Mies, nainen ja ensitreffit. Miten monta tosi-tv-formaattia näistä lähtökohdista onkaan viime aikoina onnistuttu siittämään: Ensimmäinen tapaaminen pimeässä huoneessa. Viikonlopuksi yhteen asumaan kuin mies ja vaimo. Avioon ensisilmäyksellä. Nakupelleinä autiolla saarella. Parinkymmenen vuoden takainen Napakymppi Herra / neiti X:ineen ja kysymyksineen ehdokkaille A, B ja C tuntuu tosi kaukaiselta ja harmittomalta ajanvietteeltä. Vaikka hyvin suosittu ohjelma olikin.
Erilaisia hääohjelmia telkussa on jo pilvin pimein. Ja maajusseille on morsmaikkuja ehditty etsiä jo pitkään, ennen telkkaria jo Ieva-tietokoneohjelman avulla.
Olen antanut kertoa itselleni, että Ruotsin suunnalta olisi lähiaikoina rantautumassa Suomeenkin Papille puoliso-formaatti. Noista edellä mainituista en ole koskaan niin kauheasti tykännyt, mutta tuota pappijuttua meikäläisen täytyy vissiinkin ruveta seuraamaan ihan viran puolesta? Ihmisen pinta on jo nähty, joten toivoa sopii, että pappien treffiohjelmassa päästäisiin vähän syvemmälle ihmisten mielenmaisemiin.
Tällainen ”parittaminen” ei ole laissa kielletty asia. Kyseiset sarjat ovat TV-ohjelmien joukossa tuotantokustannuksiltaan hyvin halpoja ohjelmia. Niiden suosio kertoo ainakin minulle siitä, että miehen ja naisen välinen suhde jaksaa kiinnostaa aina vaan.
En voi mitään sille, että tällaiset ohjelmat tuovat mieleeni ihmiskokeet. Mielestäni elävillä ihmisillä tehtävät kokeet ovat aina tavalla tai toisella arveluttavia. Pidän erittäin valitettavana sitä, että näissä testeissä yritetään ehdoin tahdoin hypätä monen tärkeän vaiheen yli ns. suoraan asiaan. Oikotie lakanoitten väliin ja vällyjen alle voi kyllä löytyä, mutta onneen ei oikoteitä ole.
Seurusteluvaihe on parisuhteessa olennaisen tärkeä asia. Ei kai Viivikään Wagneriaan säkissä ostanut, vai kuinka? Kihla-aika, lupaus avioliitosta, syventää suhdetta entisestään, mutta se tarjoaa vielä sosiaalisesti hyväksyttävän mahdollisuuden vetäytyä, jos siltä tuntuu. Näitten vaiheitten väliin jättäminen ei voi olla tekemättä jonkinlaista hallaa parisuhteelle. Avioon aikovien ei soisi olevan aivan ventovieraita toisilleen.
Muutamia kysymyksiä, joista voisimme keskustella:
- Mikä sinun mielestäsi ajaa ihmisiä mukaan tällaisiin ohjelmiin? Millaisille ihmisille nämä kokeilut sopivat, jos sopivat?
- Lähtisitkö itse ensitreffeille kameran ja miljoonayleisön eteen?
- Miten arvelet pareille käyvän, kun TV-kamerat sammuvat ja alkaa tavallinen arki?
- Tarjoavatko nämä ohjelmat enemmän myötähäpeän kuin samastumisen kohteita?
- Toimiiko näissäkin ohjelmissa vanha sanonta Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön?
- Kenen asia olisi mielestäsi toimia puhemiehenä parisuhdeasioissa, median, yhteiskunnan, kirkon, treffipalveluitten tms?
- Millä tavalla tämä blogin aihe liittyy helluntaihin?
Hankeesta ei ole mitään apua niille sateenkaariperheille, joissa molemmat biologiset vanhemmat ovat lapsen elämässä mukana alusta alkaen.
Apilaperheiden lapsilla tuskin on lapsuudessaan identiteettikriisiä omasta alkuperästään. Naisparin ”ilman miestä” hankkimista lapsista en olisi niin varma.
Tottakai näiden erityisten perhemallienkin vanhempien asema vaatii selkeyttämistä. Mutta myös keinohedelmöityksellä syntyneillä lapsilla on isä. Heillä on yksilön identiteettiin kuuluvat geeniperimä, suku ja esimerkiksi luonteenpiirteet halusivat keinotekoiset vanhemmat sitä tai eivät. Niihin liittyvät ongelmat lapset kantavat koko elämänsä, vaikka valitettavasti näiden tilanteiden syntyminen on lainsäädännön osalta jo ratkaistu.
