Kuningas tarkistaa pöytäkirjan

Kun kuningas Kustaa III käynnisti vuonna 1772 vallankaappauksen kuninkaanvallan palauttamiseksi, kapina alkoi samanaikaisesti kahdesta suunnasta, Skoonesta ja Suomesta. Lisäksi kuninkaan asiamiehiä oli sijoitettu asemapaikoilleen ympäri valtakuntaa. Porvooseen kapinaa puuhaamaan lähetettiin Kustaan luottomies Göran Magnus Sprengporten.

Tapahtumat Tukholmassa etenivät nopeammin kuin kukaan saattoi aavistaa. Kuningas otti jo vastaan uskollisuudenvaloja kaappauksen puolelle kääntyneiltä upseereilta, kun valtaneuvosto vielä pohti, mitä Skoonen kapinalle pitäisi tehdä. Meneteltiin niin kuin hallintomiehet tapaavat menetellä, ensimmäiseksi tarkistettiin siihenastisia toimenpiteitä koskeva pöytäkirja.

Kun kuninkaanlinnan pihalta kaikuvat riemuhuudot paljastivat, että valta oli jo siirtynyt kuninkaan kannattajille, eräs valtaneuvoksista, kreivi Johan Wallwijk astui ikkunan ääreen ja totesi kuivasti: ” Voimme lopettaa pöytäkirjan käsittelyn. Kuningas näyttää itse ryhtyneen sitä tarkistamaan”.

Tämä Yrjö Blomstedtin mainio kuvaus palasi mieleeni, kun vietimme Porvoossa Kustaa III:n Porvoon vierailun 240-vuotisjuhlaa. 13.6.1775 Kustaa III kävi Porvoossa eerikinmatkansa yhteydessä. Jokainen hallitsija teki valtaistuimelle noustuaan ns. eerikinmatkan, jonka aikana hän kulki pitkin poikin valtakuntaansa, tutustui maakuntiin ja niiden ihmisiin.

Viime kesäkuussa elvytimme jotain tuosta muinaisesta vierailusta henkiin. Järjestimme historiallisen spektaakkelin, jossa Kustaan osan näytteli lahjakas nuori harrastajanäyttelijä Peitsa Suoniemi. Minulle lankesi piispa Gabriel Forteliuksen osa. Poistuessamme tuomiokirkosta juhlakulkueena hikoilin ankarasti mustassa viitassani. Muistin kuitenkin kärsimykseni keskellä pysytellä kuninkaasta kunnioittavasti muutaman askeleen päässä.

Se oli paitsi protokollan mukaista, myös sopusoinnussa historiallisten tapahtumien kanssa. Olivathan Fortelius ja Kustaa III olleet muutamaa vuotta aikaisemmin rintamalinjan vastakkaisilla puolilla. Porvoon tuomiokapituli oli vuosien ajan myssypuolueen hallussa, ja sen jäsenet suhtautuivat hiljattain tapahtuneeseen vallansiirtoon vähintäänkin torjuvasti. Tästä jäi varsinkin Sprengportenille yhtä ja toista hampaankoloon.

Kun kuninkaalle vannottava uusi uskollisuudenvala tuli ajankohtaiseksi, tuomiokapituli hangoitteli vastaan viimeiseen saakka. Keksittiin tekosyitä, vedottiin siihen, ettei mitään voida tehdä niin kauan kuin Fortelius viipyi Tukholman matkallaan. Kun vala lopulta saatiin kiskotuksi, Sprengporten huokaisi helpotuksesta. Hän oli iloinen siitä, ”ettei kukaan konsistorin( siis tuomiokapitulin) jäsen ollut meitä kohtaan hävytön, sillä sellaista käytöstä meidän oli ennakolta näiden sällien (busar) taholta pelättävä”( käännös Blomstedt).

Nykyään me emme käytä sen enempää Porvoon kuin Helsingin tuomiokapitulistakaan tällaista kieltä. Olemme siistineet suutamme sitten Sprengportenin päivien. Jos ajattelemme rumia, pidämme sen omana tietonamme.

