Vastavihittynä 25-vuotiaana pappina sain puhelun, jota olin etukäteen jännittänyt. Ensimmäistä kertaa pappina ollessani minua pyydettiin käymään kuolevan ihmisen luona. Muistan rukoilleeni paljon kuolevan luo ajaessani, sillä en täysin tiennyt, mikä minua odottaisi. Rukous jatkui sairaalavuoteen ääressäkin, ääneen ja hiljaa mielessäni. Sairaalasta lähtiessäni istuin autooni ratin taakse ja itkin sairaalan parkkipaikalla. Mietin, osasinko sanoa oikeita asioita, osasinko lohduttaa ja olla tukena. Tunsin itseni pieneksi ja voimattomaksi pappina. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei merkittävää ollut se, mitä sanoin. Sen sijaan oli tärkeää, että olin kiireettömästi läsnä tätä ihmistä varten ja rukoilin. Kyse ei ole minun työstäni, vaan Jumalan työstä meissä ihmisissä.
Vuosien vieriessä olen pappina käynyt kuolinvuoteen ääressä monta kertaa ja kuoleman kohtaamisesta on tullut helpompaa. Olen oppinut jokaisen kohtaamisen olevan ainutlaatuinen. Toisten kanssa olen vielä saanut keskustella elämästä ja kuolemasta, toiset eivät ole enää kyenneet puhumaan. Joskus olen istunut sairaalavuoteen reunalla aivan yksin, joskus mukana huoneessa on ollut suuri joukko läheisiä tai hoitohenkilökuntaa. Yksin tai yhdessä olemme rukoilleet, lukeneet Raamattua, laulaneet virsiä ja nauttineet ehtoollista. Lähtiessäni olen usein silittänyt kuolevan kättä ja lukenut Herran siunauksen. Noissa hetkissä on ollut jotain valtavan kaunista ja pyhää. Elämän alusta loppuun asti Jumala pitää meistä huolta.
Kuolevien kohtaamisen lisäksi lyhyen pappisuran aikana on ehtinyt eteen tulla vaikeita hetkiä. Hetkiä, joita olen jäänyt pohtimaan työpäivän jälkeen tai vielä vuosien päästä miettimään, miten kipeitä asioita kohdanneet ihmiset nyt voivat. Jollain tavalla yhteistä kaikille vaikeille hetkille on ollut sen myöntäminen, ettei papilla aina ole lohduttavia sanoja. Pappeuden vaikeimmat hetket ovat tuoneet kasvotusten oman ja toisten rajallisuuden kanssa. On asioita, joiden edessä voimme vain olla hiljaa ja rukoilla. Eteen tulee kysymyksiä, joihin meillä ihmisillä ei ole vastauksia. Vaikeissa tilanteissa voin pappina luottaa siihen, etten ole yksin, vaan Jumala kantaa. Hän kykenee kantamaan kaiken sen, mitä me ihmiset emme voi ymmärtää tai jaksa itse kantaa.
Tubessa kerron vaikeimmista hetkistäni pappina.
Kun aloin lukea blogiasi, niin pohdin löytäisinkö siitä sen, mikä nousi ensimmäiseksi mieleeni. Löytyi melkein heti:
”Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei merkittävää ollut se, mitä sanoin. Sen sijaan tärkeää, että olin kiireettömästi läsnä tätä ihmistä varten ja rukoilin. Kyse ei ole minun työstäni, vaan Jumalan työstä meissä ihmisissä.”
Kauniisti sanottu, ja niin totta!
Kiitos kauniista sanoistasi, Tapio! On lohdullista ajatella, että vaikeissa hetkissä emme ole yksin, vaan Jumala kantaa ja tekee työtään meissä.
Hieno ja tärkeä kirjoitus! Kiitos siitä ja kokemusten jakamisesta. Itse olen kokenut noita hetkiä samalla tavalla ja vielä 33 pappisvuodenkin jälkeen tunnen nöyryyttä ja samalla pyhyyttä mennä noihin tilanteisiin. Toinen vaikea asia on ollut surevien lohduttaminen esim. tilanteissa, jolloin vauva on kuollut tai lapsi tai nuori.
Kiitos, Toivo! Jaan tuon nöyryyden ja pyhyyden kokemuksen noissa tilanteissa. Kuoleman kohtaamisessa on jotain sanatonta pyhyyttä ja jotain samaa, kuin uuden elämän ihmeen äärellä syntymän myötä. Aina surevien lohduttamisessa ei ole sanoja. Lasten ja nuorten kohdalla ei voi kuin kuunnella, hiljentyä ja rukoilla jaksamista surun keskellä.