Olin eilen Helsingin yliopistolla kuuntelemassa, kun valtionvarainministeri Jutta Urpilainen (sd.), kolme piispaa ja emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto keskustelivat professori Vesa Kanniaisen alustuksen pohjalta siitä, voiko taloutta ja etiikkaa yhdistää. Kaikilla tuntui olevan yhteinen käsitys siitä, että näitä kahta ei pidä yrittää erottaa toisistaan. Keskustelu oli puolin ja toisin kohteliasta ja kuuntelevaa, mille varmasti on paikkansa nykyisessä varsin kärkkäässä julkisessa keskustelukulttuurissamme.
Ylipäätänsä se, että tällainen Helsingin yliopiston juhlasalin yleisöllä täyttänyt filosofian, taloustieteen, kolmen kirkon ja politiikan edustajat yhteen koonnut keskustelu oli järjestetty, oli jo itsessään arvokasta. Talouseettisen keskustelun tarpeesta on jatkuvasti puhetta ja sitä käydäänkin varsin paljon, kuten Helsingin ortodoksinen metropoliitta Ambrosius puheenvuorossaan totesi. Onkin toivottavaa, että vastaavanlaisia tilaisuuksia ehkä hieman eri kokoonpanoilla nähdään myös tulevaisuudessa, vaikka mitään lopullisia vastauksia eilisen illan teemana olleisiin vaikeisiin kysymyksiin ei ole mahdollista löytää.
Globaalilla ekumeenisella kentällä aloite sosiaalieettisessä keskustelussa tuntuu olevan tällä hetkellä katolisella kirkolla viime vuoden maaliskuussa paavina aloittaneen Franciscuksen kannanottojen ja henkilökohtaisten esimerkillisten tekojen johdosta. Tarvetta Vatikaanin linjanmuutokselle varmasti oli, sillä viimeksi eilen saimme lukea uutisista, kuinka Vatikaanin pankin entiselle kirjanpitäjälle oli luettu syytteitä laajassa rahanpesujutussa. Uudet tulet Vatikaanissa on ollut niin merkittäviä, että Suomen katolista kirkkoa johtava piispa Teemu Sippo kertoi eilen, että jotkut ovat arvostelleet uutta paavi jo kommunistiksi, koska köyhien puolustaminen on noussut niin keskeiselle sijalla hänen agendassaan.
Alustuksen eilisessä tilaisuudessa pitänyt professori Vesa Kanniainen viittasi esityksessään kriittisesti Suomen luterilaisen kirkon piispojen vuonna 1999 julkaisemaan Kohti yhteistä hyvää -sosiaalieettisen julkilausumaan. Kanniaisen mukaan julkilausumasta sai vaikutelman ikään kuin, että maailmassa oli käynnissä eräänlainen hyvin ja pahojen välinen mustavalkoinen taistelu. Tutkijana hän sanoi näkevänsä asian huomattavasti moniulotteisemmin. Myöhemmin ensimmäisessä puheenvuorossaan arkkipiispa Kari Mäkinen kiisti, että piispojen neljäntoista vuoden takaisessa julkilausumassa olisi mustavalkoista ajattelua.
Oikeastaan kaikkien eilen paikalla olleiden piispojen käyttämissä puheenvuoroissa hivenen kuului näkemys, että nyt liikuttiin alueella, jonka he ehkä mieluummin kuitenkin jättäisivät poliitikoille ja taloustieteilijöille. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen tuntui olevan asiasta toista mieltä ja pikemminkin toivovan, että kirkot olisivat tällä alueelle aktiivisia ja haastaisivat poliittisia päättäjiä puheenvuoroillaan.
Kiinnitin mielessäni tilaisuudessa huomiota siihen, että todellakin Suomen luterilaisen kirkon johdon laaja sosiaalieettisen puheenvuoro oli haettava 1990-luvun lopusta. Piispat käsittelevät kyllä jatkuvasti sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyviä kysymyksiä lehtihaastatteluissa ja muissa kannanotoissaan, mutta tilanne, että linjanpuheenvuoro johon eilisen kaltaisessa keskustelutilaisuudessa on viitattava alkaa maailman valtavan nopean muutoksen johdosta olla jo enemmänkin kirkkohistoriaa, ei ole mielestäni toimiva asetelma. Mielestäni luterilaisen kirkon kannattaisi alkaa perusteellisen valmistelun kautta viipymättä laatia Kohti yhteistä hyvää -puheenvuorosta päivitettyä versiota. Kannanotto on aina keskustelun avaus, eikä sen tarvitse olla kaikenkattava valmis vastaus aikamme polttaviin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Uusia painavia sosiaalieettisiä keskustelunavauksia tarvitsimme nykyisessä epävarmassa ajassa nyt myös suomalaisten kirkkojen suunnalta.