Forteliuksen pelko kuningasta kohtaan lienee kuitenkin ollut turha. Kustaa ei ollut pitkävihainen. Itse asiassa hän kohteli jo silloin vastustajiaan hämmästyttävän jalomielisesti. Entiset virheet annettiin suurpiirteisesti anteeksi. Oli vain yksi poikkeus. Palaan siihen myöhemmin.

Sprengportenille jäi senkertaiselta Porvoon matkalta muitakin traumaattisia muistoja. Yllytettyään porvoolaisia kapinaan hänellä oli jo kiire Helsinkiin, jotta kumoukseen saataisiin mukaan myös Viaporin varuskunta. Sprengporten juuttui Haikon selällä sitkeään vastatuuleen. Viaporiin hän ehti kirjaimellisesti viime hetkellä, juuri ennen kuin Porvoosta lähetetty ratsupartio karautti paikalle varoittamaan linnoituksen väkeä.

Sitten alkoi Sprengportenin epäonninen purjehdus kohti Tukholmaa. Tuuli puhalsi itsepintaisesti lännestä. Kun Sprengporten vihdoin saapui perille, hän oli palkinnonjaosta auttamattomasti myöhässä. Juhlatunnelma oli jo hälventynyt. Kuningas antoi Sprengportenille kuitenkin kiitokseksi everstiluutnantin viran. Se ei kunnianhimoista miestä tyydyttänyt.

Kustaa III oli lahjakas hallitsija. Muiden kykyjen ohella hänellä oli erinomainen ihmistuntemus. Hän tunnisti Sprengportenin lahjakkuuden, mutta päätteli, että tällä oli vaikea luonne. Kustaa päätti siirtää Sprengportenin mahdollisimman kauas Tukholmasta, hänestä tuli Savon prikaatin komentaja. Sitä kautta hän sitten vähitellen luisui harharetkilleen ja päätyi lopulta tulevan vihollisen, Venäjän palvelukseen.

On mielenkiintoista, että Aleksanteri I tuli muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Sprengportenista aivan samanlaiseen käsitykseen. Hän huomasi nopeasti, että tästä miehestä oli syytä hankkiutua eroon. Moni muukin pani merkille Sprengportenin luonteen heikkoudet. Sprengportenin aikalainen Robert Henrik Rehbinder kirjoitti hänestä: ” Osa hänen päästään on mestariteos, mutta näyttää kuin muu osa ei olisi ollut saman mestarin käsialaa.”

Sprengportenin jälkimaine on ristiriitainen. Ruotsin kouluhistoriankirjoissa hän oli ennen aikaan suorastaan maanpetturi, Suomessa häntä ihailtiin itsenäisyysmiehenä. Kumpi on totuus? Tuskin kumpikaan. Sprengporten oli lahjakas, mutta levoton sielu. Hänellä oli suuria suunnitelmia Suomen erityisaseman varalle, mutta mikään niistä ei toteutunut.

Törmäsin itse Sprengportenin ristiriitaiseen jälkimaineeseen vuonna 2007, kun Porvooseen puuhattiin erään yksityishenkilön toimesta muistopatsasta tälle värikkäälle suurmiehelle. Hankkeesta ei tullut mitään, mutta sai Gammelbackan kartanon suuri poika sentään muistolaatan Porvoon läntiseen puistoon. Sprengportenin ruumis lepää Pietarin luterilaisella hautausmaalla. Hänen hautansa oli kuulemma vielä muutama vuosi sitten hoitamaton ja huonossa kunnossa.

Kustaa III oli kuningas, jota sekä ihailtiin että vihattiin. Kun sota Venäjää vastaan puhkesi, kuninkaan tapa johtaa joukkoja antoi aihetta monenlaiseen arvosteluun. Valitettiin, että hän oli impulssiensa vallassa, poikkesi sovituista taistelusuunnitelmista ja saattoi viime hetkellä turvautua johonkin improvisoituun ratkaisuun.

Tässä oli kuitenkin myös hänen voimansa. Kustaa vaistosi herkästi, mitä ihmiset ajattelivat ja miten poliittiset tapahtumat kehittyisivät. Sodan alkuvaiheessa koettujen vastoinkäymisten jälkeen kuningas joutui miltei pakenemaan Suomesta, mutta palasi takaisin Ruotsista puhallettuaan sitä ennen maan täyteen isänmaallista henkeä. Vaikka tilanne näytti välillä epätoivoiselta, hän piti päänsä kylmänä. Kuningas murskasi myös häntä vastaan nousseen Anjalan upseerisalaliiton. Suuri joukko salahankkeisiin osallistuneita tuomittiin kuolemaan.

