Kun raavas mies liikuttuu, kiireinenkin ruuhkavuosi-diakoni hämmentyy pohtimaan, miten tässä nyt näin kävi. Kolmentoista ja puolen vuoden työurallani on ollut kaksi tilannetta, jotka ovat jättäneet sieluuni lähtemättömän jäljen. Toinen niistä sattui jo vuosia sitten, toisen tiedän tapahtuneen tänään.
Uskalsin kerran diakoniaruokailun aluksi kertoa, että minulla on mukanani maailman kallein aarre. Kaikki halusivat nähdä sen. Näytin salaisuuttani jokaiselle vuorotellen. Se näytti kullekin jotain hyvin tuttua; ahavoituneet, parransängen tai liankin peittämät kasvot, ehkä hampaattoman hymyn, takkuisen tai rasvaisen tukan tai vuosien lian peittämän lippiksen varjossa elämältä armoa anovat silmät. Peili ei valehdellut. Jokainen näki aarteen! Lauloin heille: ”Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, Hän tarkoitti samalla näin: Sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tuollaisna rakastan sua.”
Kuin vaivihkaa ja salaa eräskin vitsiniekka pyyhki poskelleen valuneen kyyneleen, likaisella nyrkillään.
Tänään oli diakoniaruokailun kevätjuhla. Aloitimme juhlan ensimmäistä kertaa koskaan tämän porukan kanssa ehtoollishartaudella. Etukäteen eräs työtoverini kielsi jakamasta heille ehtoollisviiniä ja kehotti antamaan sen sijaan mehua. ”Joka pahentaa yhdenkään…” -kohtaan Raamatussa vedoten. Alkoholi on toki joillekin ongelma, en vähättele sitä yhtään. Mutta ei se saa olla este sille, ettemme voi seurakuntana kutsua ihmisiä Herran pöytään.
Tämä keskustelu mielessäni kipuilin etukäteen. Olin avustamassa ehtoollisen jaossa, jakamassa viiniä, alkoholitonta. Näin salaa poskille valuvat kyyneleet. Näin armoa ja hyväksyntää pyytäviä silmiä. ”Jumala rakastaa sinua”, alkoi tilaisuus. Niin totta!
Kävelin erään miehen vierellä kirkosta seurakuntasalille syömään. Hän sanoi hiljaa: ”Kiitos tästä! Siitä on kauan, ku olin viimeks ehtoollisella.”
Diakoniatyö on arvokkainta Kirkossa. Jumala on kätkenyt timantteja rikkaruohojen sekaan… Rohkeutta työhösi.
Kiitos, ismo malinen! Kauniisti kirjoitit! ? Hyvää ja siunattua kesää sinulle!