Kirkon jäsenyys ja sen jättäminen olivat viime vuosien puheenaiheita kirkossamme. Erobuumi oli huipussaan pari-kolme vuotta sitten, mutta on viime aikoina rauhoittunut. Viimeisen parin vuoden aikana kirkkoon liittyneiden määrä on saatu hienoiseen kasvuun, kun tämäkin mahdollisuus on kirkossamme nostettu esille. Kirkossamme on kuitenkin pitkä matka vielä vahvaan ”jäsenhankintaan” tai uudenlaiseen missionaariseen näkyyn ja työotteeseen.
Itse olen pitkäaikaisena kirkon työntekijänä pohtinut paljon kirkkokäsitystämme eli sitä, millaisen kirkkokäsityksen pohjalta toimimme ja teemme kirkossa ratkaisuja. Tähän liittyy olennaisesti kysymys siitä, millaisiksi asetamme kirkon jäsenen ja jäsenyyden kriteerit. Tätäkään asiaa emme ole kirkossamme puhuneet auki ja määritelleet riittävän selkeästi. Kysymys aiheuttaa myös jännitteittä kirkkomme sisällä, sillä tiedämme asiassa olevan hyvin monenlaisia näkemyksiä.
Katsoessamme asiaa kirkkomme sisältä ja kirkon opin, toiminnan ja hallinnon näkökulmasta voimme siis kysyä: Mitä me edellytämme kirkon jäseneltä? Millainen on ”kunnollinen” kirkon jäsen? Voimme kriittisesti samalla avata niitä näkemyksiä, joita tähän asiaan on tähän mennessä liitetty ne julki lausuen tai lausumatta.
Kirkon jäsenen ensimmäinen ja hyvin selkeä kriteeri on sekä opillisesti, hengellisesti että hallinnollisesti kaste. Kaste on kirkon jäsenelle riittävä muiden muassa tuomaan seurakunnan ja kirkon jäsenyyden sekä äänioikeuden kirkon vaaleissa. Jotkut asiat kirkossamme vaativat myös rippikoulua ja konfirmaatiota, mutta kastettu on ilman noitakin hengellisesti kirkon täysivaltainen jäsen.
Kirkon säädökset jatkavat kirkon jäsenen kriteereiden määrittelyä myös kasteeseen liittyen sillä, että kirkon jäsenen tulee antaa lapsensa kastettavaksi. Lisäksi mainitaan, että kirkon jäsen solmii kirkollisen avioliiton ja että kirkon jäsenen siunataan kirkollisin menoin haudan lepoon. Toisen sakramentin eli ehtoollisen nauttimisen osalta on säädetty, että lapsi voi tulla kasvattajiensa kanssa ehtoolliselle saatuaan opetusta siitä ja että kirkon jäsen voi osallistua itsenäisesti ehtoolliselle rippikoulun ja konfirmaation jälkeen.
Mahdollisuus osallistua ehtoolliselle vasta rippikoulun ja konfirmaation jälkeen on toisaalta ymmärrettävä ja se liittyy kastekäskyn opetuskäskyyn. Toisaalta se on teologisesti ongelmallinen. Kastettu on täysivaltainen kirkon jäsen ja Jumalan perheen jäsen. Miksi hänelle asetetaan kynnys osallistua ehtoolliselle? Onko tämä kansan opettamiseen liittyvä jäänne vai onko se edelleen perusteltu juttu?
Kirkon toiminnan ja hengellisyyden sisällä on sitten kovempi juttu määritellä, kuka on ”kunnon kristitty” ja kriteerit täyttävä kirkon jäsen. Kirkolla on tunnustus ja usko ja kirkon jäsenyyteen liittyy kirkon yhteiseen uskoon liittyminen ja jopa tunnustautuminen. Miten tämä mitataan ja arvioidaan. Kirkkomme piirissä on tehty melko selvä jako ”aktiiviseurakuntalaisten” ja muiden välille. Ääneen lausumattomassa ajattelussa jotkut ainakin ajattelevat, että vain toimintaan osallistuva ja uskovaisen muotin täyttävä on oikea kirkon jäsen ja kristitty.