Helppo liittyä kolumnistin toiveeseen Kohti yhteistä hyvää -puheenvuoron päivitetystä versiosta. Maailma on muuttunut 25 vuodessa ja muuttuu hurjalla vauhdilla. Vaikka sosiaalietiikka olisikin kohtuullisen pysyvää, pitää senkin osata peilata muuttuvia tilanteita. Vähintään sosiaaliseen oikeudenmukaisuuden ajatus kaipaa uutta konkretiaa, pelkkänä hokemana se uhkaa jäädä tyhjäksi.
Piti kirjoittamani että 15 vuodessa.
Ville Jalovaaran toivomukseen on syytä yhtyä. ”Kohti yhteistä hyvää” oli erinomainen puheenvuoro piispoilta, mutta siitä tulee kohta kuluneeksi puolitoista vuosikymmentä. Liki viidessätoista vuodessa maailma on muuttunut, ja suurelta osin piispojen pelkäämään suuntaan. On syytä olettaa, että oma, ehkä pieni, silti merkittävä osansa sillä, että kirkkoon kuuluu edelleen yli 3/4 kansasta, oli tuolla piispojen yhteiskunnallisella kannanotolla.
Tältä osin toivoisi kirkon johdolta/piispoilta profiilin selkeää terävöitymistä, ja uutta, ajankohtaista sosiaalieettistä puheenvuoroa.
Olen esittänyt Kohti yhteistä hyvää -kannanoton päivitystä mielipidekirjoituksessani, joka julkaistiin Kotimaan paperilehdessä 28.11.2013. Hyvä, että muitakin päivityksestä innostuneita on löytynyt.
Kannanotto sivuuttaa yrittäjien panoksen yhteiskunnan rakentamisessa. Tästä monet pienyrittäjät pahoittivat mielensä eivätkä pystyneet samastumaan siihen niihin suurmarkkinamiehiin, joita kannanotossa kritisoitiin ahneudesta. Kakun jakaminen, johon piispat kiinnittivät huomiota, on toki tärkeää, mutta ilman leipureita ei synny jaettavaa.
Jossain vaiheessa on ollut sellainenkin sanonta liikkeellä kuin, että ”rahalla ei ole isänmaata.” Pitäisiköhän ehkä mahdollisesti sanonnan sisältöä alkaa laajentamaan myös jossain vaiheessa? Ja selittää asiaa urheilijoiden tyyliin: ”käyttäväthän ne muutkin dopingia?.”
Muistan vielä elävästi usean tapaamani elinkeinoelämän vaikuttajan mielestäni vilpittömän tyrmistyksen, kun piispojen ”Kohti yhteistä hyvää” oli julkistettu. Muistan miten ihmeteltiin suuresti, mistä ja keiltä piispat talouden ja elinkeinoelämän tietonsa olivat hankkineet. Ja erityisesti hämmästeltiin sitä, miksei ketään elinkeinoelämän näkökulmasta asioita tarkasteltavaa asiantuntijaa ollut (mitä ilmeisimmin) kuultu. Jos piispat nyt alkavat työstää jotain päivitystä, olisi hyvä käydä läpi edellisen julkaisun menettelyt ja välttää samat virheet. Pamflettien kirjoittaminen on tietysti helpompaa, mutta palveleeko sellainen sitten mitään yhteistä hyvää?
En osaa ajatella, että yksikään 90-luvun piispoista olisi ollut yrittäjävastainen. Kannanotossa avustaneiden asiantuntioiden joukossa ei yrittäjyys ollut edustettuna. Kritiikin kohteena oli ”kasvoton markkinatalous”. Kannanotossa unohdettiin, että juuri pk-yrittäjien kasvot ovat nähtävissä ja heidän toiminnassaan on leivän alku.
Piispat tulivat kun pyydettiin. Miten mielellään, sitähän kommenteista voi päätellä. Aihehan on vaikea suhteessa kristityn ihmisen persoonan ymmärtämiseen, minkä katsotaan edustavan oikeaa kristillisyyttä. Yksi asia on sitten se, että kirkko saa kymmenyksensä taloudellisesta toimeliaisuudesta ja ihmisten kuluttamisesta.
Calvinin oppien mukaan kristityn Ihmisen porsoona kokee syyllisyyttä ja ahdistuneisuutta. Oman voimattomuuden ja arvottomuuden kokeminen, mihin liittyy jatkuva epäilys kadotuksen tai pelastumisen mahdollisuudesta, missä Ihminen ei kykene kokemaan iloa ja joka ei usko omaan kykyynsä muodostaa päämääriä omille arvoilleen, on erinomainen asiakas kaupalliselle agitaatiolle ja kirkon julistukselle. Toki tiennäytöstä on heti sanottava, että sitähän kirkko ei anna. Tämmöinen Ihminen kärsii vakavasta vajavuustilasta, mutta sitähän kirkko ei kerro. Se, että tämmöistä persoonallisuutta ei pidetä sairaana, johtuu siitä, että niin monet kärsivät samasta vaivasta. Ahneutta ja kunnianhimoa pidettiin ennen mielenvikasuuden muotoina (Spinoza, Ethica 4.ä), Tänä päivänä ne ovat kelpoisuusehtoja korkeisiin tehtäviin.
