Kun meitä ei enää ole

[Vihtori Leskelä:] Muutin perheeni kanssa Kanadaan vuoden 2012 alussa kaitsemaan kahta suomalaistaustaista seurakuntaa Kanadan Luterilaisen kirkon (ELCIC) alaisuudessa.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon kasvattina minulle tuli suurena yllätyksenä se, että luterilaisuus on täällä Kanadassa vain yksi häviävän pieni tunnustuskunta muiden kristillisten kirkkojen keskellä. Maan arviolta 35 miljoonasta asukkaasta luterilaisia on vain noin 145 000, eli 0,4 %.

Yllätyksenä tuli sekin, että luterilainen kirkko kutistuu täälläkin kovaa vauhtia. Vanhemmat kirkossa kävijät kuolevat ja nuoret kastetut eivät enää ovista sisään astu. Me luterilaiset uhkaamme muuttua siis vieläkin pienemmäksi joukoksi. Eräänlainen kiero lohtu tässä tilanteessa on se, että emme ole yksin tämän ongelman kanssa. Ymmärtääkseni kaikki suuret kristilliset tunnustuskunnat Pohjois-Amerikassa ovat taantumassa. Sana, jota papit täällä käyttävät jäsenyysluvuista, on ”freefall”. Jäsenmäärä siis syöksyy kuin laskuvarjohyppääjä siinä vaiheessa, kun varjo on vielä kiinni. Harvassa ovat ne kirkot, joiden väkimäärä lisääntyy.

Syyt väkimäärän vähenemiseen ovat pitkälti samoja kuin Suomessa. Puitesyyt kirkkoon kuulumiselle ovat hävinneet ja kun ei ole henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen niin nuoret aikuiset eivät koe kirkkoa enää relevantiksi. Moraaliset syyt kuulua kirkkoon eivät riitä, sillä maailma on täynnä erilaisia eettisesti korkeatasoisia hyväntekeväisyysjärjestöjä, joita pystyy kannattamaan oman kännykkänsä painalluksella kotisohvaltaan. Miksi siis vaivautua sunnuntaiaamuna kirkkoon ostamaan hyvää omaatuntoa? Tämän päivän nuorille maailma on auki tavalla, joka oli science fictionia vielä omassa nuoruudessani 90-luvulla. Kirkko ei ole enää pitkään aikaan ollut se keskeisin tapa rakentaa omaa identiteettiään.

Kanadan luterilainen kirkko ei ole tietenkään tyytynyt vain seuraamaan tätä kehitystä sivusta. Monia asioita on tehty. Jo muutaman vuoden ajan seurakuntiamme on kiertänyt kouluttamassa muun muassa brittiläinen Back to Church -liikkeen perustaja Michael Harvey. Back to Church –liikkeen perusajatus on yksinkertainen: Meidän pitää kutsua ihmisiä kirkkoon. Toistan tämän vielä: Meidän pitää kutsua ihmisiä kirkkoon. Meidän kaikkien, erityisesti seurakuntalaisten.

Kun kuuntelin Michaelin luentoja ensimmäisen kerran hiippakuntani synodaalikokouksessa, totesin ääneen, että tämä kutsumisen malli ei sitten mitenkään sovi Suomen evankelisluterilaisille seurakunnille. Me emme voi kutsua ihmisiä, koska Suomessa monesta seurakunnasta puuttuu sellainen käsite kuin ’me’. Jos me jotain olemme niin olemme palveluorganisaatioita, joista yksilöt hakevat palveluita, mutta toiminnallista ’meitä’ ei juurikaan ole. Toiminta on pääosin ulkoistettu kirkon virkamiehille, papeille, diakoniatyöntekijöille ym., jotka maksettuina viranhaltijoina tarjoavat seurakuntalaisille palvelun. Seurakuntalaisen osaksi on tullut toimia kirkollisveronmaksajana, palvelujen passiivisena mahdollistajana. Tämä on tietenkin kärjistäen sanottua.

Voidaan tietenkin väittää, että viranhaltijoiden kautta kirkon työ on tehokkaampaa ja rajatusta näkökulmasta tämä on varmasti totta. Kristuksesta kertomista ei kuitenkaan voi ulkoistaa pois kristityiltä. Se on jokaisen Kristuksen seuraajan lahja ja haaste. Kirkkona meidän keskeisin tehtävämme on seurakunnan kanssa yhdessä viedä Kristusta eteenpäin. Meidän pitää varustaa seurakuntalaiset kaikella sillä, mitä tarvitaan, että he voisivat johdattaa ihmisen kosketukseen Jeesuksen Kristuksen kanssa. Ja tällaisen Kristus -mission keskelle ’meidän’ pitäisi rakentua.

Seurakunnan itseymmärrys koostuu tietenkin useista tekijöistä, mutta jos Kristus ja hänen antamansa arkipäivän lähetystehtävä ei ole se keskeisin rakennuspalikka, niin me olemme lopulta vain hyväntekeväisyysjärjestö tai suomalaisen kulttuurin seura. Ja minun suurimpia pelkojani on, että tämä asema riittää kirkolle. Että Kristus saa jäädä kirkon julistuksessa milloin minkäkin populaarin eettisen aatteen varjoon. Että meille riittää se, että vanhemmat vievät lapsensa kirkkoon keräämään rippikoulumerkkejä, mutta eivät itse astu sinne jalallakaan. Että meille riittää passiivinen kirkollisveronmaksaja, joka ei itse tunne Kristusta.

Tämä ei ole kutsu kultaiselle 50-luvulle, jolloin yhteisöllinen henki oli vielä vahva. Mutta haluan silti kutsua seurakunnat yhä enemmän liikkeelle yhdessä seurakuntalaistensa kanssa tekemään sitä, mikä pitäisi olla meidän kaikkien kristittyjen tehtävä, ihmisten johtaminen kosketuksiin Kristuksen sanan kanssa. Tämä yhdessä tekemisen ajatus oli tavallaan jo kirjattu kirkkomme vuonna 2015 päättyvään strategiaan ”Meidän kirkko – Osallisuuden yhteisö”.

Minä ja kollegani aloitimme Michaelin rohkaisemina suomalaisissa ja englanninkielisissä seurakunnissamme yhä aktiivisemmin kehottamaan ihmisiä kutsumaan tuttujaan kirkkoon ja tulokset ovat olleet rohkaisevia. Jopa uusia suomalaisia on alkanut käymään jumalanpalveluksissa, vaikka suomalaisten määrä on täällä todella pieni. Saan tasaisin väliajoin iloita, kun joku seurakuntalaiseni on kutsunut naapureitaan, perhettään tai ystäviään kirkkoon, koska hän kokee sen yhä enemmän kutsumuksekseen. Meillä on siis yhteinen missio, jota me toisiamme tukien toteutamme.

– Vihtori Leskelä –

Pastori, Evangelical Lutheran Parish of St. Matthew and St. Timothy

Sudbury, Ontario, Canada