”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää*. Inhimillinen myötätunto kai lausuu nämä sanat, mutta siitä huolimatta ne ovat kammottavat. Sillä riistäkää ihmiseltä kaikki, mitä hän maan päällä rakastaa: isänmaa, koti, leipä, omaiset, ystävät; riistäkää häneltä rakkaus, rauha ja itse elämäkin, mutta jättäkää hänelle toivoa, niin silloin hän ei vajoa avuttomana onnettomuuden pohjattomaan syöveriin; ottakaa häneltä toivokin, niin hän menehtyy. Skjälön/ Seilin** kovaosaiset kurjuuden lapset, teille ei maan päällä ole enää jäljellä mitään – ei mitään!”
(Z. Topelius: Vanha kaunis Suomi, 1845)
Vuonna 1755 spitaalisten vieminen Seilin saarelle lopetettiin. Samana vuonna saarelle perustettiin mielisairaala, jonka potilasjoukkoa voisi kutsua varsin sekalaiseksi seurakunnaksi. Vain pienellä joukolla oli mielenterveysdiagnoosi eikä sairaalassa missään vaiheessa työskennellyt koulutettua psykiatria tai tehty mitään hoitoon tähtääviä hoitotoimenpiteitä.
Sairaalan lääkärinä toimi kunnanlääkäri, joka oli vain harvoin paikalla, sen sijaan Turun hiippakunnan tuomiokapituli oli palkannut saarelle kaksikin pappia jumalanpalveluksia ja sielunhoitoa varten. Seilin hoitajat olivat usein nuoria ja alalle kouluttamattomia, mistä syystä henkilökunta vaihtui usein.
Potilaita oli kerralla 30–50, mikä teki Seilistä Suomen suurimman mielisairaalan vuoteen 1889 asti, jolloin miespuoliset potilaat siirrettiin Käkisalmen vastavalmistuneeseen sairaalaan. Naiset jäivät eristyksiin saarelle.
Seiliin ja muihin sairaaloihin päädyttiin joskus aika sattumanvaraisesti, mikä seikka kuvaa hyvin sen ajan köyhää yhteiskuntaa. Jos kunnan köyhäintalo oli täynnä, ihmisiä voitiin lähettää toisiin laitoksiin ja joskus päädyttiin Seiliin.
Erilaisten mielenterveyshäiriöisten ja köyhien lisäksi potilaissa oli myös kriminaalipotilaita, Karjalan evakoita ja venäläisiä. Potilaat oli luokiteltu tottelevaisiin, vaarallisiin ja harmittomiin. Päärakennuksen yläkerrassa asuivat lukkojen takana mm. tuhopolttajat ja lapsenmurhaajat, alhaalla ns. vapaakävelijät, vähemmän kriminaalit potilaat, jotka saivat osallistua saaren töihin, maatilan askareisiin.
Vielä 1940-luvulla Suomessa lääkärit olivat sitä mieltä, että mielisairautta ei voitu parantaa sen perinnöllisyyden vuoksi. Siksi hoitolaitosten tarkoituksena oli lähinnä potilaitten säilyttäminen ja vahinkojen ehkäiseminen.
Seilin houruja hoidettiin pitkälti samalla tavalla kuin lepratautisia samalla saarella sitä ennen: Tarjolla oli paloviinaa ja Jumalan sanaa. Lisäksi suosittiin kylmiä kylpyjä, rauhoittavia värejä ja kuvioita. Kun ei ole ollut paljon varoja, kannatti kokeilla sitä, mikä on edullista ja vaaratonta, ja oli edullista maalata seinät tietyn väriseksi. Näiden rinnalle uutena toimintamuotona esiteltiin työterapia, jota kuvattiin näin:
Uudenaikainen työterapia perustuu potilaiden houkuttelemiseen työhön, niin monen potilaan kuin suinkin voi. Potilaita jotka joutilaina katsovat työntekoa ei saa ajaa työmaalta pois. Potilas voi joutilaana seurata työntekoa viikkokausia ja kuukausia määriä ennen kuin työhalu hänessä herää. Jos potilas suorastaan haittaa työntekoa häneltä täytyy kieltää työnteko, mutta ainoastaan lyhyeksi ajaksi, ja silloin on potilaalle nimenomaan sanottava, että häntä valitettavasti täytyy poistaa työstä. (Seilin sairaalassa 27.4.1944).
