Lääkärille on uskottu sellaisen lääkkeen tiedoksi saattaminen ja jakaminen, joka parantaa kuolemansairaat ihmiset. Tällä lääkkeellä on tarkka resepti. Tapahtuu kuitenkin merkillistä: sen sijaan että lääkäri julistaisi suurta sanomaansa ja tarjoaisi lääkettä kuolemaa tekeville, hän kutsuu näitä pohtimaan, minkälainen hän itse on, mukava mieskö vai vastenmielinen. Lääkkeen sijasta on huomion kohteena sen jakaja, tämän kulttuuriystävällisyys, mitä mieltä hän on kirjallisuudesta, urheilusta, sosiaalisista ongelmista yms. Nimenomaan kiinnostaa ihmisiä, missä määrin lääkäri osallistuu yleishyödyllisiin pyrintöihin. Lääkkeen jakamatta jääminen ei näytä ihmisiä erityisemmin surettavan, sillä hehän ovat sitä mieltä, ettei sitä itse asiassa tarvitakaan, pääasia on, että lääkärin avartunut ja elämää ymmärtävä olemus rohkaisee heitä juuri siinä tilassa, missä he ovat. Lääkäri puolestaan tyynnyttää mielensä sillä, että saahan hän hyvää aikaan muuallakin kuin tällä lääkkeellä, voihan hän esim. innostaa noita kuolemansairaita vielä näiden viimeisellä voimilla hapattamaan koko yhteiskuntaa jalolla etiikalla. Ja kuka tietää, vaikka puoskareillakin olisi todellista hyvää tarjottavanaan? Antaahan lääkäri itsekin puoskareille rohkaisua: eihän hän pidä tärkeänä, että reseptin ohjeita noudatetaan. Pääasia on reseptin ´henki´. Joksikin aikaa hän jää mietiskelemään sitäkin, mitä totuutta mahtaa olla kollegojen väitteessä, että lääke vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan ´ehdoitta´, se on: ei sitä tarvitse omakohtaisesti nauttia, riittää, kun se on olemassa. Välttyyhän hän lääkettään tyrkyttelemästä ja saavuttaa paremmin tuon suuriarvoisen kosketuksen ympäristöön. Hän oppii kuuntelemaan. Hän samastaa itsensä lähimmäisiinsä. Hän tietää, mitä ajassa liikkuu. Hän näkee oman ahdasmielisyytensä. Hän ´hyväksyy´ ihmiset sellaisina kuin nämä ovat. Ja kuoleman viikatemies, jolla on perkeleen kasvot, odottaa saalistaan.
Tämän kirjoituksen on julkaissut Osmo Tiililä (1904-1972) Kotimaa-lehdessä jo marraskuussa 1958. Tämä teksti on otettu kirjasta Osmo Tiililä – protestantti, s. 553-554, jonka on tehnyt Timo Junkkaala, julkaissut PerusSanoma 2004. Allekirjoittanut on aikoinaan tenttinyt tämän teoksen opiskellessaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Lääkehän on ennen kaikkea evankeliumi Jeesuksesta. Kyllä Tiililä arvosti myös esim. kirkon sosiaalista työtä, mutta siitä ei saisi tulla seurakunnan päätehtävä. Lääkkeen tarkka resepti löytyy tietysti Raamatusta. Lääkäreitähän ovat sananjulistajat.
Tiililä vastusti voimakkaasti Suomen luterilaisen kirkon maallistumista ja kärjisti vastalauseensa eroamalla kirkosta syksyllä 1962. Tapaus herätti suurta huomiota julkisuudessa, sillä kirkkoon kuulumattomuutta dogmatiikan professorilta ja tulevien pappien opettajalta pidettiin ennenkuulumattomana. Wikipedia.
Mika
Kiitos blogistasi
Kuuntelin dogmatiikan luennot hänen aikanaan.
