Joopa joo, joogako se sitten lopulta ratkaiseekin Turun piispanvaalin 3.12.2020? Onko syntymässä uusi kirkollinen rajalinjaus joogaavien ja joogasta kieltäytyvien turkulaiskristittyjen välille?
Kirkkoherra Jouni L. sanoi piispapaneelissa ei-tietävänsä juuri mitään dekaani Mari L:n luotsaaman Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnasta, mutta sen hän sanoi tietävänsä, ettei kristillistä joogaa ole olemassakaan, vähän samaan tyyliin kuin ei ole olemassa kristillistä islamiakaan. Hänen mielestään kyse on siis paradoksista? Ja vieläkin enemmästä, jos joogaa yritetään ujuttaa kirkon seinien sisäpuolelle.
Kirkkoherra on ajatuksineen myöhässä. Ujutettu on jo useampi vuosi sitten. Tuttu sairaalapappi on lanseerannut ja tuotteistanut Hiljaisuuden joogan, mitä tekoa kovasti fanitan.
Itse olin samanlaisella temppelin harjalla 20 vuotta sitten, kun Suomen hypnoosiyhdistyksessä opinnäytetyönäni kehittelin Rukousrentoutumisen jaksamisen välineeksi. Testasin rentoutumisreaktiosta sekä kielen vaikutuksesta ihmismieleen tekemiäni löytöjä joissakin seurakunnissa ja totesin, että kyllä tästä vaikkapa kaupallisen tuotteen saisi.
Vaan sisu meni kaulaan, kun noihin aikoihin maallikkohypnoosi joutui sekä hypnoosia tieteellisesti tutkivien että sitä lääketieteessä apuna käyttävien teräviin hampaisiin. Kuitenkaan ei ollut kyse mistään sensaatiomaisesta lavahypnoosista. En tahtonut, että minua syytettäisiin puoskaroinnista tms. Luulen, että tänä päivänä vastustus ei olisi tässäkään asiassa enää niin järjestelmällistä.
Ihmisenä olemisen kummallisuuksiin kuuluu se, että (kristillisissäkin piireissä) jyrkimmät kielteiset ja vastustavat puheenvuorot kuullaan aina niiltä, joilla ei ole mitään käsitystä tai kokemusta siitä asiasta, jota tomerasti vastustavat ikään kuin varmuuden vuoksi.
Voisiko tässä olla jotakin tekemistä sen kanssa, mitä Paavali kirjoittaa uskossaan vahvoista ja heikoista: ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä. Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia. Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin. Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu – vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä.” (Room 14:1–4)
Nyt ei kyse ole ruuista vaan muutettavat muuttaen suhtautumisesta asiaan, jota uskossaan heikot pitävät vaarana tai uhkana ainakin omalle Jumala-suhteelleen. Vahvojen pitäisi ottaa tämä huomioon, mutta ei kai sen pidä yksioikoisesti tarkoittaa, että heidän täytyisi itsensäkin kieltäytyä hyvästä venyttely- ja rentoutusharrastuksestaan?
Toiset kristityt ovat suurpiirteisempiä, toiset taas hyvin omantunnonarkoja, toisille tärkeitä ovat suuret linjat, toiset keskittyvät tekemään kärpäsestä härkäsen. Paavali puhuu uskossaan heikoista, mutta tosiasiallisesti nämä saattavat olla ns. uskossaan vahvoja lajitovereitaan jääräpäisempiä ja vaatia, että asiat pitää nähdä vain heidän tavallaan, kompromisseille ja myönnytyksille ei ole sijaa.
Tessalonikan seurakunnalle Paavali kirjoittaa (1.Tess 5:21a): ”Koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on.” Tämä ohje lienee tarkoitettu niille ns. vahvoille kristityille? Omantunnonarat kristityt voisivat pidättäytyä sanomasta mitään joogasta, jos ja kun eivät rohkene käytännössä kokeilla, mitä se oikein on.
