Kirkon jäsenyys ja sen jättäminen olivat viime vuosien puheenaiheita kirkossamme. Erobuumi oli huipussaan pari-kolme vuotta sitten, mutta on viime aikoina rauhoittunut. Viimeisen parin vuoden aikana kirkkoon liittyneiden määrä on saatu hienoiseen kasvuun, kun tämäkin mahdollisuus on kirkossamme nostettu esille. Kirkossamme on kuitenkin pitkä matka vielä vahvaan ”jäsenhankintaan” tai uudenlaiseen missionaariseen näkyyn ja työotteeseen.
Itse olen pitkäaikaisena kirkon työntekijänä pohtinut paljon kirkkokäsitystämme eli sitä, millaisen kirkkokäsityksen pohjalta toimimme ja teemme kirkossa ratkaisuja. Tähän liittyy olennaisesti kysymys siitä, millaisiksi asetamme kirkon jäsenen ja jäsenyyden kriteerit. Tätäkään asiaa emme ole kirkossamme puhuneet auki ja määritelleet riittävän selkeästi. Kysymys aiheuttaa myös jännitteittä kirkkomme sisällä, sillä tiedämme asiassa olevan hyvin monenlaisia näkemyksiä.
Katsoessamme asiaa kirkkomme sisältä ja kirkon opin, toiminnan ja hallinnon näkökulmasta voimme siis kysyä: Mitä me edellytämme kirkon jäseneltä? Millainen on ”kunnollinen” kirkon jäsen? Voimme kriittisesti samalla avata niitä näkemyksiä, joita tähän asiaan on tähän mennessä liitetty ne julki lausuen tai lausumatta.
Kirkon jäsenen ensimmäinen ja hyvin selkeä kriteeri on sekä opillisesti, hengellisesti että hallinnollisesti kaste. Kaste on kirkon jäsenelle riittävä muiden muassa tuomaan seurakunnan ja kirkon jäsenyyden sekä äänioikeuden kirkon vaaleissa. Jotkut asiat kirkossamme vaativat myös rippikoulua ja konfirmaatiota, mutta kastettu on ilman noitakin hengellisesti kirkon täysivaltainen jäsen.
Kirkon säädökset jatkavat kirkon jäsenen kriteereiden määrittelyä myös kasteeseen liittyen sillä, että kirkon jäsenen tulee antaa lapsensa kastettavaksi. Lisäksi mainitaan, että kirkon jäsen solmii kirkollisen avioliiton ja että kirkon jäsenen siunataan kirkollisin menoin haudan lepoon. Toisen sakramentin eli ehtoollisen nauttimisen osalta on säädetty, että lapsi voi tulla kasvattajiensa kanssa ehtoolliselle saatuaan opetusta siitä ja että kirkon jäsen voi osallistua itsenäisesti ehtoolliselle rippikoulun ja konfirmaation jälkeen.
Mahdollisuus osallistua ehtoolliselle vasta rippikoulun ja konfirmaation jälkeen on toisaalta ymmärrettävä ja se liittyy kastekäskyn opetuskäskyyn. Toisaalta se on teologisesti ongelmallinen. Kastettu on täysivaltainen kirkon jäsen ja Jumalan perheen jäsen. Miksi hänelle asetetaan kynnys osallistua ehtoolliselle? Onko tämä kansan opettamiseen liittyvä jäänne vai onko se edelleen perusteltu juttu?
Kirkon toiminnan ja hengellisyyden sisällä on sitten kovempi juttu määritellä, kuka on ”kunnon kristitty” ja kriteerit täyttävä kirkon jäsen. Kirkolla on tunnustus ja usko ja kirkon jäsenyyteen liittyy kirkon yhteiseen uskoon liittyminen ja jopa tunnustautuminen. Miten tämä mitataan ja arvioidaan. Kirkkomme piirissä on tehty melko selvä jako ”aktiiviseurakuntalaisten” ja muiden välille. Ääneen lausumattomassa ajattelussa jotkut ainakin ajattelevat, että vain toimintaan osallistuva ja uskovaisen muotin täyttävä on oikea kirkon jäsen ja kristitty.
Kirkon toiminnassa voidaan edelliseen liittyen painottaa, että oikea kirkon jäsenen tulee seurakunnan järjestämään toimintaan, vaikkapa pienpiiriin. Tässä painotuksessa on usein hengellisen kasvamisen ajatus. Samalla siinä tullaan asettaneeksi tietty malli ja kriteeri oikealle kirkon jäsenyydelle: Jos et osallistu tällaiseen toimintaan ja ”kasva uskossa” olet ”vain tavallinen seurakunnan jäsen” (etkä siis oikea kristitty).
