Istun Kuopion Musiikkikeskuksen konserttisalissa ja olen lähes tyrmistynyt. Olen nyt reilun tunnin kuunnellut Alister McGrathin esitelmää ja ihmetellyt, onko mies ollut lainkaan tietoinen, mille yleisölle hän on puheensa valmistanut. Rippikouluikäisille tämä saattaisi toimia ja tuoda jopa jotakin uutta ajateltavaa. Rohkenen kuitenkin epäillä, että tässä valtavassa salissa ei ole ainuttakaan, joka olisi saanut jonkun uuden oivalluksen tai tiedon. Tämä porukka on jo lukenut platoninsa.
Tilaisuuden aihe on: Onko Jumalassa mitään järkeä? Toistaiseksi McGrath on tyytynyt jatkamaan sitä mihinkään johtamatonta juupas-eipäs -keskustelua, jossa ateistit ja uskovat tyrmäävät toinen toisensa uskomukset samoin perustein – ja mikään ei etene. Kuka näkee maailman sellaisena kuin se todella on? Kuka on enemmän sokea ja enemmän rajoittunut? Emmekö oikeasti löydä mitään uutta tulokulmaa tähän kysymykseen?
Naiivit esimerkit siitä, miten meren pinnan alla olevan elämän huikeita värejä ei näe pinnalta tai miten yksinäiselle saarelle merivirtojen mukana tullut uusi kasvi toiselta mantereelta avaa tajun maailman mittaamattomuudesta, ei vain tälle yleisölle nyt oikein toimi.
McGrathin perusidea on tietenkin totta: Emme voi todistaa niitä asioita, joilla on elämässämme todellista merkitystä ja joiden varassa elämme. Uskomukset, jotka antavat elämällemme syyn, suunnan ja tarkoituksen, eivät ole luonnontieteellisessä (tai muussakaan) mielessä todistettavissa. Voimme todistaa varmasti vain pinnallisia, onttoja, matemaattisia asioita. Kun puhutaan arvoista, politiikasta, uskosta ja uskonnosta, ei kukaan enää voi aukottomasti todistaa mitään. Silti on olemassa syitä pitää joitakin ajatuksia ja vakaumuksia hyvinä ja riittävän perusteltuina.
Puhujalle usko ei hänen sanojensa mukaan merkitse älyn itsemurhaa vaan älyn ja järjen rikasta täyttymystä. Usko ei ole hänelle kapinaa järkeä vastaan. Se ei ole järjen hylkäämistä vaan järjen laajentamista. Puhuja kapinoi uusateistien yksinkertaistavaa 1700-luvun valistusajatteluun juuttunutta argumentaatiota vastaan. Fine.
Mutta mikä tässä on nyt se uusi anti keskustelulle?
Ja itse en Maija lainkaan jaa tuota käsitystä ateisteista. Pyrin vain kärjistäen tiivistämään millainen käsitys esitelmän pitäjällä tuntui heistä olevan. Iso osa esitelmästä kului nimittäin tältä mieheltä tietyn tyylisten ateistien moittimiseen, mitä en itse kokenut rakentavaksi.
Kuuntelin esitelmän Deistä. Raikuvista suosionosoituksista päätellen siellä oli runsaasti sitä joukkoa, jolta Platon (mieluiten tietysti alkukielellä tietysti) on jäänyt lukematta. Taviksena nautin selkeästä esityksestä ja kauniista englannin kielestä. Tuntui, että meikäläinen olisi voinut seurata esitelmää ilman sinänsä ansiokasta tulkkaustakin. Ilmeisesti esitelmä oli tarkoitettu kuitenkin kaikelle kansalle kun tulkki tarvittiin? Teologit kait sen kielen hallitsevat? Mielenkiintoinen tieto, että McGrath ja Dawkins ovat Oxfordin opiskelijoita ja luonnontieteilijöitä molemmat. Lopputulema herroilla varsin erilainen . Iso osa esitelmästä ei todellakaan kulunut tietyn tyylisten ateistien moittimiseen. Onko eri tyylisiä ateisteja ? Ihailtavaa, miten tiedemies osaa ateismia käsitellä eri puolilta oman kokemuksensa mukaan liittäen. Meikäläinen tavis vain töksäyttäisi, että ovat pitkästyttäviä. Ateistin maailmankuva tuli kolkkoudessaan hyvin esille.
Olinhan siellä minäkin…
Jotkin esitelmöijän kielikuvista olivat osin tuoreitakin, mutta mitään erityisen syvällistä tai innostavaa en kokenut. Salista lähti paljon kuulijoita kesken tilaisuuden.