Minä olen kokeillut. Siitä on jo toistakymmentä vuotta ja sitä kesti kaksi vuotta. Homma lopahti siihen, kun muutin toiseen kaupunkiin ja hakeuduin toisen lafkan kuntosalille.
Lähestymistapani oli mallia Soitellen sotaan ja Sekaan vaan, katsotaan, mitä jännää tapahtuu. Tietämättömyyttäni hyppäsin paitsi langanlaihojen ja hyväkuntoiseten naisten joukkoon myös aloittelijalle kenties turhankin kovavauhtisen astanga-joogan pariin. Iisimpiäkin suuntauksia toki on olemassa, ja vieläpä äijäjoogaakin, mutta niistä viis, päätin, että näitä upeita naisia en kyllä mihinkään ukkoihin vaihda! Pitkään olinkin ainoa mies 30 naisen ympäröimänä, vasta paljon myöhemmin jengiin uskaltautui muutama trimmattu nuori alfauros.
Yritin löytää paikkani aina Takarivin Taavina, että opettaja ei huomaisi minua, mutta pääjoogin terävä katse porautui kuitenkin aina kaikkien näköesteitten läpi. Intiassakin asunut ja opiskellut ope opetti asioita oudolla tyylillä, kielteisellä menetelmällä. Yleinen repliikki oli: ”Ettehän te mitään osaa!” Aluksi ajattelin tavan olevan kuivaa huumoria, mutta myöhemmin huomasin, ettei näin ollutkaan. Vaan kaikkeenhan sitä ihminen tottuu. Tai sitten vain tyytyy jäkättämään vastaan oman päänsä sisällä.
Minä en ole niitä tyyppejä, jotka heti kättelyssä antavat periksi ja luovuttavat, joten mukana roikuttiin, vaikka synnynnäinen tasapainoaistihäiriöni vaikuttikin siihen, että en millään pystynyt kehittymään aloittelijaa pitemmälle noissa treeneissä. Kateellisena sain vierestä seurata, kun miltei kaikki muut (ei kuitenkaan yksikään mies) taivuttivat toisen jalkansa ballerinamaisesti korkealle taaksepäin ja sirosti tarttuivat varpaisiinsa toisella kädellään. Silloin minä en voinut muuta kuin hiljaa puhista mielessäni anatomiaa manaten, että joo, joo, mutku mulla on nää munat.
Välillä saimme ohjeita ja komentoja jollakin himskatin sanskritilla, jolla myös asana- eli asentosarjojen temput oli kuvien alle kotitreenejä varten kirjoitettu. Arvatkaa kaksi kertaa, treenasinko kotona koskaan?
Silloin kun en käsittänyt touhusta tuon taivaallista, tein sitä, mitä ei olisi missään tapauksessa saanut tehdä: Jokaisen tulee keskittyä vain omaan suoritukseensa eikä sivuilleen pidä vilkuilla. Mutku piti luntata toisilta, kun en sieltä jemmastani aina nähnyt opettajan mallisuoritusta, kuullut hänen käskyjään tai sitten olin tapani mukaan unohtanut hengittää, jolloin en tietenkään joogannut vaan olin pelkästään solmussa.
Ope sanoi juovansa päivittäin 6 litraa vettä ja suositteli tapaa meillekin, mutta tuollaista infoa vastaan minä mielessäni kapinoin ankarasti. Eikös liiasta veden kittaamisestakin voi tulla känniin? Minä menen mieluummin oppimaani transsiin. Kun istuttiin lootus-asennossa ja olisi pitänyt mumista OM tai jotakin sinne päin, minä toistin Jeesuksen nimeä. Silloin valastuin: Om det inte ändå är JAG som upptäckt den kristliga jogan?
Kuva: Astangajoogatreenit alkavat Aurinkotervehdyksellä – ja sitten mennäänkin ihan kunnon haipakkaa!
Muistin tueksi kyseisen joogapaneelin K24-uutinen:
Heinimäki: ”Jumala on kirjoittanut lakinsa jokaisen ihmissydämen lihatauluun. Meidän on kuunneltava omaatuntoamme. Ei ole olemassa erityisiä kristillisiä saati luterilaisia normeja.”