Edellisessä painotuksessa voidaan nähdä myös luterilaiselle teologialle vieraita piirteitä. Luhterin ajattelun mukaan kristitty palvelee Jumalaa ja lähimmäisiään eri ”viroissaan” eli erilaisissa arjen kutsumuksissa. Siten myös seurakuntayhteisö ja kirkko rakentuu. Kirkko ei ole tietynlaisissa piireissä kokoontuva ihmisten joukko vaan arjessa kristityn elämää elävä jäsentensä yhteisö. Tämä ei tarkoita piirien ja muiden vastaavien poissulkemista, mutta painotuksen pitää olla oikea.
Mitä siis voisimme asettaa kirkon jäsenen kriteereiksi? Kirkon jäsen on kastettu ja hän elää kirkon jäsenenä kasteensa muistaen. Kirkon jäsen rukoilee ja käy joskus messussa. Kirkon jäsen kantaa vastuunsa omissa kutsumuksissaan ja osa kirkon jäsenistä kantaa vastuuta seurakunnan tehtävissä vapaaehtoisina ja hallinnossa. Kirkon jäsen tuo lapsensa kasteelle, jos hänellä on lapsia. Kirkon jäsen etsii turvaa Jumalan armosta Kristuksessa. – Tuliko tässäkin jo liikaa vaatimuksia?
Toivo Loikkane
Ilman muuta kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. En usko, että mitään kestävää rakennetaan sillä ajatuksella, että maallisin keinoin ja markkinointimenetelmin saataisiin kansaa pysymään yhdessä.
Kirkon tarkoitus on olla uskovien yhteisö. Ne jotka eivät ole uskossa, eivät kuulu todelliseen kirkkoon, sanoo luterilainen tunnustuksemme Apologia Augustana. Kansankirkossa on siis iitäkin, jotka eivät ole uskossa. En tarkoita, että heitä pitäisi ajaa pois – kuten liberaalit nyt tahtoisivat tehdä raamatullisten kanssa – miten he muuten saisivat kuulla Jumalan sanaa?
Mitä tarjottavaa kirkolla on tosipaikan tullen, jos se ikäänkuin vaihtaa hernerokkaan omat arvonsa? Kuka sellaisesta saa sielunhätäänsä mitään? Sitä varten niin monet ihmiset ovat lähteneet kirkosta vapaisiin suuntiin ja milloin minnekin, sitä varten, etteivät he ole saaneet kirkossa sielunhätäänsä vastausta. Kun ihmisiä nyt uskonsa tähden pannaan selkä seinää vasten, tämä virta tulee jatkumaan. Jollekin on jalo tavoite pitää kirkko ikäänkuin kasassa, mutta kerran tulee esitettäväksi kysymys: miten olet ruokkinut lampaitani!?
Yrjö: Hyvää määrittelyä. Lisäisin tuohon vielä kirkon jäsenen vastuun ja toiminnan yhteiskunnassa ja omissa elämänpiireissään (Luther: viroissaan).
Jorma: Kirjoitat tärkeää pohdintaa ja asiaa, mutta mielestäni kirkkomme ei ole vaihtanut arvojaan ”hernerokkaan” eikä muuhunkaan. Kyselen myös kommenttisi äärellä kenen ehdoilla kirkossa pitäisi toimia: ”Vahvojen uskovien” vai perusjäsenten vai kenen? Kaikkien? Kristuksen?
Papin pitää olla kaikkien pappi, se on selvä asia.
Eiköhän se ole kirkossa valittu, kenen ehdoilla… Ei ole vaihtanut, sanot? Noin rempseästi sanottuna, eiköhän se kaikki ole nyt leväällään suurimman suosion antajalle?
Kirkon ei pitäisi toimia kenenkään ehdoilla, vaan pitää huolta siitä, tehtävästi, joka sille on annettu.
Kun rippikouluun tulevat nuoret eivät tiedä yhtään mitään uskosta, kun eivät vanhemmatkaan tiedä, eikö silloin ole jotakin laiminlyöty? Kun nuoret vanhemmat eivät enää tuo lastaan kasteelle…? Eikö se ole nolo tilanne? Liikaa on tuudiitettu uskomaan siihen, että kaste riittää.
Peruslähtökohta on jo vaikea. Toisten mielestä riitää kun on jäsen ja saa elämänsä aikana ne neljä toimitusta, toiset taas katsovat, että Jumalan lapseus on enemmän kuin nimi rekisterissä. Nyt on peli koventunut, eikä kukaan ei saa sanoa, mikä on kristillistä ja mikä ei.