Uskon edelleen vahvasti siihen, että hra McGrath on fiksuimmasta päästä apologeetti ja kätevä rakentelemaan suhteellisen yleistajuisia teologisia teoksia.
Tällä kertaa vain hänelle oli ilmeisesti syntynyt jossakin määrin väärä ennakkokäsitys kuulijoista, siinä määrin peruskoulutasolla pysyttiin.
Olisiko tämä ollut raamatullista voiteen haaskausta? Olisiko paremmalla briiffauksella saatu hänestä enemmän irti?
Olisi kannattanut olla loppuuna sti. Olen sitä mieltä, että McGrath onnistui pitämään yleisöystävällisen ja puhuttelevankin luennon. Yleisössä oli toki paljon ammattiteologeja, mutta myös maallikoita ja muuten asiasta kiinnostuneita. McGrathin esimerkit olivat kieltämättä kertaalleen kuultuja, mutta kenties ne tulisi nähdä kokonaisuutta vasten. Pointti oli siinä, että uskolla/teologialla on legitiimi paikka tieteiden joukossa. Teologia/usko on yksi tapa tarkastella asioita, eikä se sulje pois muunlaista järjen käyttöä. Usko/teologia vapauttaa järjen vankilasta, se ei sulje pois järjen käyttöä. Tästä samasta teemasta McGrath kirjoitti 2000-luvun alussa kolmiosaisen teoksen A Scientific Theology. Jos into ja harrastuneisuus riittää, niin suosittelen lukemaan. Kyseessä on siis ”johdanto” tulevaan tieteelliseen dogmatiikkaan.
Varsinainen polemiikki uusateismia vastaan alkoi vasta tuon teoksen kirjoittamisen jälkeen. itseltään. Hän ei itse nähnyt asiaaItseänikin hieman häiritsi Emilian mainitsema mollaaminen, mutta McGrathin puolustukseksi täytyy sanoa, että hän ei millään yllä niihin typeryyksiin, joita uusateistien suusta kuulee. Sitä paitsi McGrath kritisoi uusateisteja nimenomaan tieteellisestä näkökulmasta, ei uskonnollisesta.
Raimon mainitsema uusuusateismi on luku sinänsä. Eräällä katolisella verkkosivulla otsikoitiinkin ”Tule takaisin Dawkins, kaikki on anteeksiannettu”. Joissakin piireissä uusuusateismi, eli uskonnon muotoja hyödyntävä sekulaari humanisi nähdään vakavampana vastustajan kuin uusateismi itsessään. Minulla oli mahdollisuus kysyä tätä asiaa McGrathilta itseltään. Hän ei nähnyt ateismin ”uusinta aaltoa” suurena uhkana, koska ”he ovat jo 90%:sti siinä, missä kristitytkin ovat”.
Platoni luolavertauksesta voisi mainita, että siinä McG onnitui vääntäään mukaan kristillisen ulottuvuuden, muuten melko yleiseen apologeettiseen vaivaan, eli siihen kuinka päästä yleisen ilmoituksen ohi erityiseeen ilmoitukseen. Toki McGrathinkin kulttuurisidonnaisuus tulee ilmi siinä, että ilman kristillistä viitekehystä saattaisimme puhua jostain muusta Jumalasta. Tästä McG sanoi itse, että hän on tutustunut hindulaiseen ja islamilaiseen teologiaan, mutta ne eivät tarjoa samanlaista arsenaalia tieteellisen ja teologisen näkemyksen korrelaatioon kuin krsitinusko. Tämäkin on toisaalta luonnollista.
Loppukevennyksenä voisi mainita, että McGrath pääsi eroon tieteellisestä yksioikoisuudestaan Barthin Kirkkodogmatiikkaa lukemalla. Ottakaa opiksi. Lukekaa Barthia, varauksella.
nyt McGrath on innostunut C.S. Lewisistä ja hänen apologetiikastaan. Siitä saanemme kuulla vielä.
Emilia. Luulin, että tunnet Seurakuntalaisen. Viittasin siinä olevaanuutiseen Jolkkosesta ja hänen arvioinneistaan.
Suuri osa täällä negatiivisia tunteitaan tuosta esitelmästä jakaneista on teologeja tai uskontotieteilijöitä. Heitä varmaan hämää tuo ”nörttien Kaanaan murre”. McGrathin tavassa puhua ja perustella asioita näkyy kieltämättä hänen luonnontieteilijän taustansa, joka ei ehkä sitten ole täysin ymmärrettävää niille, joille elämä suodattuu nykyteologisen kielenkäytön kautta. Olen näkevinäni täällä tavallisten ihmisten keskellä, että ei sekään kieli ja tapa perustella ole aina kovin ymmärettävää ja senkin kliseet ulkopuolinen helposti huomaa.