Raamatun uuden testamentin teksteissä tosin kirjoitetaan, miten silloin kristityiksi kääntyneet muuttuivat. Alkoivat sen jälkeen elämään Jumalan periaatteiden ja ohjeiden mukaisesti. Avionrikkojat, moraalittomuuden harjoittajat, homoseksualistit, varkaat, juopot, petturit jne lopettivat sellaisten asioiden harjottamisen. Usko antoi siihen tarvittavaa motivaatiota ja Jumalan toimiva voima pyhä henki antoi heille voimaa ja tukea siinä.
Yleensäkin kristinuskon oppikirjana pidetty Raamattu varoittaa luottamsta liikaa omiin tuntemuksiinsa ja järkeensä ja muiden ihmisten ihmisviisauteen, vaan kehoittaa luottamaan Jumalan ohjeisiin, niin ”sinulle käy hyvin” ja nautit elämästä parhaalla mahdollisella tavalla.
Heinimäki: ”Esimerkkinä hyvän tekemisestä Heinimäki muisteli Suomen luterilaisen kirkon ja AY-liikkeen aktiivista toimintaa Etelä-Afrikan rotusortopolitiikkaa vastaan ja Nelson Mandelan vankilasta vapauttamisen puolesta.– Itsekin sekaannuin Etelä-Afrikan valkoisen vallan vastaiseen vehkeilyyn. Ja me voitimme!”
Ainoa vain, että itse Etelä-Afrikan tummaihoisen väestön ei voida sanoa itse voittaneen lähestulkoonkaan riittävästi. Enemmistö heistä elää yhä samanlaisessa köyhyydessä ja slummeissa kuin ennenkin. Politiikka ei ole siihen pystynyt tuomaan kovinkaan suurta muutosta. Taloudellinen valta ja hallinto jäivät samoille piireille kuin ennenkin. Lisäksi Maailmanpankki ja Kansainvälinen Valuuttarahasto puuttuivat maan tilanteeseen juuri sopivasti uuden hallinnon alettua aiemman Apartheidhallinnon ottamien velkojen vuoksi. Sellaista saavat aikaiseksi epätäydellisten ja rajoitettujen ihmisten muodostamat järjestelmät. Hyvä tietysti, että Heinimäki itse tuntee itsensä ”voittajaksi.”
Jeesuksen Ut:ssa käyttämä sanonta (Mt 11:30) : ”Ottakaaa minun ikeeni päällenne…niin löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani keveä kantaa.” sisältää mielenkiintoisen ”ikeeksi” käännetyn sanan
dzygos, joka tulee sanskritin joogaa tarkoittavasta juurisanasta, joka viittaa ”yhdistämiseen”. Tästähän joogassa on kysymys: ihminen pyrkii yhdistymään ydinitseensä ja saamaan levon mielelleen.
Seppo: Jep. Ja tuo kyseinen ope sanoi, että joogaa on harjoitettu Intiassa jo 5000 vuoden ajan. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, niin tämä länsimainen versio on peräisin 1800-luvulta.
Ruttopuiston Rovasti Hannu Kiuru
Kaikkea näyt kokeilleen elämäsi aikana. Mutta kun kauan elää, ehtii. Sitä paitsi on hyvä sanoa muille, kun tulee joku keskustelu, että olen tätäkin kokeillut. Mutta yhden asian olen oppinut keskusteluissa. En rupea ensimmäisenä kertomaan, että minulla on tästä henkilökohtaista kokemusta. Annan vaan ensin keskustelun päästä vauhtiin. Olen hiljaa ja seuraa mielipiteitten vaihtoa ja siunatuksi lopuksi sanon tämänkin kokemuksen syvällä rintaäänellä: Tiedän, mistä puhun. Olen saanut koulutusta.