Näin ihminen muutaman viikon välein ostaa uutta vaatetta sielunsa lämmikkeeksi, vaikka entisiäkin voisi huoltamisen jälkeen käyttää. Kyse on rituaalista, jossa Ihminen on ehdollistunut ostamaan uutta tavaraa sielunsa lämmikkeeksi, mutta kysymyshän on siitä, että rituaali täytyy toistaa, että Se säilyttäisi tehonsa. Samalla tavalla kirkko menettelee Luterilaisessa rippikäsityksessä, missä oikean uskon synnyttämä synnintunto on katumuksen sisältö ja näin Ihminen on kerta toisensa jälkeen tunnustamassa samoja syntejä syystä, että epäuskon synti on niin yleinen.
Epäitsenäinen ja kyselemätön Ihminen on oiva kohde kirkolle ja kaupalle. Kirkko ei halua, että Ihminen kasvaisi kokonaiseksi. Onkohan tässä juuri syy, että kirkkomme ei halua antaa jäsenilleen sielun hoito-opetusta. Kirkko ei siis halua huolehtia Ihmisen Sielusta. Päätelmä on hämmentävä. Ihmiselämän tarkoitus ei ole tulla kulutusautomaatiksi, joka uhraa elämänsä kansantalouden alttarille.
Ko virat ovat lähinnä seremoniamestareiden virkoja, missä samoja mantroja eri tilanteissa toistetaan vuosikymenetä toiseen. Luulisi kyllästyttävän, kun vuorosanojakaan ei tarvitse edes osata ulkoa vaan ne voi luntata/lukea käsikirjoista. Saarna-aiheet on ennalta määrätty jne. Ja saarnojen sisältöjä itsesensuroi ns. pappislupaus. ent. pappisvala.
Jeesuksen piti heprealaiskirjeen mukaan olla viimeinen ylipappi, joten ainakaan ylipaimenia ei Raamatun mukaan tarvittaisi lainkaan.
Sadinmaan vaatimus siitä, että piispojen tulee kannattaa samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä tai muuten heitä ei tule pitää paimenina, on eettisesti oikein mutta tulee kirkon arvomaailman muutoksessa vuosikymmeniä liian aikaisin.
Se on aivan sama kuin Afganistanin Talibaneilta vaadittaisiin, että nainen saisi kulkea kodin ulkopuolella ilman miespuoleista sukulaista saattajana. Olisihan sekin eettisesti oikein ainakin meidän arvomaailmassa, mutta eipä istuisi sikäläiseen konservatiiviseen uskontulkintaan. Todennäköisesti lähtisi muutakin kuin pappisvirka.
Olen Olli Seppälän kommenttikirjoituksen kanssa täysin samaa mieltä. Juridisesti Sadinmaan erottamisessa ei mielestäni ole mitään epäselvää. Hän suorastaan kerjäsi sitä provosoinnillaan. Mietin, että kun hän ei kuitenkaan ole kirkon työntekijä, pappisvirasta irtisanomisella tuomiokapituli saattoi hävitä enemmän kuin sen säilyttämisellä. Mahtoiko käydä niin, että tuomiokapituli valitsi kahdesta huonosta vaihtoehdosta huonomman.
Joku voisi esittää samanlaisen vaatimuksen piispoille, mutta päinvastaisena, kun ovat tehneet parannuksen ja pitäytyneet eri sukupuolta olevien vihkimiseen ainoana kirkon vihkimyksenä. Tämä ei liene se pääasia, vaan kunnioituksen puute työnantajansa johtoa kohtaan.
Seurakunnan kaitsijan ominaisuudet:
1Timoteus 3:1-7 Tämä sana on varma: jos joku pyrkii seurakunnan kaitsijaksi, hän haluaa jalloon tehtävään.
2) Seurakunnan kaitsijan tulee siis olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, maltillinen, kunniallinen, vieraanvarainen, kunniallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan,
3) ei juomari eikä tappelija vaan lempeä, ei riitaisa eikä rahanahne.
4) Hänen tulee hallita hyvin oma kotinsa ja kaikella arvokkuudella pitää lapsensa kuuliaisina.
5) Jos joku ei pysty hallitsemaan omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta?
6) Hän ei saa olla vastakääntynyt, ettei hän paisuisi ylpeydestä ja joutuisi saman tuomion alaiseksi kuin paholainen.
7) Hänellä tulee olla hyvä todistus myös ulkopuolisilta, ettei hän joutuisi häväistyksen alaiseksi eikä paholaisen ansaan.
Raamatun sanan noudattaminen on erittäin tärkeä, kuten on avioliiton solmiminen miehen ja naisen välillä.