Olin eilen Helsingin yliopistolla kuuntelemassa, kun valtionvarainministeri Jutta Urpilainen (sd.), kolme piispaa ja emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto keskustelivat professori Vesa Kanniaisen alustuksen pohjalta siitä, voiko taloutta ja etiikkaa yhdistää. Kaikilla tuntui olevan yhteinen käsitys siitä, että näitä kahta ei pidä yrittää erottaa toisistaan. Keskustelu oli puolin ja toisin kohteliasta ja kuuntelevaa, mille varmasti on paikkansa nykyisessä varsin kärkkäässä julkisessa keskustelukulttuurissamme.
Ylipäätänsä se, että tällainen Helsingin yliopiston juhlasalin yleisöllä täyttänyt filosofian, taloustieteen, kolmen kirkon ja politiikan edustajat yhteen koonnut keskustelu oli järjestetty, oli jo itsessään arvokasta. Talouseettisen keskustelun tarpeesta on jatkuvasti puhetta ja sitä käydäänkin varsin paljon, kuten Helsingin ortodoksinen metropoliitta Ambrosius puheenvuorossaan totesi. Onkin toivottavaa, että vastaavanlaisia tilaisuuksia ehkä hieman eri kokoonpanoilla nähdään myös tulevaisuudessa, vaikka mitään lopullisia vastauksia eilisen illan teemana olleisiin vaikeisiin kysymyksiin ei ole mahdollista löytää.
Globaalilla ekumeenisella kentällä aloite sosiaalieettisessä keskustelussa tuntuu olevan tällä hetkellä katolisella kirkolla viime vuoden maaliskuussa paavina aloittaneen Franciscuksen kannanottojen ja henkilökohtaisten esimerkillisten tekojen johdosta. Tarvetta Vatikaanin linjanmuutokselle varmasti oli, sillä viimeksi eilen saimme lukea uutisista, kuinka Vatikaanin pankin entiselle kirjanpitäjälle oli luettu syytteitä laajassa rahanpesujutussa. Uudet tulet Vatikaanissa on ollut niin merkittäviä, että Suomen katolista kirkkoa johtava piispa Teemu Sippo kertoi eilen, että jotkut ovat arvostelleet uutta paavi jo kommunistiksi, koska köyhien puolustaminen on noussut niin keskeiselle sijalla hänen agendassaan.
Alustuksen eilisessä tilaisuudessa pitänyt professori Vesa Kanniainen viittasi esityksessään kriittisesti Suomen luterilaisen kirkon piispojen vuonna 1999 julkaisemaan Kohti yhteistä hyvää -sosiaalieettisen julkilausumaan. Kanniaisen mukaan julkilausumasta sai vaikutelman ikään kuin, että maailmassa oli käynnissä eräänlainen hyvin ja pahojen välinen mustavalkoinen taistelu. Tutkijana hän sanoi näkevänsä asian huomattavasti moniulotteisemmin. Myöhemmin ensimmäisessä puheenvuorossaan arkkipiispa Kari Mäkinen kiisti, että piispojen neljäntoista vuoden takaisessa julkilausumassa olisi mustavalkoista ajattelua.
Oikeastaan kaikkien eilen paikalla olleiden piispojen käyttämissä puheenvuoroissa hivenen kuului näkemys, että nyt liikuttiin alueella, jonka he ehkä mieluummin kuitenkin jättäisivät poliitikoille ja taloustieteilijöille. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen tuntui olevan asiasta toista mieltä ja pikemminkin toivovan, että kirkot olisivat tällä alueelle aktiivisia ja haastaisivat poliittisia päättäjiä puheenvuoroillaan.
Kiinnitin mielessäni tilaisuudessa huomiota siihen, että todellakin Suomen luterilaisen kirkon johdon laaja sosiaalieettisen puheenvuoro oli haettava 1990-luvun lopusta. Piispat käsittelevät kyllä jatkuvasti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä lehtihaastatteluissa ja muissa kannanotoissaan, mutta tilanne, että linjanpuheenvuoro johon eilisen kaltaisessa keskustelutilaisuudessa on viitattava alkaa maailman valtavan nopean muutoksen johdosta olla jo enemmänkin kirkkohistoriaa, ei ole mielestäni toimiva asetelma. Mielestäni luterilaisen kirkon kannattaisi alkaa perusteellisen valmistelun kautta viipymättä laatia Kohti yhteistä hyvää -puheenvuorosta päivitettyä versiota. Kannanotto on aina keskustelun avaus, eikä sen tarvitse olla kaikenkattava valmis vastaus aikamme polttaviin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Uusia painavia sosiaalieettisiä keskustelunavauksia tarvitsimme nykyisessä epävarmassa ajassa nyt myös suomalaisten kirkkojen suunnalta.
Kun on tullut hyvin ja hitaasti kommentteja voisiko joku ystävällisesti syventää seuraavaa.
Papin Ordinaatio ei meillä ole kertakaikkinen sakramentti kuten kaste. Näin meillä Ordinoidaan virkaan tai toimeen.
Mikä on erotetun papin suhde alkuperäiseen pappeuteen saadussa substanssissa. Onko se yhtäkkiä erilainen ja muuttunut, ja yltääkö se yleisen pappeuden tasolle.
Kirkollisen vihkimisen nimike pitäisi muuttaa kirkolliseksi avioon siunaamiseksi. Samoin hengellistä työtä tekevät työntekijät kirkossa tulisi kaikki siunata tehtäviinsä eikä jäljitellä yhden osan kohdalla katolista vastaavaa.
Näin kirkossa olisi yhteinen diakonaatti mitä ei tahdota nähdä. Vaikuttaisihan se palkkakysymykseen kysyvästi.
Opetuslapseus kristillisesti tarkoittaa Meidän kaikkien olevan asian alla nykyhetkisestä statuksestamme huolimatta.
Näin ei ole eroa kenenkään välillä vaan muullakin asialla on väliä.
Näin kirkon järjestyksen, saati kirkon tunnustuksien katsominen on kovasti Inhimillistä asiaa.
Piispojen, kuten Arkkipiispan asema on luottamuskysymys, eikä näiden totuusarvo ole Ihmismielin mitattavissa kuin kirkon hierarkiassa äänestyksissä.
Yhden persoonallisen papiksi vihityn puhe ja äänenkäyttö on nyt hiljennetty. Onko tämä arvokasta vai ei on jokaisen harkinnan kuten katsomisen päässä.
Itse olisin puhetta jatkanut ja koettanut saada seurakuntalaisiakin mukaan sarjalla esitelmiä kirkon varhaishistoriasta, ja ensimmäisistä Jeesuksen seuraajista.