Vaan Ruttopuiston Joogarovasti lataakin heti näkymän panoraaman voimalla. Ei mitään osaamisen riemua, notkeata jalannostoa. Ei mallia toisille, että katsokaapa, näin se tehdään. Piilottelua vain toisten selän takana. Minkä tähden sitten menit siihen rääkkiin, kun kerralta kerralta lahjasi eivät käyneet yksiin vaadittavien taitojen kanssa? Sekin selvisi, tahdoit tasapainoharjotteita. Mutta saitko? Etkö jo muutamasta kerrasta uskonut, että nyt on käännyttävä jonkun muun tahon puoleen.
Tähän joogan lajiin en koskaan hurahtanut, vaikka kuinka soviteltaisiin seurakunnan työmuodoksi ja laitettaisiin uusi, hurskas nimikin: Rukousjooga. Paljon rukousta tarvitaan, että menisin mattoni kanssa ja sanoisin itselleni, LENNÄ, TANSSI, UNELMOI. En. Mutta hurahdinpa mielikuvaharjoitteluun Ameriikan malliin. Kävin sellaisen koulutuksen 1974. Sellaisesta ei kukaan vielä kukaan Suomessa tiennyt, mutta vähitellen urheiluelämä alkoi joidenkin kouluttajien ehdotuksesta käyttää mielikuvaharjoitteita. Urheilijan piti nähdä lopputulos, jotta saisi itseluottamusta, menestyisi. Suomalaisten heikot urheilusaavutukset arvokilpailuissa nähtiin itseluottamuksen puutteeksi. Näitä psyykkauksia alettiin ensimmäisenä käyttää mäkihypyssä ja muu urheiluvalmennus seurasi perässä, kun syntyi tuloksia. Kaikesta on kirkon työssä hyötyä. Olen itse käyttänyt kuvataiteita, draamaa ja tarinateatteria.
Kirkko etsii sanoa sanottavaansa monella tavalla. Silti se ei saa väistyä perustehtävistään ja ne kirkon työntekijöiden on hoidettava erityisellä rakkaudella ja pieteetillä. Sen on tehnyt Ruttopuiston Rovasti unelma-ammatissaan.
Itseluottamusta ei taida puuttua Ruttopuiston Rovastilta. Joku voisi sanoa, että itsekritiikki puuttuu. Sehän on virkistävää tässä kontrolloidussa ja säännöksiä täynnä olevassa kirkon elämässä, jossa itsekritiikki vaihtuu valitettavan usein toisten kritiikiksi. Pidetyimmät papit tulevat monella tavoin inhimillistä elämää nähneistä, hiukkasen horjuvista, tasapainonsa jo aikoja sitten menettäneistä. Mutta piispoja heistä ei tule. Kelpaavat kyllä Ruttopuistojen rovasteiksi. Vai olisitko Hannu halunnut monitoimipiispaksi?
Riitta: Blogissa on vähän eri tilanne kuin tavallisessa keskustelussa. Blogi antaa kirjoittajalle ensimmäisen puheenvuoron kertoa jotakin vähän henkilökohtaisempaa kuin pelkän mielipiteensä jostakin. Kun sanon, että näin olen kokenut, niin ei siinä periaatteessa – toivottavasti ei käytännössäkään – pitäisi kenelläkään olla nokan koputtamista. Päinvastoin, henkilökohtaisuuden luulisi houkuttelevan myös kommentoijia – joita kernaasti kutsuisin blogivieraikseni – toimimaan samoin. En enää jaksa innostua siitä, että heitän pelkän mielipiteen ja muut sitten vastaavat siihen samalla mitalla. Ja miksi pitäisi kirjoittaa sitä samaa mitä muutkin, eihän siinä ole mitään tolkkua! Omaperäisyys kunniaan.
Jos jokin kirkko niin luterilainen on innokkaasti yrittänyt pähkäillä ilosanoman tuontia nykyihmisen ulottuville kovin monin eri keinoin. Nähdäkseni esim. ortodoksinen kirkko taas luottaa esim. liturgioissa enempikin vanhaan traditioon, johon seurakuntalaiset ikään kuin opastetaan sisään. Luen tämän hakemalla hakemisen tuolloin tällöin jopa oman kirkkoni heikkoudeksi. Erilaiset kampanjat ovat siitä oiva esimerkki. Juuri tällä hetkellä Espoo: Täällä rakastan minä! Helsinki: Ilman sinua ei ole valoa!
