Istun Kuopion Musiikkikeskuksen konserttisalissa ja olen lähes tyrmistynyt. Olen nyt reilun tunnin kuunnellut Alister McGrathin esitelmää ja ihmetellyt, onko mies ollut lainkaan tietoinen, mille yleisölle hän on puheensa valmistanut. Rippikouluikäisille tämä saattaisi toimia ja tuoda jopa jotakin uutta ajateltavaa. Rohkenen kuitenkin epäillä, että tässä valtavassa salissa ei ole ainuttakaan, joka olisi saanut jonkun uuden oivalluksen tai tiedon. Tämä porukka on jo lukenut platoninsa.
Tilaisuuden aihe on: Onko Jumalassa mitään järkeä? Toistaiseksi McGrath on tyytynyt jatkamaan sitä mihinkään johtamatonta juupas-eipäs -keskustelua, jossa ateistit ja uskovat tyrmäävät toinen toisensa uskomukset samoin perustein – ja mikään ei etene. Kuka näkee maailman sellaisena kuin se todella on? Kuka on enemmän sokea ja enemmän rajoittunut? Emmekö oikeasti löydä mitään uutta tulokulmaa tähän kysymykseen?
Naiivit esimerkit siitä, miten meren pinnan alla olevan elämän huikeita värejä ei näe pinnalta tai miten yksinäiselle saarelle merivirtojen mukana tullut uusi kasvi toiselta mantereelta avaa tajun maailman mittaamattomuudesta, ei vain tälle yleisölle nyt oikein toimi.
McGrathin perusidea on tietenkin totta: Emme voi todistaa niitä asioita, joilla on elämässämme todellista merkitystä ja joiden varassa elämme. Uskomukset, jotka antavat elämällemme syyn, suunnan ja tarkoituksen, eivät ole luonnontieteellisessä (tai muussakaan) mielessä todistettavissa. Voimme todistaa varmasti vain pinnallisia, onttoja, matemaattisia asioita. Kun puhutaan arvoista, politiikasta, uskosta ja uskonnosta, ei kukaan enää voi aukottomasti todistaa mitään. Silti on olemassa syitä pitää joitakin ajatuksia ja vakaumuksia hyvinä ja riittävän perusteltuina.
Puhujalle usko ei hänen sanojensa mukaan merkitse älyn itsemurhaa vaan älyn ja järjen rikasta täyttymystä. Usko ei ole hänelle kapinaa järkeä vastaan. Se ei ole järjen hylkäämistä vaan järjen laajentamista. Puhuja kapinoi uusateistien yksinkertaistavaa 1700-luvun valistusajatteluun juuttunutta argumentaatiota vastaan. Fine.
Mutta mikä tässä on nyt se uusi anti keskustelulle?
Markku jakoi kuulijajoukon kolmeen osaan, teologeihin, maallikkoihin ja vanhuksiin… (Tekisi mieli vähän ilkeillen kysyä, menettääkö ihminen teologi/maallikkostatuksenkin vanhetessaan. En kuitenkaan kysy, koska pelkään vastausta ja yritän pysytellä vielä maallikkona niin kauan kuin mahdollista…)
Asiaakin on: Mietin, kuinka paljon keskustelijoissa on niitä, jotka tulevat mukaan McGrathin ja Dawkinsin tieteellisen taustan ymmärryksellä, siis ”science”- taustalta. Käytän tuota sanaa, koska se yleisesti maailmalla tarkoittaa luonnontieteitä. (Olen itsekin allekirjoittanut kymmeniä lasteni todistuksia, jossa se sana tarkoitti pelkäästään niitä oppiaineita.) Kari Kuulan blogin kommenteissa Teemu Kakkurikin huomautti tuon sanan käännöksestä.
Haluaisin todella kuulla jonkun luonnontieteilijän kommentin tuosta esitelmästä. Maallikot kohtaavat ateismin arjessaan. Näitä keskusteluja käydään silloin eri tasolla kuin pelkissä teologipiireissä. Oliko tässä aineksia sellaiseen keskusteluun?
…se oli vain semmoinen karkea havaintp… siis se kolmijako.
Markku. Karkeasta havainnostasi kysyisinkin, oliko teologivanhuksilla ja maallikkovanhuksilla ero? Oliko paikalla piispavanhuksiakin? (Tämä on oikeasti mielenkiintoista…)
Kari Kuulan ja Emilian bloggi luo todellisen turhautumisen tnteen. Kummassakin blogissa on oleellista mm että kyseisessä esitelmässä ei osattu suhtautua ateismiin tarpeeksi vakavasti. Taisteleva ateismi on aika pieni ilmiö vaikka teologit rakastavatkin kohdata sitä.
Todellisia ongelmallisia ateisteja ovat käytännössä uskonnottomat ihmiset.
Heidän kohtaamisestaan olisi hauska kirjoittaa bloggi jos en olisi pannaan julistettu blogin tekijänä.
McGrathin ansiot teologina ovat varmaan kiistattomat. Tietysti aina voi miettiä sitä, onko kirjoittava teologi myös hyvä luennoiva teologi. Tätä en osaa McGrathin kohdalla arvioida.
Suomalaisten tietämys kristinuskon perusasioista on pääsääntöisesti hyvää ja luultavasti tiedollisesti parempaa kuin keskivertobritillä. Varmasti McGrath luennoidessaan mietti kuulijakuntasa omasata kokemuksestaan käsin; millaisena kirkkokansa näyttäytyy hänen omassa kotimaassaan.
Keskustelu ateismista ja siihen puuttumisesta on mielenkiintoinen. Odottiko yleisö ”aseita” ateistien lyömiseen väittelyssä, vaiko vahvistusta omalle uskonkäsitykselleen? Tuntuu siltä, että tässä haetaan tilannetta, jossa puhujan olisi pitänyt saarnata jo valmiiksi kääntyneille.
Britannian konteksti on toinen, josta McGrath puhuu myös haastattelussaan (kts. K24 uutiset). Haasteena on ihmisten ja yhteiskunnan kriittisyys, joka johtuu osittain siitä, että kristinuskoa ei enää tunneta ja se on työnnetty sivuun vakavasti otettavasta keskustelusta.
McGrath on myös pappi, ja tehnyt seurakuntatyötä kahdeksisen vuotta. Vaikka itse esitelmää en päässytkään kuulemaan, voin melkeinpä arvata miltä se kuulosti; sellaiselta, jossa kuuluu enenmmän paimenen kuin teologin ääni.
Kutsukaa hänet reilusti uudelleen ja kertokaa, että kuulijakunta ymmärtää. Ja jättäkää tulkki pois; se tekee puhujasta varovaisen.
Tuomas Mäkipää
kirkkoherra
P Nicholas, Helsinki
Englannin kirkko