Kun kuolemantuomioita pantiin Ladugårdslandetin torilla täytäntöön, viime hetkellä tuotiin viesti armahduksesta. Se koski kaikkia, yhtä lukuun ottamatta. Tämä onneton oli eversti Johan Henrik Hästesko. Ainoana salaliittoon osallistuneista hänet mestattiin.

Kustaa III:n ratkaisua on paljon pohdittu. On puhuttu henkilökohtaisesta kostosta tai varoittavasta esimerkistä. Eräiden tietojen mukaan Hästesko olisi sodan alkuvaiheessa, eräässä neuvottelussa kiihtyneen mielialan vallitessa käynyt kuninkaan rinnukseen kiinni. Silloin Kustaa oli sanonut: ”Varokaa, Hästesko, teidän päänne ei ole nyt tukevasti paikallaan”. Tähän Hästeskon väitetään vastanneen: ”Se ei ole teidän majesteettinne vallassa.” Kuningas muisti loukkauksen.

Anders Ramsay , 1800-luvun suuri elämäkerrankirjoittaja, mainitsee teoksessaan Från barnaår till silverhår, että Hästeskon nuori leski ( joka oli sattumoisin Ramsayn lähisukulainen) vietti miehensä teloituksen jälkeen koko elämänsä surupukuun pukeutuneena, ihmisistä eristäytyneenä kartanossaan. Nuorella iällä koettu isku murskasi koko elämän. Mutta Ramsay kertoo myös kirjeestä, joka luo uutta lisävaloa Kustaa III:n persoonaan. Kun eräs Ramsayn sukulaisista pyysi eroa upseerinvirasta protestina Hästeskon oikeusmurhalle, Kustaa lähetti hänelle kirjeen, jossa hän taidokkain sanakääntein puolusti tekoaan. Kuningas selitti, miksi hänen omasta mielestään piti menetellä niin kuin hän menetteli.

Ramsay kysyy: Olisiko jossakin Euroopan maassa voitu tuohon aikaan kuvitella, että hallitsija vaivautuisi kirjoittamaan jollekin alamaiselleen ja puolustelemaan hallitustoimiaan? Ehkä ei todellakaan olisi. Ruotsi oli jo tuolloin oikeusvaltio, ja laillisuusajattelu oli syvällä ihmisten mielissä. Se näkyi myös siinä, että kun kuningas oli yleisen käsityksen mukaan rikkonut oikeudenmukaisuutta vastaan, hänen salamurhaansa pidettiin ansaittuna rangaistuksena rikoksesta, johon hän oli – harkiten tai harkitsemattaan –syyllistynyt.

Suomalaista kansalaisyhteiskuntaa ei luotu vuoden 1905 suurlakon melskeissä, sen juuret ovat paljon syvemmällä. Ne juontavat kauas, keskiaikaan saakka.

Toinen yksityiskohta Kustaa III.n värikkäissä elämänvaiheissa antaa ajattelemisen aihetta. Kuninkaan noustessa valtaan hän niin sanotusti ”tarkisti pöytäkirjan” sillä aikaa kun muut vielä toimivat vanhojen turvallisten periaatteidensa mukaan. Valtaneuvoston kokouksessa puhuttiin ja neuvoteltiin, luuloteltiin, että kaikki jatkuisi ennallaan ja aikaa olisi vaikka mihin. Sitten ei tarvittu kuin yksi vilkaisu ikkunaan, ja karvas totuus selvisi. Tästä lähtien kaikki olisi maailmassa toisin.

Eurooppa on ennennäkemättömien mullistusten keskellä. Pitäisikö sulkea ikkunat, vai käydä ajoissa katsomassa, mistä nuo kiihtyneet äänet kuuluvat? Joko siellä on joku jo meiltä kysymättä ryhtynyt ”tarkistamaan” puolestamme pöytäkirjaa?