Muistaakseni mielikuvaharjoittelu aloitettiin suomalaisessa urheilutoiminnassa Matti Nykäsen kanssa. Komein mielikuvaharjoitteluvoitto oli Leijonien MM-lätkäkulta Curre Lindsrömin johdolla. Currella oli esim. tällainen harjoitus: Koko joukkueelle näytettiin erikseen sama kuva sotisovassaan maalin suulla seisovasta veskarista. Curre kysyi, mitä näet kuvassa. Yhtä lukuunottamatta kaikki selostivat ulkoisia asioita ja mainitsivat vahvan muurin maalin suulla. Vain yksi pelaaja – aikansa kuvaa tutkittuaan – sanoi näkevänsä puolustuksessa pienen aukon, josta hän tuikkaisi kiekon sisään.
Duunissa minulla oli voimakas tunne, että meikäläisellä on kirkon vahva taustatuki mukana työssäni, kuuluin johonkin ja työpanoksellani oli merkitystä. Nyt eläkeläisellä ei tuota selkänojaa enää ole, joten moni asia täytyy ikään kuin päivittää uudelleen. Nyt en enää voi kirjoittaa ns. viran puolesta vaan vain ja ainoastaan oman persoonani kautta. Mutta jännää sekin on: ei virkaa vaan pelkkää tajunnanvirtaa!
Hannu, on häpeällistä, ettei toinen piispakandidaatti tiedä juuri mitään rukoushiljaisuuden liikkeestä, joka tuli meille Anna-Maija Raittilan, Paavo Rissasen ja Seppo Häyrisen aloittamana järjestäytyvänäretriittitoimintana. Olin itsekin osallisena siihen ensimmäisellä retriitinohjauksen ”käsikirjalla” Hiljennymme rukoukseen (Herättäjä-Yhdistys 1989). Jos asiaan paneutuu, huomaa, ettei liikkeen alussa ollut puhe joogasta, vaan koruttomasta rukousmietiskelyn opetuksesta kristillisen evankeliumin sanojen valossa. Raamatunluku ja virret kuuluvat hetkipalvelujen ja rukousmediaatioiden ohessa retriitin päiväohjelmaan.
Jooga ei siis leimaa rukoushiljaisuuden harjoitusta. Se on vaivihkaa tullut mukaan, kun on nostettu esiin hiljentynttä tilaa edesauttavaa hengitystekniikkaa ja ruumiin osallistumista rukoukseen. Tällä hetkellä se on muoti-ilmiö, mihin vaikuttaa joogan yleinen levinneisyys ja länsimaistuminen. Joogaretriiteillä on kysyntää. Ne eivät kuitenkaan ole ainoa eikä edes vallitseva retriittimuoto, hiljaisen rukouksen perusta. Enemmänkin perusta löytyy mystikkojen, luostarikilvoittelijoiden, erakkojen, vanhojen kirkonisien jne. opetuksista.
Olen itse nuorempana harrastanut itseoppineesti joitakin joogan perusliiikkeitä. Koin ne rentouttaviksi, samoin hengityksen omaksumisen. Olen kokenut, että oikea hengitys rauhoittaa mieltä. Se sopii myös kuin luonnostaan sanoista hiljenevän rukouksen tueksi. Joogaliikkeitäni en kuitenkaan siihen kytkenyt.
Vuonna 1976 ilmestyi Herbert Bensonin suomennettu teos Mietiskellen mielenrauhaan, mikä osoittaa keskiajalla eläneen englantilaisen erakon, joka tunnetaan Tietämättömyyden pilven kirjoittajana, ymmärtäneen sisäisen hiljentymisharjoituksen tarpeen rukoukselle ja hengelliselle elämälle: rukousmietiskelyn henkäyksen sanaksi kiteytyi yksitavuinen ”one”. On tietysti helppoa joogan kannattajana samastaa äänteellisesti sana itämaisen mietiskelyn Oumiin. Tosiasiassa kristillinen One on ennen muuta Yksi Pyhä Kolminaisuus, Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki. Monelle rukousmietiskelijälle on noussut ortodoksisen perinteen Jeesus-rukous keskeiseksi hengitettäväksi sanaksi: Jeesus, armahda!