Minkä verran eristetyt Seilin asukkaat saivat tietää muusta maailman menosta, vaikkapa Suomen itsenäistymisestä, vapaussodasta, maailmansodista, Stalinin vainoista, Hitlerin keskitysleireistä? Kyseiset hirmuvaltiaathan teettivät vangeilla pakkotyötä, jonka ainoa palkka suurimmalle osalle oli kuolema. Ehkä joitakin tiedon murusia tihkui saaren rannassa poikenneilta merimiehiltä, hoitajilta, kirjeistä (niistä, joita ei sensuroitu)?
Rotuhygieniaopin aallot olivat kyllä lyöneet Seilin saaren rantaan. Jotkut Seiliin tulleet olivat pakkosteriloituja. Erityisesti mielisairauspotilaat kuuluivat sterilisaatiolain kohderyhmään, mutta myös kehitysvammaisia, moraalittomia, köyhiä ja hysteerikkoja sterilisoitiin. Sterilisaatiolaki tuli voimaan vuonna 1935 ja sen voimin pystyttiin sterilisoimaan ilman potilaan omaa suostumusta, Seilin mielisairaalan toimintaa väitöskirjassaan tutkinut Jutta Ahlbeck-Rehn kertoo.
Heikkomielisyys, huonoluonteisuus, moraalittomuus ja mielenterveyden häiriöiden perinnöllisyys olivat syitä, joiden vuoksi naisia passitettiin Seilin mielisairaalaan. Poissa silmistä, poissa mielestä – vähän niin kuin nykyaikanakin, kun eristämällä pyritään siivoamaan rupusakiksi koettu joukko jonnekin piiloon.
Oppaamme luki meille Seilissä 16.5.1945 päivätyn kirjeen, jota ei koskaan lähetetty eteenpäin kotiväelle, vaan sen kohtalona oli jäädä Seilin sairaalan arkistoon, joka tätä nykyä sijaitsee mantereella Turun maakunta-arkistossa. Kirjeen oli kirjoittanut nainen, jonka älykkyyden oli testattu olevan 12-vuotiaan tasolla. Silti hän oli hyvin kauniilla käsialalla kirjoittanut siskolleen ja kritisoinut erittäin järkevästi silloista mielenterveyshoitoa:
”Paikka, missä olen, on kyllä luonnon puolesta kaunis. Mutta jos on kysymys sairaalasta, niin tämä on vain sairaalan nimen taakse naamioitu pesäke, jossa meidän potilaiden sekä sielun että ruumiin voimat pyritään täällä maailman selän takana tuhoamaan.
Yleensä Suomessakin pidetään kyllä kovaa ääntä noista muiden maiden raakuuksista, mutta omille raakuuksille ollaan valmiit ummistamaan silmät. Sillä seuraten jo puolitoista vuotta tämän laitoksen elämää voin vain myöntää, että tämä on kaikkea inhimillisyyttä vailla oleva laitos.
Näyttääpä todella siltä, että me potilaat olemme aivan lainsuojattomia. Sillä ne raa’at iskut ja potkimiset – joita saa jatkuvasti vielä tämän heikon ravinnon jatkoksi, jota tämä laitos tarjoaa – osoittaa juuri suurta inhimillisyyden puutetta meitä potilaita kohtaan, joita heitetään kuin tuuli kerjäläistä paikasta toiseen kaikenlaisten julmurien kiusattavaksi. Ja kuitenkin tällaista raakaa ja tylsää elämää täytyisi jaksaa seurata vuodesta toiseen.”
Hulluus oli Ahlbeck-Rehnin mukaan vähintäänkin yhtä vahvasti sosiaalinen ilmiö kuin lääketieteellinen tosiasia: sairaaksi luokitteluun liittyivät köyhyys, sukupuoli, yhteiskuntaluokka, moraali ja kurinpito sekä rotuoppi. Seili toimi dumppauspaikkana sellaisille naisille, joiden läsnäolo yhteiskunnassa koettiin jotenkin häiritsevänä ja jotka olivat valtaa pitävien näkökulmasta hankalia.
