Viimeisten vuosien aikana, kun ISIS on vallannut kyliä ja kaupunkeja Syyriassa ja Irakissa, on siihen kuulunut oleellisena osana kirkkojen häpäisy. Ristien tuhoaminen on symbolisoinut vääräuskoisten hävittämistä kylistä. Vihaa on purettu niin kristittyihin kuin heidän pyhiin symboleihin.
Viime aikoina netissä on levinnyt France24 televisiokanavan video, missä Irakin hallituksen joukot vapauttavat Bartellan kylän lähellä Mosulia. ISIS ajoi kylän kristityt kaksi vuotta sitten maanpakoon. Nyt videolla kristityt sotilaat juhlivat paluutaan kotikylään; he itkevät, heittävät päällensä kylän multaa ja nostavat yksinkertaisen puuristin kirkon katolle, jonka terroristit ovat osin tuhonneet. Lopuksi sotilaat polvistuvat häväistyn kirkon lattialle rukoilemaan.
http://www.france24.com/en/20161023-video-iraqi-troops-liberate-christian-town-bartella
Kristityt ovat palaneet kotiinsa, sinne minne he kuuluvat, ja missä he ovat asuneet jo kaksi tuhatta vuotta. He ovat alueen alkuperäiskansaa. Olisi surullista jos he häviäisivät Lähi-idästä.
Kristinuskon pelastusoperaatiota tarvitaan nyt, kun osa kristityistä etsii turvapaikkaa ja osa odottaa paluuta kotiin. He jakavat samat ongelmat väkivallan ja terrorin keskellä kuin muutkin maamiehensä uskonnosta huolimatta.
Siksi pelastusoperaatio ei saa olla yksisilmäistä muiden uskontojen harjoittajien hädän aliarvioimista ja vähättelemistä, vaan heidän näkemistä tasavertaisina ihmisinä kärsimyksen keskellä. Jokaista tulee kohdella tasavertaisesti hädän keskellä, oli hän sitten muslimi, kristitty tai jesidi.
Ilman kristittyjä Lähi-itä ei olisi koskaan ollut niin moni-ilmeinen kuin se on ollut jo vuosituhansia. Monet muslimitkin arvioivat, että ilman kristittyjä Lähi-itä kuihtuu uskonnollisesti, etnisesti ja kulttuurillisesti.
Miten sitten voimme tukea kristittyjä niin, että emme unohda heidän naapureitaan?
On arvioitu erilaisia keinoja tukea kristillistä vähemmistöä Lähi-idässä ja merkittävänä pidetään sitä, että kristityt osoittavat esimerkkiä antamalla anteeksi vainoajilleen. Anteeksiantamisen esimerkki on jo ensimmäinen askel rauhaan ja ilman sitä on turha odottaa mitään pysyvää muutosta tapahtuvan alueella.
Monet yhteisöt ovat kokeneet massiivista väkivaltaa ja terroria, ja todistaneet kansanmurhaa. Julkisen rahoituksen, niin paikallisen kuin kansainvälisen, tulisi kohdistua heidän selviytymisen tukemiseen. Kohdemaitten päättäjiä tulisi tukea ja painostaa niin, että he ottavat vakavasti sorrettujen asian ja panostavat apuun. Se avaa mahdollisuuden asioiden syvälliseen käsittelyyn ja samalla tien parantumiseen kovista kokemuksista.
Alueen valtioita tulisi tukea myös niin, että alueen yhteisöille ja ihmisille luodaan tasa-arvoinen mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään kaikilla elämän osa-alueilla. Sitä oikeutta pitää varjella ja seurata tarkasti ettei sitä rikota. Tähän prosessiin pitää osallistuttaa kaikki alueen osapuolet uskonnosta huolimatta jos siinä aiotaan onnistua.
Tasa-arvoisuus ei ole uhkatila vaan mahdollisuus saada eri osapuolet nauttimaan samoista oikeuksista kansalaisina yhteisöissään. Näin voimme pelastaa myös kristityt – uskon ihmiset – , ja varmistaa, että kristillinen todistus laupeudesta ja sovinnosta elää vahvana jatkossakin alueella – sillä se on autenttinen polku rauhaan.
Monet kristityt ovat menettäneet kaiken, mutta eivät uskoaan. He ovat antaneet valtavan lahjan maamiehilleen ja maailmalle; heidän lahjansa on ollut elävä esimerkki anteeksiantamuksesta ja laupeudesta – rauhan peruselementeistä.
Näitä pohtiessani muistelin Irakilaista pastoriystävääni, jonka tapasin joitan vuosia sitten Erbilissä. Terroristit kidnappasivat hänet, ampuivat päähän ja heittivät liikkuvasta autosta tielle. Maatessaan henkitoreissaan tiellä, Jeesus tuli hänen luokseen valkoisissa vaatteissa, otti syliinsä, ja sanoi; ”ole turvallisella mielellä, minä pidän sinusta huolen.”
Pastori pääsi Jordaniaan leikkaukseen ja selvisi hengissä, ja jatkaa edelleen palvelustehtävässään.
Onneksi Mestarimme on luvannut olla Lähi-idän kristittyjen kanssa terrorisminkin keskellä.
Samaan aikaan meiltä lännen kristityiltä kysytään; haluammeko rukouksen ohella tehdä myös konkreettisia tekoja veljiemme ja siskojemme hyväksi?
Niin, haluammeko?