Kirkon toiminnassa voidaan edelliseen liittyen painottaa, että oikea kirkon jäsenen tulee seurakunnan järjestämään toimintaan, vaikkapa pienpiiriin. Tässä painotuksessa on usein hengellisen kasvamisen ajatus. Samalla siinä tullaan asettaneeksi tietty malli ja kriteeri oikealle kirkon jäsenyydelle: Jos et osallistu tällaiseen toimintaan ja ”kasva uskossa” olet ”vain tavallinen seurakunnan jäsen” (etkä siis oikea kristitty).
Edellisessä painotuksessa voidaan nähdä myös luterilaiselle teologialle vieraita piirteitä. Luhterin ajattelun mukaan kristitty palvelee Jumalaa ja lähimmäisiään eri ”viroissaan” eli erilaisissa arjen kutsumuksissa. Siten myös seurakuntayhteisö ja kirkko rakentuu. Kirkko ei ole tietynlaisissa piireissä kokoontuva ihmisten joukko vaan arjessa kristityn elämää elävä jäsentensä yhteisö. Tämä ei tarkoita piirien ja muiden vastaavien poissulkemista, mutta painotuksen pitää olla oikea.
Mitä siis voisimme asettaa kirkon jäsenen kriteereiksi? Kirkon jäsen on kastettu ja hän elää kirkon jäsenenä kasteensa muistaen. Kirkon jäsen rukoilee ja käy joskus messussa. Kirkon jäsen kantaa vastuunsa omissa kutsumuksissaan ja osa kirkon jäsenistä kantaa vastuuta seurakunnan tehtävissä vapaaehtoisina ja hallinnossa. Kirkon jäsen tuo lapsensa kasteelle, jos hänellä on lapsia. Kirkon jäsen etsii turvaa Jumalan armosta Kristuksessa. – Tuliko tässäkin jo liikaa vaatimuksia?
Toivo Loikkane
Sanat ”Tuliko tässäkin jo liikaa vaatimuksia?”, kertoo mielestäni oleellisen. Hyvässä elokuvassa on tietty kertomuksen kaari, johon on kirjoitettu sisään jännitysmomentti ja jota ihmiset tulevat seuraamaan, elämän jännitettä. Virvoitusjuomateollisuus ymmärtää tehdä sopimuksen suolachipsin valmistajien kanssa suolapitoisuudesta, jotta juoma tekee kauppansa.
Kirkko osaa purkaa pyhän jännityksen ja tehdä itsestään tarpeettoman. Se pyrkii, ja onnistuukin tekemään itsestään mauttoman ja hajuttoman, sanalla sanoen huomaamattoman ja käsittämättömän. Ihmisille sitä ei ole olemassa, koska se ei tunnu eikä näy missään. Heti jos joku saattaa loukkaantua, menee julistaja piiloon, ja yrittää vakuutella, en ole olemassa enkä mitään mieltä. Sellaiseen, joka ei sano mitään tai ole mitään mieltä ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse vastata kun ei kysytä.
Päivän evankeliumi; älä vaadi mitään. Eli mitä suhdetta Kristukseen ja seurakuntaan on odotettavissa tällaisesta henkilökohtaisuutta, vakavuutta ja sisältöä karttavasta julistuksesta?
Minun mielestä olisi hyvä, jos jokainen kirkkomme pappi olisi uskovainen. Uskoton ei voi paimentaa Kristuksen lampaita.
Jeesuksen kirkko ei kaipaa maallisia vahtimestareita jotka heittävät ihmisiä ulos kirkosta. Niin kauan kuin joku haluuaa kuulua kirkkoon ei meillä ole siihen mitään sanomista. Vaikka näitä passiivisia kirkon jäseniä ei näy kuin kirkollisisa toimituksissa niin hyvä että edes niin. Mikä sen parempi paikka ja tilaisuus opettaa heille mistä kristinuskosta on kysymys. Ei se nyt ihan tunnu olevan selvää kaikille Toivon blogia kommentoinneillekaan! Ne harvat kontaktit jotka meillä on ”passiivisiin kristittyihin” tulisi käyttää hyväksi. Ei se helppoa ole mutta kuka niin on edes väittänyt.