Älä huoli, eiköhän ne jo laboratoriossa kehittele ”koeputkisiittiöitä” ja ”koeputkimunasoluja”, jotta kaksi naista tai kaksi miestä oikeasti voisi saada keskenään lapsia.
Muistan kyllä mm. Tieteen kuvalehdestä lukeneeni, että tulevaisuudessa voisi tehdä lapsen jopa itsensä kanssa… :/
Entäs kloonaus? Siinä lapsella ei ole isää, mutta kylläkin isoisä (tai ainakin esi-isiä, jos puhutaan useamman sukupolven kloonausketjusta).
Kuinkas kun heteroparit saavat suurimman osan luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneista lapsista, ja niistäkin raskauksista iso osa on luovitetulla munasolulla aikaansaatuja. Kaikissa näissä tapauksissa biologinen vanhempi on joku muu, mutta pari merkitään vanhemmiksi. Ettekö näe tässä mitään onmgelmaa?
Kyllä siinä on ongelma.
Mielestäni tähän uutiseen liittyvälle keskustelulle tekisi hyvää, jos sitä kommentoisi joku henkilöä, jota uutisen käsittelevä vanhemmuus koskettaa joko lapsen tai vanhemman roolissa.
Vaikka minullakaan ei ole kokemusta vanhemmuudesta tai elämisestä lapsena sateenkaariperheessä, nuo edellä olevat kommentit näyttävät jopa minun silmääni kovin todellisuudesta vieraantuneilta.
Edelleenkin lapsen saattamiseksi maailman tarvitaan mies ja nainen eli äiti ja isä, mutta lapset eivät ainoastaan tarvitse niitä maailman tulemiseksi, vaan saadaksen vahvan kasvupohjan molemmill roolimalleilla, jota tukee avioliitto, lapsilisät, äitiysloma ja muut yhteiskunnalliset lait.
Lapsilla on oikeus isäänsä ja äitiinsä, ja on surullista nähdä syrjähypyn kautta syntyneitä lapsia, jotka eivät koskaan ehkä tiedä isäänsä (tai jopa äitiänsä) tässä uudessa pelimallissa.
Sitä oikeutta vaan ei lapselle missään muussakaan tilanteessa millään tavalla yhteiskunnan toimin turvata. Aikuiset voivat järjestää tänne niin paljon isättömiä ja/tai äidittömiä lapsia kuin lystäävät. Kun tämä ei Mauno Mattilaa yhtään huoleta, niin vaikutelmaksi jää että se on peiteargumentti, todellinen ongelma on se homoseksuaalisuus.
Hannu
Asetat hyviä kysymyksiä elämälle tärkeistä asioista
On julkisuushakuista (narsistista) halua osallistua, mutta myös ilmeisen aidosti mukaanhakeneita sinkkuja, jotka eivät osaa enää/vielä hakea seuraa/kumppania muulla tavoin kuin TV:n ohjelmien kautta. Varmasti löytyy arkoja katsojia, jotka samaistuvat ohjelmiin kuin ottaakseen opikseen, mitä tekisivät, kun tosi tilanne tulee eteen.
En ole jaksanut seurata ohjelmia kuin satunnaisesti. Tuoreimman Maajussille morsian kauden alun ja lopun perusteella sain uskoa ohjelman toimivuuteen: osallistujat olivat nuoria ja aitoja, ujojakin. Kaksi paria oli niin vienosti ja suorasti rakastuneita, että vähän liikutti (molemmat maajussit olivat naisia: pohjoisen husky-tilallinen ja Vantaan tilanomistaja). Vain yksi pareista näytti hieman ulkokohtaisen sopivalta. Ehkä ko. sarjan ”iäkkyys” on asettanut sen omiin juurevampiin lähtökuoppiin kuin uudemmat alastontreffit ja temptation-saaret.
Eniten ihmiskokeelta on vaikuttanut Ensitreffit alttarilla. Sen formaatissa asiantuntijoiden kommentointi suhdekuvausten välissä on aika paasaavaa, opettavaista. Parien katsominen on tietoiskujen välissä joskus piinallista tyhjäkäyntiä. Ohjelman loppumista ja jälkitilanteen valaistusta joutuu liian pitkään odottamaan.
