ja seurakuntien toimintatapoja. Toivon pilvikirkolle siunausta ja kasvua, vaikka vanhan liiton miehenä tekisi mieli pitää enemmän jalkoja maassa kuin päätä/sydäntä pilvissä. Kaikki keinot ovat kuitenkin tarpeen.
Kiitos hyvästä pohdinnasta ja rohkeudesta sekä sitoutumisesta lähteä rakentamaan jotakin uutta Jumalan valtakunnan työssä maassamme, Hannu! Hieman kuitenkin lähtökohdissa häiritsi kyynisyys kirkkomme työtä kohtaan sekä tämä kohta:”Samoin kuin Alfa-kurssi sopii kaikkiin seurakuntiin, niin Pilvikirkko –ryhmäkin olisi yleisesti yhteensopiva -”one size fits for all”- niiden seurakuntien kanssa, jotka haluavat ottaa Raamatun vakavasti.”
Tuossa siis kirjoitat epäsuorasti, että osa kirkon seurakunnista ja ihmisistä ei ”ota Raamattua vakavasti”!
Nämä tavoitteet taas tuntuivat hyvältä: Nettipohjaisen Pilvikirkko -projektin tavoite on synnyttää Suomeen pienryhmien verkosto, jotka 1) konkreettisesti palvelevat ympäristöään, joissa 2) ryhmän jäsenet opettelevat elämään uskoaan todeksi ja jotka myös auttavat 3) ryhmän jäseniä löytämään oman kutsumuksensa.
Jos kuitenkin haluaa rakentaa kirkkoamme, silloin tällaisenkin toiminnan piirissä olevat ihmiset tulee ohjata seurakuntien yhteyteen. Sana ja sakramentit tai ainakaan jälkimmäiset eivät voi olla Pilvikirkossa vaan ne tarvitsevat konkreettisen kirkon ja seurakunnan niitä hoitamaan ja tarjoamaan.
Lainaus Toivo Loikkaselta; ”Jos kuitenkin haluaa rakentaa kirkkoamme, silloin tällaisenkin toiminnan piirissä olevat ihmiset tulee ohjata seurakuntien yhteyteen. Sana ja sakramentit tai ainakaan jälkimmäiset eivät voi olla Pilvikirkossa vaan ne tarvitsevat konkreettisen kirkon ja seurakunnan niitä hoitamaan ja tarjoamaan.”
Kysymys kuten kehotus on puhutteleva.
Kysynkin nyt Toivo Loikkaselta missä on kirkkomme ymmärryksessä ja käytännön opetuksessa asiaa mikä sunnyttää asian hoitaa jäsenyyttään ehtoollisen sakramentissa, tai olla saarnan yhteydessä useasti mitä se on mahdollista, kirkkomme ripistä puhumattakaan yhteisessä syntien tunnustuksessa kuten sen päästössä.
Mielestäni kyse asiassa on kirkon rivijäsenten kadottaminen asiassa olennaista, tärkeimmän, eli entusiasminsa Kaikkivaltiaaseen.
Toivo Loikkanen saa olla eri mieltä, mutta tästä Ihmisen ja Jumalan vuorovaikutteisuudesta jokapäiväisessä elämässä voidaan kyllä keskustella.
Edellinen tarkoittaa elämistä enTheos yhteydessä elämän antajaamme, ja kun sen elämässään huomaa sopii siihen hyvin ehtoollispöytä kuin muukin seurakuntiemme tarjoaja toiminta.
Ei ole kummonen asia. Toki uskonoppineittemme lausumat uskon antamisesta vain niille joille Jumala sen tahtoo antaa saa jättää pienemmälle suulle kuten huomiolle.
Näin, Toivo Loikkanen, esitin Teille suoran kysymyksen.
Pekka, Voimme varmaan hyvin sinutella kun olemme täällä jo tuttuja pitkältä ajalta. Kysymykseesi: En mitenkään väheksy Hannun Pilvikirkon ideaa enkä ihmisten omaehtoista kristillistä toimintaa. Kommenttini tuolla kohdalla korostin vain kirkkomme opetusta siitä, että sakramentti on konkreettinen, voisiko sanoa myös fyysinen asia ja uskoa vahvistava asia. Rukouksen, sanan kuulemisen ja sielunhoidonkin voi tehdä ja saada verkon välityksellä, mutta ehtoollinen pitää käydä nauttimassa kristittyjen kokoontumisessa. Siihen tarvitaan seurakuntaa. Jos käsitys ja opetus ehtoollisen vietosta muutetaan niin, että sitä ei sidota enää kirkon virkaa, voivat kristityt keskenään toimittaa ehtoollisen ja viettää sitä. Näin ei kuitenkaan ole useimmissa maailman kirkoissa.