>>>Olen monen kommentoijan kanssa samaa mieltä, että kristityn
e l ä m ä merkitsee uuden elämän löytämistä Kristuksessa.>>>>
>>>Se ei ole vain yhdenlainen uskovaisuuden malli…….>>>>
Minä sanoisin blogistista hiukan poiketen, että u s k o merkitsee elämää Kristuksessa. Jos ei ole uskoa, ei ole uutta elämääkään.
Usko on Jumalan vastaus ihmisen huutoon ja hätään.
Usko muuttaa ihmistä sisältäpäin, ja tämä muutos näkyy ulospäin.
Jos näin ei ole, on usko pelkkä idea tai aate.
Kun aivan luonnollisesti Loikkasenkin lausesta niin paljon jää selittämättä, voisin taas hiukan värikkäästi (mutta en ilkeästi) kysyä: Mikäs sitten on se toisenlainen uskovaisuuden malli? Onko se nyt sitten se, minkä me kirkkokansassa näemme: ei elävää ja pelastavaa uskoa, vain seremonia ja kulttuuriusko, joka on vienyt ihmiset pois kristusyhteydestä.
Kukaan ei tunne Jumalaa eikä hänen sanaansa. Raamattu ei ole norma normans, vaan jonkun ihmisen ajatukset ja tavoitteet ovat sitä.
>>>Jeesuksen kirkko ei kaipaa maallisia vahtimestareita jotka heittävät ihmisiä ulos kirkosta.>>>>
Heh Eiköhän se ole nyt ollut ihan toisinpäin, jos nyt kansankirkosta puhutaan?? Siitä todellisestä viinipuusta ei yksikään ihminen pysty oksaa leikkaamaan… kannattaa miettiä, kuinka saa pysyä siinä.
Tästä ei ole kysymys vaan opetuksesta, siitä, mitä nämä ihmiset niinä harvoina kontaktin hetkinä kuulevat.
Jos heille sanotaan, että ei teidän pelastuaksenne välttämättä tarvitse tulla tänne, niin eihän ne myöskään tule uudelleen.
Onhan se merkillistä, että herätyskristiltyille sanotaan, että kaikki mitä Jumalan sanan ulkopuolella Pyhänä Henkenä opetetaan on perkeleestä (viittaus siihen, että uskominen pienpiireissä ja arkielämässä on epävarmaa), mutta sitten epäuskoiset kastetut kyllä pelastuvat ulkopuolella sanan.
Olisiko tässä olemassa jokin ristiriita? En minä ymmärrä miten uskovaisen pelastuminen on epävarmaa, mutta epäuskoisen pelastumista ei saa asettaa kyseenalaiseksi. Ovathan herätyskristitytkin kastettuja.
En ihmettele, että luterilainen kirkon tilanne ja sen opetus on hakoteillä.
Kun blogisti esitti kysymyksen, voin kai sanoa oman vaatimattoman kokemukseni.
Ajattelen niin, että oleellista sinänsä ei ole uskon määrä, vaan sen kohde, Kristus.
Uskoa lie sinapinsiemenen verran, kun se katsoo häneen ja sanoo:
”tuossa on minun Vapahtajani, joka paransi minut sokeudesta ja spitaalista. Tahdon seurata häntä….ja kuunnella, mitä hän sanoo..”.
Jotain muuta on se usko, joka sanoo: ”Tuo tuolla on mahtava profeetta, hän on Jumalan Poika”, koska yhteys sovitukseen puuttuu.
Sinapinsiementä tuskin huomaa, kun se makaa maassa, mutta siitä kasvaa iso kasvi.