Asiasi liittyy vanhaan sanontaan: ”Jos ei heilaa helluntaina, niin…”
Elämä on sexsiä ja vähän laiffii! Ihminen on tylsistynyt niin pahasti, ettei ymmärrä tarvitsevansa uutta autoa tai talvirenkaita, jos ei sopivan paljastavasti puettu kotiopettaja sitä kerro.
Aiemmin elämässä saattoi olla sexsiä, miutta nyt taitaa mennä niin, että sexin lisäksi on pienesti muuta elämää. Se vaatii ikäänkuin kehystarinan, johon kuuluu kohtaukset alttarilla ja näin ovat osaltaan höyläämässä asioiden pyhyydestä lastuja pois niin, että kohta mikään ei ole mitään.
Ensitreffit kameroiden edessä vaatii luultavasti muutamia kenraaliharjoioituksia ilman kameraa. Parinviikon julkisuuden siinä varmaan saa, ja sejän omn mannaa suomalaisen matalalle itsetunnolle. Mikähän siinä on, että suomalainen itsetunto on niin matala, eikö sitä voisi hoitaa kuin valuuttakurssiä. Tämä on suomalainen itsetunnon taso ja se on suomalaiselle ihan hyvä.
Lauri, tutkimusten mukaan seksiä harrastetaan paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Ehkä nykymeno on turruttanut ihmisen. Nuoret, joissa hormonit vahvasti jylläävät ovat eri asia.
En ole seurannut noita ”paritusohjelmia”, paitsi Maajussin morsianta jonkin verran. Se on minusta hyvä formaatti, koska siinä yksinäiseksi itsensä tunteva tutustuu moneen samankaltaiseen ja jotkut ohjelman jälkeen kohtaavat uudelleen jo aiemmin leikistä pudonneen, jonka muisto on alkanut pyöriä mielessä. Ohjelma siis tekee joltisenkin hyvää parisuhdetyötä.
Olen itse ”valinnut” parhaalle ystävättärelleni miehen useiden tuntemieni nuorten miesten joukosta. Liitto kesti yli 30 vuotta ja päättyi vaimon kuolemaan. Se oli kova paikka miehelle, sillä liitto oli hyvin onnellinen. Harrastin siis kyökkipsykologiaa. Ja se toimi. Miksi siis ei oikea psykologinen tutkimus joissakin tapauksissa toimisi? Uskon näin.
Uskon myös, että rakastaminen ja rakastuminen ovat kaksi eri asiaa. Rakastua voi kevyesti. Rakastaminen on tahtomista, Arvomaailman samankaltaisuus on tahtomisen ohella tärkeä tekijä parisuhteen jatkumiselle.
Puhemiehiä näköjään tarvitaan. Itse en menisi mihinkään treffipalveluihin. Uskon harrastuksiin ja niiden parissa solmittuihin suhteisiin. Nykyään vaan harrastetaan, sitoudutaan harrastamaan, tekemään jotain ilmaiseksi hyvin vähän. Ei baarielämässä opita tuntemaan toista ihmistä riittävästi, paitsi jos tyttö on baarissa töissä ja poika tuo joka päivä autolla juomia taloon. Näin syntyi edesmenneitten appivanhempieni pitkä liitto.
Ehkä nyt ei ollut ihan kyse fyysisen toiminnan määrästäkään. Vaan ilmapiiristä. Jokainen liitto on alkanut jotenkin ja päättynyt jotenkin. Sukulaiset ja ystävät voivat olla apuna.
”Liian nuori rakkauteen” on sanonta jota joskus kuuli nuoruudessa… Vaimo oli täyttänyt juuri 15 ja minä olin 16, nyt ollaan kumpikin yli 50… Olen joskus miettinyt, että silloin oli aikaa rakastua hitaasti ja kunnolla juuriaan myöten. Sen minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa, pitää paikkansa tässäkin.
”Sen oikean löytymisen” myyttiinhän nämä ohjelmat paljolti perustuvat. uskotaan ihan tosissaan, että ku se oika löytyy, niin kaikki menee sen jälkeen hyvin. Mikä on ihan puppua. Sääliksi käy näitä nuoria. Niitäkin jotka ihastuvat ja jopa rakastuvat. Miksiköhän mitää parisuhdekoulutusta ei nuorille ole pakollisena? Onhan hyvän parisuhteen luominen melkoisen taiteilun takana. Tarvitaan paljon tietoja ja taitoja, joita kukaan ei syntymälahjana saa.
Ehkäpä yksi ohjelmien suosio piileekin juur siinä. Oma suhde kun ei oikein toimi, niin katsotaan miten muilla menee.