Moni potilaista oli saanut moraalittoman leiman työskenneltyään esimerkiksi piikana perheessä, jonka isäntä oli saattanut piian raiskaamalla raskaaksi, minkä seurauksena nainen sekosi, surmasi lapsensa ja joutui loppuelämäkseen Seiliin.
Osa naisista oli omassa lähipiirissä raiskattuja, osasta aviomiehet muuten vain halusivat eroon ja keksivät jonkin tekosyyn, jolla passittaa vaimonsa saarelle (muodikas freudilainen ”hysteria” lienee ollut yleinen ja pätevä syy).
1900-luvun alkupuolella alettiin kyseenalaistaa eristämishoitoa ja sitä, että potilaat viedään kotiseudultaan muualle. Asiasta keskusteltiin Lääkintöhallituksessa, ja vuonna 1955 syntyi lopullinen päätös, että sairaalan toiminta Seilissä loppuu.
Vuosi 1962 oli sairaalan viimeinen toimintavuosi, vaikka vielä 23 vuotta myöhemmin Suomen lääkärilehdessä muuan lääketieteen professori ehdotti, että Seiliin voitaisiin siirtää hiv/ aids-potilaita. Lienee turha edes mainita, että ehdotus ei saanut kannatusta.
Tietojeni mukaan vain kaksi potilasta kirjoitettiin ulos Seilin mielisairaalasta, ja pois pääsyn edellytyksenä ainakin toisessa tapauksessa oli potilaan pakkosterilointi, jottei tämä pääsisi siirtämään ”heikkouksiaan” ja ”epätoivottavia piirteitään” seuraaville sukupolville.
Sairaalan lopetettua potilaat siirrettiin muihin sairaaloihin. Viimeisenä vuonna Seilissä hoidettavana oli 41 potilasta, joista 29 oli ollut Seilissä yli kymmenen vuotta, yksi potilaista oli elänyt saarella 33 vuotta. Seilistä oli loppuvaiheessa tullut eräänlainen vanhainkoti.
Suma summarum: Reissustani Seilin saarelle on nyt kulunut viikko, mutta tuntuu, että henkisesti olen ollut Själön vankina koko tämän ajan. Ehkä vapaudun Seilistä sillä siunaamalla sekunnilla, kun julkaisen tämän postauksen?
Olen seilannut viikon aikana 340 vuoden edestä ees sun taas, miettinyt spitaalisten ja mielisairaitten lohduttomalta tuntuvaa loppuelämää, vertaillut noita aikoja nykyiseen, surrut onnettomia ihmiskohtaloita, ollut järkyttynyt ja välillä kiukustunutkin, kun olen ajatellut, mitä kaikkea vahinkoa hoidokeille on aiheutettu eristämällä, luokittelemalla, syynäämällä kuin mitäkin koe-eläimiä, väärillä diagnooseilla, ihmisarvon mitätöinnillä.
Tekisi mieli pyytää anteeksi moista huonoa kohtelua, mutta anteeksipyyntöni ei tavoita enää ketään. Ja vähän falskiltakin se kuulostaisi ilman kohdetta.
Oi, aikoja, voi, tapoja!
Kuvat:
- Seilin saaren vapaakävelijä vm. 2019 (Heikki Jääskeläinen)
- Seilikoppi (Turun yliopisto)
- Houruinhoitola ennen remonttia (Hannu Kiuru)
+++++++++++++++++++
Aamulehden artikkelissa kerrataan seililäisen kuukautishullun Amanda Aaltosen tarinaa:
https://www.aamulehti.fi/a/24380414
Katso YLEn hyvä dokkari Seilin naiset. Seilin naiset -dokumenttiohjelma kertoo hospitaalin toiminnasta ja naispotilaista vuosina 1889-1944.
https://areena.yle.fi/1-1119735
*) ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, kirjoitti Sakari Topelius vuonna 1845. Sama lause on präntättynä helvetin portilla Dante Alighierin 1300-luvulla kirjoittamassa Jumalaisessa näytelmässä. Topelius ei puhu helvetistä vaan Turun saaristossa Nauvon ja Rymättylän välillä sijaitsevasta pahamaineisesta Seilin saaresta. Kenties Topelius piti Seilin eristyssaarta jonkinlaisena manalana maan päällä: Kun astut tästä portista sisään, niin paluuta ei enää ole.