Niin kauan kuin joku haluuaa kuulua kirkkoon ei meillä ole siihen mitään sanomista. Vaikka näitä passiivisia kirkon jäseniä ei näy kuin kirkollisisa toimituksissa niin hyvä että edes niin. Mikä sen parempi paikka ja tilaisuus opettaa heille mistä kristinuskosta on kysymys.
Jari Heikkilä esitti tässä hyvän kommentin. Juha Heinilälle vastaan, etten tunne yhtään pappia, joka ei uskoisi. Toinen asia on sitten, millaista uskoa odotetaan. Jos odotetaan tietyn kaavan mukaista uskoa, papit eivät silloin sellaista odotusta täytä eikä tarvitsekaan. Muutenkin pitää muistaa, että usko ja uusi elämä Kristuksessa ovat Jumalan salattua työtä ihmisten sydämissä. Uskoa voi olla enemmän kuin näemme ja aavistamme. En kuitenkaan kiellä ihmisten vieraantumista uskon kysymyksistä, mutta juuri siksi Jarin kommentin asia on tärkeä: Aina kun ihminen on kirkon tilaisuudessa ja kulee sanaa, hän on aina silloin Jumalan erityisen työn ”kohteena”. Se, että ihminen tulee vaikkapa joulukirkkoon, tapailee virttä ja ristii kätensä rukoukseen on uskoa.
Jorma Ojala: Olen samaa mieltä kanssasi liittyen vastaukseesi sinapinsiemenen uskosta. Sitten jää se vaikea kysymys: Mikä on se suuri kasvi? Ja entäpä se, ettei kaikista tule ”suuria kasveja”?
Mielestäni jokainen sinapinsiemen voi kasvaa isoksi kasviksi.
Usko tuo elävän suhteen Kristukseen, Pyhä Henki ohjaa sanan kuuloon ja kasvuun. Kasvu on Jumalan avun ja armon varassa.
Kasvu löytyy mielestäni aina Kristuksen lähdeisyydestä, turvautumisesta häneen armoa ja apua tarvitsevana.
T.L tuossa ylempänä toteaa, ettei tunne yhtään pappia, jotka eivät usko, ilmeisesti ei yhtään harhaoppistakaan?.
Mielestäni usko ei ohjaa nollaamaan esim. Paavalia ja sitä, mitä tämä apostoli on kristityille kirjoittanut. Voiko Pyhä Henki neuvoa opettamaan, ettei Jumala kuule rukouksia, ettei Jeesus syntynyt neitsyestä, ettei Saatanaa ole olemassa, ettei Jeesus noussut kuollesta…?
Eiköhän tuossa kaikessa ole takana joku muu vaikuttaja, ja kylvö seurakunnassa sen mukaista? Jos vesitetään Raamattu hämäräksi kirjaksi, josta on olemassa 6 miljardia erilaista totuutta, miten kukaan voi tulla tuntemaan itsensä Jumalan edessä? Jos mitään oman elämän ja sydämen punnintaa ei ole, miten kukaan voi kohdata Vapahtajan? Hän tuli parantamaan sairaita, eikä hyvin toimeentulevia ihmisiä.
Rakkaus Jumalaan, eilkö siitä synny myös halu kuunnela häntä? Rakkauja kiitollisuus laupiaaseen Jumalaan ja Vapahtajaan, se tuntuisi syntyvän juuri siellä, missä koetaan saadun paljon anteeksi. On saatu konkreettisesti tuntea armo, on saatu konkreettisesti tuntea, että hirvittävän raskas kuorma on nyt otettu pois ja annettu Vapahtajan kannettavaksi, mielestäni siitä syntynyt kiitollisuus tuo rakkauden toisia ihmisiä kohtaan, varsinkin niitä, jotka vielä raahaavat nyyttejään.
Olisiko niin, että kaikki eivät tunne kuormansa painoa? Monen papin löysä puhe, kulttuuri usko ja poliittinen kirkko-aktivismi kannattavat sitä toisesta reunasta, niin etei se tunnu lainkaan rasittavan. Pelkään, että autuas vahtokauppa Kristuksen kanssa jää silloin toteutumatta.