Kiitos, Päivi. Tässä tuli paljon tärkeätä pohdittavaa. Mulla muuten on tuo alussa mainitsemasi kirjasi hyllyssäni. Taitaapa olla pari muutakin opustasi.
Minä en muista, minä vuonna olin ekaa kertaa retriitissä Heponiemessä, mutta se oli kuitenkin aikaa, jolloin kaikissa Nokia-kännyköissä soi se Tilu-lilu-tunnari.
Anna-Maija oli Tapiolan yhteiskoulussa mun ekan luokkani ussanmaikka, mutta sitten hän jäi pois koulukuvioista ja alkoi tehdä sitä, mistä hänet vieläkin muistetaan. Vanhankirkon seurakunnassa tapasimmekin sitten seuraavan kerran. Ja hänen viimeiselle matkalleenkin sain osallistua, kun hautajaiset olivat Agricolan kirkossa lauantaina alkuiltapäivästä niin, että olin aamulla toimittanut jonkin kasuaalin ja hautajaisten jälkeen vielä toisen. Vaan voi,hyvänen aika sitä kukkien ja tervehdysten määrää!
Jos kysytään, kenen yksittäisen kirjoittajan kirjoja minulla on eniten, niin kyllähän se Anna-Maija on.
Mainio juttu tuo the ONE and only!
Päivi:
Voin jatkaa tähän edelliseen omaa matkaani Jeesuksen rukouksen kanssa.
Hannu:
Jeesuksen rukous antaa myös selkänojan, kun tuntee jääneensä ilman kirkon tukea. Kun tehtävä loppuu kirkossa, niin rukous ei lopu. Se kantaa aina. Se tulee minun sairauteeni ja erillisyyteeni ja antaa minun kuulua pyhäin yhteyteen..
Jeesuksen rukous on tullut minulle rakkaaksi ortodoksina: ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua (syntistä).”
Sen luulisi olevan helppo, noin yksinkertainen. Mutta se paljastuu vaikeaksi, koska sitä tulee toistaa monta sataa kertaa päivässä. Rukousta tukee rukousnauha, jossa on solmuja 33-40 ja enemmänkin. Käsi soljuu rukouksen aikana solmusta toiseen. Yksi solmu = yksi rukous. Minulla on rukousnauhassani 33 solmua, yhtä monta kuin Jeesuksella oli elinvuosia ja kolme helmeä Jeesuksen Ristin lisäksi. Helmet kuuluvat Konevitsalaiselle ja Valamolaiselle Jumalanäidille sekä nimikkopyhälleni Suurmarttyyri Marinalle.
Luostareissa munkin ja nunnan varusteisiin kuuluu rukousnauha. Sen saa samaan aikaan, kun luostari antaa tulijalle vaatteet. Rukous on se hengellinen vaate, joka annetaan munkille ja nunnalle jo heti kuuliaisuusveljenä/sisarena . Se on työväline, koska luostarissa elävän tärkein työ on rukous. Rukous on jatkumo, elävä. Rukous on säilynyt luostareissa, elävä liekki ja hengitys, jolla Jumalan virta antaa elämän koko maailmaan.
Rukous on annettu myös meille jokaiselle, ei se ole yksin luostareissa elävien omaisuutta.
Rukoukseen keskittyminen irrottaa meidät maallisista asioista Jumalan maailmaan.