Täällä blogisivustossa on kovia puheita, jotka kertovat, että kirkko on luisumassa tietyn aatesuunnan poliitikoinnin arenaaksi. Kovia puheita, joka kertovat, että kristillinen rakkaus on mennyt, sitä ei kukaan vaadi itseltään. On vain aate ja sen edistäminen. Mitä siinä sitten ollaan rakentamassa? Toivottavasti ei ihmiskäsin tornia taivaaseen. Sanon näin, koska yhtään sanaa Raamatusta ei näytä olevan rakennusaineena. Uskon, ettei mitään voida saada aikaan ilman Jumalan sanaa ja Pyhän Hengen apua. Mikään eettinen maksiimi ei korvaa sitä puolta asiassa. Nyt puhutaan veroeuroista. Budjetit ovat alijäämäisiä kaikkialla. Voiko ihmisiä sitouttaa opettamalla heille, että missään heille ei saa sanoa ”ei ole sopivaa”? Herätysliikkeillä ei ole mitään vaikeuksia sitouttaa jäsenistöään taloudellisiin uhrauksiin ja vastuuseen, siitä huolimatta nämä mukisematta maksavat kirkolliseveronsa.
Kuten synkkä teksti paljastaa, olen hyvin pessimistinen. Tuntuu ihan toivottomalta. Valtavan tylyä sanoja ollaan valmiita latomaan toisille luettavaksi. Tämä vaatisi koko kansan havahtumista, kenties joku ulkoinen paine voisi sen tehdä.
”Kirkko ei ole tietynlaisissa piireissä kokoontuva ihmisten joukko vaan arjessa kristityn elämää elävä jäsentensä yhteisö.”
Mielestäni uskovat elävät kristityn elämää arjessa (missäs muuallakaan?)mutta myös kokoontuvat yhteen säännöllisesti, ”Sillä missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.” Matt. 18:20
”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana…” Hepr 10:25
Työpaikan kahvipöydässä ei olla koolla Jeesuksen nimessä.
Minun ei onneksi tarvitse määritellä uskovaisuuden kriteerejä, sillä Raamattu tekee sen minun puolestani. Siellähän ne meille kerrotaan.
”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta.” 2. Kor. 13:5
”Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta; mutta jos se alkaa ensiksi meistä, niin mikä on niiden loppu, jotka eivät ole Jumalan evankeliumille kuuliaiset? Ja ”jos vanhurskas vaivoin pelastuu, niin mihinkä joutuukaan jumalaton ja syntinen?”” 1 Piet 4:17-18
Näin(kin) Raamattu opettaa uskovista ja seurakunnasta. ”Tuliko tässäkin jo liikaa vaatimuksia?”
Ymmärtääkseni lain tarkoitus on mm. vetää ulkopuolella olevia pelastukseen sisälle. Lienenköhän ollenkaan oikeassa?
Minusta Jari Niemelä on oikeassa. Hänen ajatuksensa ovat vain tähän aikaan täysin sopimattomia.
Kompaten kaimaa: Kyllä se taitaa niin olla, että ellei kristityn seurakuntayhteys ole kunnossa, niin ei se arjen kristillisyyskään kovin hyvin toimi. Tyhjästä on nimittäin paha nyhjästä. Seurakuntayhteys on tankkauspaikka. Kun säännöllisin väliajoin käy kotona syömässä, niin silloin arjen kristillisyyskin saa polttoainetta.
Olen monen kommentoijan kanssa samaa mieltä, että kristityn elämä merkitsee uuden elämän löytämistä Kristuksessa. Se, miten asia ilmenee ja mitä se käytännössä on, on sitten jo mutkikkaampi juttu. Se ei ole vain yhdenlainen uskovaisuuden malli. Se on mielestäni ja myös Raamatun pohjalta sitä, että kastettu on saanut omakseen Kristuksen ja että kastettu saa sanan kuulon ja Pyhän Hengen työn kautta turvata Kristukseen ja rakastaa lähimmäisiään. Sanan kuulemisen frekvenssi ei määritä, kuinka hyvä kristitty kukin on. Ihanteena on, että ihminen voisi olla sanan ääressä päivittäin ja seurakunnan kokoontumisessa kerran viikossa. Silti uskomme, että Jumala tekee ihmisessä työtään, vaikka ihminen käivisi vain kerran vuodessa kirkossa tai kirkollisessa toimituksessa. Jumala tekee työtään sanan kautta yhtälailla kun ihminen kulee evankeliumia vaikkapa radiosta.
Niin – ja mitä on se sinapinsiemenen usko?
Kirkon piirissä on varoiteltu eron tekemisestä uskovaisten ja epäuskoisten välille, se muka karkottaa ihmisiä. En sano, että Toivo sanoo näin. En ole vain kuullut ainoatakaan perustelua väitteelle. Mitenhän tällainen jaottelun poisto auttaa vaikkapa uusien jäsenten rekrytoimisessa jalkapalloseuraan? Entä mitä annettavaa kirkko uskoo itsellään olevan, jos mitään eroa ei saa olla olemassa? Jos kaste riittää ilman kirkkoa, niin ei silloin pitäisi yllättää, että eletään ilman kirkkoa. Kaupan päälle saa vielä maailman ja vapaan valinnan tehdä elämällään mitä tahtoo.
Totta kai tämä tarjous on parempi, jos kerran kirkolla ei ole annettavana muuta kuin mitä ihmisillä jo on.