Toisaalta, on hyvä, että keskustellaan ja yritetään ylittää kaikennäköisiä rajoja…
Minulla huomio kiinnittyi samaan kuin Marja-Siskolla. Lehdistölehteriltä oli mitä mainioin näköala tarkastella kuulijoiden reaktioita. Kymmenet ihmiset poistuivat kesken esitelmän ja mainittavan monet nukkuivat, siis oikein pää retkahtaneena ja silmät ummessa. Nukkujilla oli enimmäkseen sokeripala kaulassa, eli tilaisuus ei ehkä soveltunut eikä ollut suunnattu heille.
Hienoa, että joku kuitenkin sai jotakin irti ja kaikenlainen keskustelu on tietenkin tärkeää ja arvokasta. Lämmin Kiitos myös kaikille tilaisuudessa olleille laajentavista huomioistanne tässä keskusteluketjussa! Mikään asia ei ole vain sitä, miltä se yhden kuulijan tai katsojan korvissa/ silmissä kuulostaa/ näyttää.
Emilia. Jatkan vielä, koska tämä liittyy myös omaan koulutukseeni ja kokemuksiini:
Jäin miettimään sitä, olisiko tuon uneliaan sokeripalaväenkin ollut mahdollista yrittää ylittää raja ”erikielisiin” päin. Voi olla, että meidän erikielisten kanssa keskustelu etenee hitaammin ja on jankkaavampaa, voi olla, että alkuaksioomien määrittely joka keskustelun alussa on pitkästyttävämpää, mutta elämä on…
Aikamoista peruskoulua olette käyneet. Jonkinmoisella opetus- ja vierailukokemuksella peruskouluissa ja rippikouluissa voin kertoa, että argumentaatio siellä tuskin koskaan on yltänyt McGrathin tasolle. Ei ainakaan massojen tasolla. Kunnia siis kouluillenne!
Edelleen pidän tärkeänä sitä, että teologien koulutuksessa voitaisiin tiedonsaannin lisäksi miettiä myös sitä, miten osattaisiin vastata kolmenlaisten ihmisten kysymyksiin: 1 Seurakuntalaiset 2. Kiinnostuneet kyselijät ja 3. Vastustajat. Ja että näitä kolmea ryhmää opittaisiin myös kuuntelemaan.
Kun olen järjestäjäpuolen edustaja, niin ei taida olla tahdikasta ottaa asiaan julkisesti kantaa. Todetaan siksi niin, etten ole eri mieltä Emilian kanssa (punastumishymiö).
Kiitos Kari. Huono omatuntoni helpotti hieman. Olen nimittäin tänään koko päivän miettinyt, teinkö väärin, kun julkaisin blogini. Olen pähkäillyt, että eikö pitäisi kuitenkin yrittää nähdä hyvää kaikessa, vähän niin kuin kaiken uhallakin. Ja sitten olen miettinyt, että luulenko kuitenkin liikoja suomalaiseten keskimääräisestä uskon, uskontojen ja filosofian tuntemuksesta ja syyllistyinkö elitismiin tai suorastaan ylimielisyyteen blogissani. Toki edelleen näitä pohdin, mutta helpotti kuulla, että järjestäjäpuolellakin tehtiin havainto siitä, että puhuja ehkä aliarvioi kuulijakunnan yleissivistyksen tason.
Sellaisen oivalluksen tein myös tänään siioninvirsiseuroissa istuessani, että jos McGrath olisi esiintynyt ajatuksineen seurapuhujana, olisin ajatellut, että hyvinhän tuo puhui. Itselleni oli siis ongelma ennen kaikkea se, että tyyppiä mainostettiin nimenomaan tiedemiehenä – tuli vääränlaisia odotuksia.
Juttelin tänään useammankin ihmisen kanssa. Teologit pitivät esitystä köykäisenä, vanhukset vaikeana ja maallikot hyvänä. Minusta tässä ei tullut mitään työtapaturmaa. Jotenkin tuntuu että kritiikki kohdistuu vääriin asioihin. Minusta lopputulema oli se, että on järkeä puhua Jumalasta.
Kirkkopäivillä kuulin paljon musiikkia joka esitettiin hengellisessä merkityksessä. Ongelma oli vain siinä, että kun hengellisyyden kohdetta ei identifioida, niin kaikki tai ei-mikään on hengellistä. Tämä on lyhyesti myös apologetiikan ongelma yleisesti. McGrath sentään yritti antaa Platoninille spesifisti kristillisen tulkinnan.