Osmo Tiililä näki asian ytimen ja sen keskiössä on syntinen ihminen joka tarvitsee hoitoa . Yksilötasolla herkästi ajattelemme että kyllä minä selviydyn , mutta koko laajuudessaan emme usein nää vastuuta lähimmäisistämme , lapsistamme ja yhteisöstämme. Armon käsitettä tahdomme laajentaa ja venyttää ja ihmismieli haluaa suhteessa Jumalaan nähdä aina positiivista . Kuitenkin Jumalan uskollisuus ja vanhurskaus on kätketty syntientunnustamiseen. Synti ja pahuus on asioita , joilla näämme kirkon ja seurakunnan suhteen Jumalaan . Jos ei ole lainsaarnaa jossa synti synniksi julistetaan sanan mukaan tai ei ole synnin palkkaa julistuksessa niin ei ole myöskään todellista evankeliumin julistuksen kautta saatavaa todellista iloa , vapautta ja rauhaa Jumalan armon omistamiseen . Luopumuksen merkkejä ovat lainjulistuksen puuttuminen ja samalla puhtaan evankeliumin saarnan puuttuminen . Näiden puuttuminen tuo ihmiselämän syntisyyttä lopulta siunattaviksi . Paimenen rooli on erittäin suuri tässä asiassa. Emme tahdo nähdä totuutta itsestämme tai kirkosta Jumalan sanan valossa vaan haluamme uskoa parempaa ja etsiä inhimmillisiä asioita perusteiksi . Olla Kristuksessa on ensisijaisesti olla Kristuksen ruumiin osallisuudessa . Tätä moni kristitty miettii tänä päivänä ja katse on usein jossain muussa kuin päämäärässä , joka meille kaikille kerran koettaa . Yllättävän moni kristitty tekee merkkipaaluja jotka ratkaisisivat kirkkoon kuulumisen ja niitä paaluja siirrellään mielen mukaan tai pistetään merkkipaaluksi jonkun herätysliikkeen suhde kirkkoon . Jokaista Jumala johdattakoon , kuitenkin vastuu kristityllä tulisi kattaa läheiset , lapset , lapsenlapset ja laajemminkin. Privaatti- kristillisyyttä raamattu ei tunne.
Mitään virhettä tai epätotuutta, erhettä tai muistivirhettä, mikä omistetaan profeetoille ja apostoleille, ei lueta heille pilkkaamatta Pyhää Henkeä, joka puhui ja kirjoitti heidän kauttaan. Koska Jumalalla, Pyhällä Hengellä, on ääretön tieto, hän ei voi olla tietämätön mistään eikä hän voi unohtaa mitään. Koska hän on äärettömän totuudellinen ja erehtymätön, on hänen mahdotonta erehtyä, käsitellä asiaa väärin tai tehdä virhe vähimmässäkään määrin. Ja lopuksi, koska hän on äärettömän hyvä, hänen on mahdotonta pettää ketään eikä hän voi johtaa ketään rikkomukseen tai erheeseen. Moisella mielipiteellä Raamatun luotettavuus ja arvovalta syöstään kumoon ja meidän uskomme varmuus ja vakuuttuneisuus tuhoutuu.
Johann Quenstedt, Robert D. Preus, Raamatun inspiraatio, s. 80, Concordia ry, 1999.
Kristittyinä me hyväksymme Raamatun ja myönnymme kaikkiin sen lausumiin ikään kuin Jumala itse olisi puhunut ne, koska Raamattu on meille puhuva Jumala.
Robert D. Preus (1924-1995), Raamatun inspiraatio, s. 22, Concordia ry, 1999.
Muuan kokenut oikeushistorian tutkija kertoi minulle, että Osmo Tiililän ero kirkosta nosti esille kysymyksen, voiko kirkosta eronnut toimia teologisen tiedekunnan professorina. Selvityksessä kävi ilmi, että tiedekunnan lakkauttaminen olisi mahdollista vain perustuslain säätämisjärjestyksessä. Näin siksi, että Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan olemassaolo palautui jotenkin pappissäädyn privilegioihin eli etuoikeuksiin, jotka tuolloin olivat vielä voimassa, vaikka niistä useimpia ei enää sovellettu.
En nyt muista, minkä lainen raamattukäsitys Tiililällä oli. Mutta olen tenttinyt Tiililän dogmatiikan (Systemaattinen teologia I – II) ja siinä oli kyllä lainattu aikakauden konservatiivisia, mutta ei fundamentalistisia tai luterilaisen puhdasoppisuuden teologeja, jos oikein muistan. Hyvin kirjoitettu ja kiinnostava opus kuitenkin.