Rukous tuntuu koko ruumissa. Toistettuna se alkaa toistua kuin musiikki, kun mantra tai rumpu. Sen lopullinen paikka on sydän, jonne se asettuu. Siksi rukousta kutsutaan myös sydämen rukoukseksi. Kun rukousta toistaa, se itsellään alkaa toistaa rukousta. Huomaan toistavani sitä, kun soitan hankalan puhelun. Avukseni ja tuekseni. Kun ajan pimeällä ja koetan varoa hirviä. Se on minun automaattini ja suojani kaikkea pahaa vastaan.
Se on koko ajan myös synnintunnustus: Armahda minua syntistä. Ei tarvitse luetella erikseen omia mokiaan, ne sisältyvät tähän. Minä olen Herra sinun edessäsi syntinen. En mitään muuta. Armahda minua.
Se on uskontunnustus. Jeesus Kristus, Jumalan Poika. ”Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan.”
Se antaa minulle kyyneleet, koska se on suuri turvani, suuri auttajani, jonka puoleen voin kääntyä milloin vain. Se on minun rauhani ja rakkauteni. Se johtaa minut hiljaisuuteen, itseni näkemiseen sellaisena kuin olen.
Se on suurin pieni rukous, jossa on kaikki, mitä minä tarvitsen. Se on kiitos ja ylistys siitä, että se on minulle annettu koko elämäkseni.
Tämä on suurempi kuin voima kuin mikään jooga.
”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”
Ja nyt kiitokset Riitalle upeasta Jeesuksen rukouksen esittelystä! ?
Olen iloinen voidessani kertoa, että silloin Rukousrentoutusta kehitellessäni kahlasin valtavat määrät rukousta käsittelevää kirjallisuutta ja löysin myös kyseisen rukouksen. Olin vuorotteluvapaalla tuolloin ja samaan aikaan opiskelin myös mainontaa ja NLP:tä, sillä olin tosissani päättänyt selvittää itselleni kielen vaikutuksen mieleen. Jeesuksen rukousta harjoittelin yhdistämällä tai tahdistamalla sen hengitykseeni tai toistaen sitä rukousnauhan avulla. Hesykastiksi asti en sentään onnistunut pääsemään. Ajatus jatkuvasta rukouksesta jäi kohdallani periaatteen tasolle.
Kesä 2000 oli minulle todellinen rukoussuvi: Kirjaston lainakirjaröykkiön lisäksi hankin myös rukouskirjallisuutta omaan kirjahyllyyni. Muutama ortodoksinenkin opus tarttui mukaan Lampukasta. Seinälläni minulla on muitten ikonien joukossa Konevitsasta hankkimani Jumalan äidin ikoni. ?
Meikäläisellä ei ole mitään huolia siitä, että jooga jotenkin vaikuttaisi Jumala-suhteeseen, joka nyt on tavallisen rempallaan muutenkin.
Sen sijaan seuraavanlaiset asiat ehkä etäännyttää joogasta:
1) Siinä pitäisi uskoa jotakin, mihin en usko. En nyt puhu toki kaikista joogan suuntauksista enkä mistään pöyristyttävästä epäjumalanpalvonnasta, mutta jos esim. chakrat mainitaan niin ööh, enpä tunne heitä.
2) Se liittyy johonkin kulttuuriin, josta en tiedä kylliksi. Enkä tarkoita tätä erityisesti kulttuurisen appropriaation näkökulmasta (vaikka kyllä siitäkin), vaan esimerkiksi siitä että mitä nyt, sanskritia, en minä osaa sanskritia! Kuinka hyvin ryhmän vetäjä mahtaa osata sanskritia?
3) Vaikka puuha olisi kaikista kulttuurisista traditioista riisuttua jumppajoogaa, niin silti miettisin, että minähän maksan tästä jutusta, jonka joku on muokannut joidenkin traditioiden pohjalta kaupalliseksi bisnekseksi. Onko tässä toimittu kaikin puolin oikein?
Vissiin mutkistan asioita liikaa, mutta sille piirteelleni en ehkä haluakaan voida mitään ?