**) Saaren nimeksi on vakiintunut Själö, mutta Topelius kirjoittaa Skjälö ja Seilin sataman venevajan seinässä muoto on sjählö. Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta Seili tuskin on ollut kenellekään rakas niinä yli 300 vuotena, jolloin Kadotettujen sielujen saaren lisänimen hospitaalitoiminnallaan hankkinut paikka on ollut toiminnassa.
Lue myös Seili-blogini ensimmäinen osa: https://www.kotimaa.fi/blogit/seilin-saaren-spitaalihospitaalin-hoitokeinot-paloviina-ja-jumalan-sana/
Veikkaus on jakanut rahaa pitkin historiaansa, muualla on kritisoitu maahanmuuttajien saamaa avustusta ja täällä opus dein saama raha on näköjään herättänyt tunteita.
http://www.veikkaus.biz/veikkauksen_historia.html
Veikkaus on kautta historiansa kuitenkin tukenut kohteita, jotka ovat aiheuttaneet polemiikkia, ensin 1940 luvulla tuettiin pelkästään urheilua, 1950-luvulla taidetta ja 2010 – luvulla opus deitä, kirkollisia järjestöjä ja erilaisia suvaitsevaisuutta kannattavia yhteisöjä.
Kiitoksia tästä postauksesta.
Jatkosodan jälkeen rintamalla sotasairastuneiden ei haluttu huomata kärsivän vammautumisesta ylitsepääsemättömien haasteiden edessä. Tästäkin on tutkimusta mukaanlukien kertomusta omien sotilaidemme teloittamista Ihmisistä joika katsottiin rintamakarkureiksi.
Tämä vuonna 1945 päivätty kirje on täysi järkytys lukijalle mikä silloin arvioitiin luokattomaksi. Tänä päivänä harvat suomalaisetkaan kykenevät kirjoittamaan noin puhuttelevaa ja paljon kertovaa asiaa elämästään.
Pekka: Mainitsemistasi sodanaikaisista asioista olisi tärkeä tietää enemmän. Mahtaisikohan kaimasi kenttäpiispa Särkiö osata kertoa aiheesta lisää?
Oikeassa olet, tuo vuoden 1945 potilaan sensuroitu kirje on kohti käyvä. Eikö ole ihmeellistä, että breiviä ei tuhottu vaan laitettiin arkistoon? Tutkija Ahlbeck-Rehnillä oli käytössään 7 potilaskirjettä, joista tämä kaikkein tolkullisin. Sitten oli pari aivan sekavaa sepustusta ja loput olivat avunpyyntöjä tyyliin:”En kestä olla täällä, tulkaa hakemaan minut pois!”
Kenttäpiispa varmastikin on tietoinen sotasairaitten kohtelusta jatkosodan aikana ja jälkeen mutta uskon ettei Hän ole innostunu katsomaan sodan etiikkaa ulottuvaksi näihin vammautuneisiin ja Heidän kohteluunsa, minkäänlaisista korvauksista puhumattakaan.
Yhden tiedotusupseerin kirja Synkkä Yksinpuhelu minullekin aikanaan avasi tätä kauhistuttavaa sotilaittemme kohtelua mitä sitten tutkimus on avartanut lisää. Tähänkö sitten tarvitaan Jumalan sanaa sen jälkeen kun Ihminen on riisuttu kaikesta inhimillisyydestä.
Pekka: Jep, Olavi Paavolainen oli tuo synkkä yksinpuhelija.
Kaikin puolin hyvä kirjoitus. Vaikka nykyäänkin nähdään usein epäkohtia mielenterveyspotilaitten hoidossa, voi vain ihailla sitä, mihin ollaan edetty entisajoista aina 1960-lukua myöten. Avohoito on kehittynyt resurssien pulasta huolimatta. Hoitoajat laitoksissa ovat lyhentyneet. Tämän seurauksena on syntynyt jopa tilanteita, joissa laitoshoitoa kaipaava sairas ei sellaiseen enää pääse. Kolikolla on kaksi puolta, mutta pakkohoitoon päädytään harvoin ja tarkasti harkiten, käsittääkseni.