Marko, minä ainakaan en uskalla ikään kuin Raamatun yläpuolelta mestaroida sitä. Mieluummin pysyn Raamatun oppilaana. Enkä uskalla kyseenalaistaa mitään sen totuutta. Jos en ymmärrä jotain kohtaa Raamatusta, vika on minussa eikä Raamatussa. Kuinka sinä mahdollisesti uskallat? Raamattuhan on Jumalan silmäterä. Kuinka meidän tomuaivomme voisivat olla Jumalaa viisaammat? Eivät mitenkään.
Kristuksen kärsimyksen ydinkohta ja pääasia on juuri se, että me muistamme Kristuksen kärsineen kuuliaisuudesta taivaalliselle Isällensä ja meidän hyödyksemme ja siunaukseksemme, että Raamattu kävisi toteen. Tarkoin on huomattava, minkäkaltainen se lunastus on, jolla Kristus meidät lunasti: se ei ole ajallinen pelastus mistään Egyptistä, vaan iankaikkinen pelastus synnistä, kuolemasta ja helvetistä. On myös tarkoin huomattava ja pidettävä mielessä, minkä hinnan Kristus antoi syntiemme sovitukseksi: ei rahaa eikä tavaraa, vaan ruumiinsa ja henkensä, siitä apostoli Paavali usein kerskaa, sanoen, että ”Kristus on antanut itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden” (Gal. 1:4; Ef. 5:2; Tit. 2:14).
Martti Luther, Huonepostilla, s. 322, SLEY, 1945.
Kävin vuonna 2010 vähän keskustelua sähköpostin kautta entisen Helsingin teologisen tiedekunnan Uuden Testamentin eksegetiikan professorin Heikki Räisäsen (1941-2015) kanssa. Kysyin: ”Mitä sinulla on tarjota klassisen kristinuskon tilalle? Haluatko ottaa uskon ja Jeesuksen Kristuksen pois ihmisten sydämistä?”
Räisänen mm. vastasi: ”Olen sanonut lukemattomia kertoja, etten halua ottaa keneltäkään mitään pois.” En nyt siteeraa tässä kaikkea, mistä keskustelimme. Lopuksi Räisänen vielä totesi minulle: ”Aika surullista, millaisin ansioin tiedekunnasta voi saada maisterin paperit. Alakul. terv. HR.”
Räisänen sanoi haluavansa pitää esillä vaihtoehtoa. Tätä on ns. kulttuurikristillisyys.
Kehotin Räisästä uskomaan Jeesukseen.
Vanhoille kirkoille Raamattu ei ole ikinä ollut ylin auktoriteetti. Raamattu ei myöskään luonut kirkkoa, vaan kirkko Raamatun. Yksin Raamattu periaate on siksi vakava harhaoppi. Raamattu on silti Jumalan puhetta ja totta. Kirkolla on myös kanoninen tulkinnan oikeus ei yksityisellä kristityllä. Raamattun sanoma on aina yhteydessä pyhään liturgiaan ja se konkretioituu yhteisessä kokoontumisessa.
Jos ei pysytä Raamatun sanassa, traditiokin voi keksiä aina uusia oppeja. Näinhän on käynyt esim. katolisessa kirkossa liittyen oppeihin neitsyt Mariasta. Voisitko jo vihdoin, Sami, sanoa kuulutko ortodoksiseen kirkkoon, vai et? Vaimosi kyllä kuuluu. Totta kai yksittäisellä kristityllä on ns. lampaankorva eli oikeus Raamatun perusteella koetella kaikki kuulemansa ja lukemansa opetukset.
1.Tessalonikalaiskirje:
5:21 mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on;
Ortodoksi kirkolla ei ole mitään epäraamatullista, hehän loivat Raamatun. Ortodokseilla on hyvä suhde Jumalan äitiin. Hänet on kuvattu aina ikonostaasissa.
Sami, miten on laita esim. ns. veden pyhittämisen kanssa? Hyvin erikoinen oppi. Kaukaa on haettu sille selitystä Jeesuksen kastamisella Jordanilla.