Tenka Ksenia: Nuo ovat ihan tärkeitä ja oikeutettuja pohdintoja. Kun blogissa sanoin fanittavani Hiljaisuuden joogan lanseerausta ja tuotteistamista, tarkoitan, että kyseessä oli todella hyvä veto ja sille löytyi markkinarako. Minun oma hiljaisuuden viljelyni ei joogaa tarvitse, olen tässä suhteessa ns. vanhan liiton miehiä.
Minulla on Ruttopuiston rovastin kanssa sellainen yhteinen juttu, että silmät eivät toimi ihan toivotulla tavalla. Minulle Belgiassa on sanottu, että jooga ei sovi glaukoomapotilaalle. Sellaiset liikkeet, joissa päätä pidetään alaspäin nostavat kuulemma silmänpainetta. En tiedä, mitä suomalaiset lääkärit asiasta sanovat. Pidättäydyn siis kuitenkin joogasta.
Mutta muutoin: en usko, että joogan harjoittaminen vie ihmistä poispäin Jumalasta. Herran pieksut, jos pyöräilystä tekee itselleen jumalan, niin silloin tietysti voi polkupyöränkin ajatella synnin tekemisen esineeksi.
Joskus vähän ihmetyttää tämä kristittyjen, vai sanoisinko ’kristittyjen’ tarve vahtia nimenomaan toisten ihmisten mahdollisia lankeemuksen ja syntejä.
Sitäkös varten Herramme meidät tänne maailmaan lähetti?
Seija: Juu, uskon kyllä tuon, mitä sinulle on sanottu näkövammaisena joogaamisesta. Minä tosin kuljin vielä tuolloin mainittuna ajankohtana näkevien kirjoissa.
Suomalaisista on hienoa, kun aatteet tulevat kaukaa, niin jooga kuin kristinuskokin. Molemmat tuiki tuntemattomista kulttuureista, matkan varrella muuntautuen ja ympäriltään vaikutteita imien. Miljoonia sanoja on tarvittu kristinuskon tueksi, että voisimme sen omaksua. Sillä seurauksella, että nyt niistä riittää riideltävää, päasian unohtuessa sanojen paljouteen ja mielipiteiden kirjoon.
Suomalaisten perinnejumlat Ukko (rinnallaan Akka), Ilmarinen (vaimo Ilmatar, joka on uuden tuulivoimalan nimi) riittäisivät tänäkin päivänä. Ovat kotoisia ja helposti lähestyttäviä. Ei tarvita tunnustuskirjoja, eikä piispainkokouksia.
Minulle riittää metsäkirkko, marjojen ja sienien perässä rämpiminen, jopa polvillaan maata myöten edeten. Metsässä ei pääse unohtumaan, miten pieni ihminen on, kun mäkärät, itikat ja hirvikärpäset vainoavat. Tulee myös hengiteltyä ihan vahingossa, kun juoksee metsäneläimiä pakoon. Muistaa, että emme hallitse metsän elämää, olemme siellä eläinten armoilla. Mutta sinne on järjestetty meitä varten ruokapöytä kaikien käyttöön.
Jos tämä ei riitä, on lumen tai avannon karaisu ja saunan rentouttava lämpö. Ei tarvitse mantroja hokea, eikä asetella itseään ”solmuun”. Riittää kun istuu hiljaa ja on kiitollinen.
Samalla tavalla olisi varmasti käynyt suomalaisten luonnonuskonnolle, jos se olisi elänyt kirjoitetun tekstin aikana.
Charlotta: Myös minä asun metsänhaltija Tapion mailla ja täällä Tapiolan vainioilla karhun kanssa painii lyön. Kuulun kuitenkin Tapiolan evl seurakuntaan, joka puolestaan kuuluu Hiljaisuuden joogan hapattamiin kristillisiin yhteisöihin.
Voin kuvitella, millaisen ohjeen Ukko Ylijumala voisi antaa kuolemaa pelkäävälle palvojalleen: Puu kun kaatuu, siihen se maatuu. Mutta miten sinä saat Ukkoon yhteyden ja suostuuko hän siihen, että et täyspäiväisesti asukaan metsässä vaan joskus kenties kaipaat ihmisten ilmoille?