Päivi: Kolikolla on todellakin kaksi puolta: Olen itsekin pari kertaa käynyt psykiatrin juttusilla, sen verran olen näihin nykyajan kallonkutistajiin uskaltanut luottaa, mutta kun Asser Stenbäck 1970-luvun puolivälissä kertoili meille papinkoulun alkeiskurssilaisille psykiatrian villeistä alkuajoista, niin se se vasta woodoota olikin!
Miksi psykiatreja kutsutaan kallonkutistajiksi?
Tätä kysyttiin v. 2001 Tiede-lehdessä. Tuttu vastausautomaatti vastasi näin:
Kyse on leikillisestä slangivastineesta, jonka alkuperää olen itsekin ihmetellyt.
Stadin slangin suursanakirjan (WSOY 2000) mukaan se esiintyi ensi kerran suomen kielessä 1960-luvulla. Sen kielellinen koti lienee muualla.
Termi shrink (kutistua, amerikanenglannissa myös psykiatri) on tuttu erityisesti yhdysvaltalaisista teksteistä.
Minulla on kaksi veikkausta sanan alkuperästä. Joskus ennen suuri yleisö vierasti ja kenties pelkäsi psykiatrian menetelmiä, mikä saattoi tuottaa leikkisän yhteyden kalloja kutistaviin alkuasukkaisiin. ”Kutistettuja kalloja” esiteltiin mm. sirkuksissa; oikeasti kallon luita ei voi kutistaa.
Toinen selitys kytkeytyy psykoterapiaan. Psyykkiseen ongelmaan voi liittyä tuntemus paineesta päässä, jonka myönteinen terapeuttinen kontakti lopulta laukaisee.
Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2001
Vastaaja:
Hannu Lauerma
ylilääkäri
Vankimielisairaala, Turku
Ville Kivimäen väitöskirja (Battles Nerves: Finnish Soldiers´ War Experience, Trauma and Military Psychiatry 2013) kertoo sotilaiden sotatraumoista ja niiden ohittamisesta. Väitöskirjasta on tehty kirja ”Murtuneet mielet. Taistelu suomalaisostilaiden hermoista. ”
Yleisesti heistä puhuttiin ”tärähtäneinä”. Sotatrauma ilmeni usein fyysisenä vapinana. Yleisesti ottaen heidät jätettiin yksin kärsimään. Taakan kantoivat vaimot ja muut omaiset. Lääkkeenä usein viina.
Marraskuun liike julkaisi 1969 mielisairaaloiden potilaiden kokemuksia kirjassa ”Vaatteet pois ja aatteet”. Nimi kertoo jo jotain oleellista. Kirja perustuu kirjoituskilpailuun, johon otti osaa 200 potilasta. Arvostelulautakuntaan (sen ajan nimi) kuuluivat mm. Claes Andersson, Ilkka Taipale ja Paavo Rintala. Tämän jälkeen alkoi kehitys kulkea kohti inhimillisempää kohtelua mielisairaaloissakin.
Asser Stenbäck oli myös teologi ja kirkon ”virallinen psykiatri”. Hänen elämäntehtävänsä oli homoseksuaalisuuden demonisoiminen. Hän vaikutti paljon kirkon käsitykseen homoseksuaalisuudesta. Hän sekoitti ”onnistuneesti” politiikan ja uskonnon. Jumalan sanalla sekä ”parannettiin”, että tuomittiin. Jotkut jatkavat tätä perinnettä edelleen.
Charlotta: Joo, Asser oli 1970-80-lukujen taitteessa silloisen Kristillisen liiton kansanedustaja.
Haluaisit pyytää anteeksi meidän ajattelemattomien puolesta siitä kärsimyksestä minkä noille potilaille aiheutimme.
Tee se! Ei sillä väliä että se tapahtuu taannehtivasti. Voi vaikka rukoilla sitä että Herramme , joka liikkuu sekä ajassa ja paikassa voi rtuokuksen kuultuaan helpottaa siellä silloin olleen elämää , jos ei näkyvästi niin kuitenkin näkymättömästi. Toivottavsti nuo nuoret papitkin tunsivat myötätuntoa ja osasivat sitä osoittaa.
Rauha heille ja Rauha meille. Ei ole harvinaista tuntee vastuuta menneistä vaikka itse ei ollut paikalla mutta Herramme oli ja hän jakoi kärsimykset kuulee rukoukset.
Kiitos lohdullisesta ajatuksestasi, Markku!