Kuolemanlaakson tehtailla kirkkokin jakaantui

Mitä pappien ratkaisut olivat kirkon uskon kannalta? Nämä kysymykset palautuivat mieleen Tieto -Finlandian voittaneen teoksen äärellä. Seppo Aallon ”Kapina tehtailla. Kuusankoski 1918” on asiallinen ja yksityiskohtainen kuvaus järkyttävästä ajanjaksosta.

Toimin Kuusankosken kirkkoherrana vuoden 1987 alkupuolelta syksyyn 2005. Olin hämmästynyt, kun kävi ilmi, että Kuusankoskella kokoontui tuolloin Sigfrid Sirenius -piiri (Sigfrid Sirenius 1877-1961). Mistä tässä oli kysymys – 70 vuotta Sireniuksen Kuusankoskelta lähdön jälkeen? Sirenius toimi siis pappina Kuusankoskella sisällissodan aikaan vuonna 1918 – vaikka kuntaa tai seurakuntaakaan ei vielä ollut.

Kirjoitan tästä siksi, että puhumme nykyisinkin kirkon jakaantumisesta. Eikö kaikessa kirkon toiminnassa näy, että tämä on uskon yhteisö? En siis kirjoita kirja-arvostelua. Totean vain, että varsinkin kymenlaaksolaisille teos on hätkähdyttävä. Aallon teoksessa on kansalaisten nimiä yli 500, tuttuja kymenlaaksolaisia sukunimiä. Ja tuttuja paikkoja Kymintehtaalta Voikkaalle ja Hillosensalmeen.  Toukokuu 1918 oli järkyttävä. Punaiset teloittivat valkoisia ja sitten valkoiset telottivat punaisia.

Punaiset teloittivat Kymenlaaksossa pappejakin, mm. kirkkoherrat Gustaf Tauben ja Uno Renvallin. Syykin käy ilmi: Taube toimitti viljaa rintamalinjan läpi valkoisten puolelle ja ”Uno Renvallin saarnatilaisuuksista oli tullut Jumalan sanan varjolla punaisia vastustavia kokouksia”.

Liittyvätkö kirkkoherrojen toimintaa ohjanneet päätökset jotenkin kirkon raamattukäsitykseen tai katekismukseen ja kirkon oppiin? Mihin puolestaan Sigfrid Sirenius nojasi ja mitä hän teki Kuusankoskella? Seppo Aalto tuo esille ensiksi Sireniuksen diakonisen toiminnan. Sirenius totesi itse tilanteen näillä sanoilla:” Mikä haavoille iskettyjen sydänten maailma täällä aukeaakaan papille.” Toiseksi hän nostaa esille kansan syvien rivien uskon, joka näkyy erityisesti vainajien ja hautausmaiden kunnioituksessa. Valkoiset eivät antaneet punaisten viedä teloitettuja omaisiaan – miehiä ja naisia – omiin Valkealan ja Iitin seurakuntien siunattuihin kirkkomaihin. Kirkkoherrat puolestaan eivät suostuneet vihkimään joukkohautoja. Aalto toteaa, että Sireniuksen suurtyö oli, että vainajat sitten kuitenkin saatiin siirtää seurakuntien kirkkomaille.

Nykyiseen kirkon työhön tästä aukeaa selkeä näkökulma. Sirenius aloitti työn niiden ihmisten parissa, joita perinteinen seurakuntatyö ei enää uusissa ja oudoissa oloissa tavoittanut. Kymin ja Voikkaan tehdasyhdyskunnat olivat aivan eri maailma kuin Valkealan ja Iitin maaseutukylät. Teollisuusseutujen Evankelioimisseura oli lähettänyt Sireniuksen Kuusankoskelle sisällissotaa ennenkin eli outo maasto oli hänelle vuonna 19818 jo hiukan tuttu.

Kirkkomme toimintatapaan tässä on kaksi selkeää viestiä. Pitää uskaltaa mennä ”boxin ulkopuolelle” – tunnustella ja toimia. Ei ole olemassa mitään ihmisryhmää, jossa Kristus ei jo olisi läsnä odottamassa seuraajiensa ilmaantumista paikalle. Toiseksi voi kysyä, että emmekö oikeastaan enää luotakaan perinteeseen ja kansan uskoon. Kuusankosken tilanteessa kansan usko näkyi huolena hautaamisesta ja vainajien iankaikkisesta kohtalosta. Tämä perinne ei katkennut, vaikka kirkko toimi räikeästi vastoin suurta osaa jäsenistöstään.

Kirjoitan tätä 101. itsenäisyyspäivän aattona. Ehkäpä mielessä on jotain itsenäisyydestä. Sigfrid Sireniuksen toiminta Kuusankosken kuolemanlaaksossa on minusta hyvä sovellus Paavalin ohjeesta: ” Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room. 12:2). Jos pappi olisi jäänyt vain maalaiskyliin tai asettunut vain punaisten tai valkoisten joukkoihin ihmiset olisivat jääneet ilman evankeliumin sanomaa.

Ajattelen tänään kirkkomme tilaa. Lainaan vielä tämänkin: ”Raamatun sanaa usko ei pidä käsittää opituksi tiedoksi, jollainen jumalattomillakin on, vaan luottamukseksi, joka lohduttaa ja virvoittaa pelästyneet mielet.” (Augsburgin tunnustus, XX).

Toivon, että osaisimme syventää ja terävöittää kirkkomme asian ytimen niin, että suomalaiset löytäisivät evankeliumin sanomassa lohdun ja virvoituksen. Minuun vaikutti se, että Sirenius toimi lämpimästi sydämen uskon puolesta. Hänen huolenaiheinaan olivat kirkon ja uskon kosketuspinnat laajoihin kansankerroksiin.

PS.

Tieto-Finlandian voitti tänä vuonna Seppo Aallon teos: Kapina tehtailla. Kuusankoski 1918. Siltala 2018. Kuusankosken Kuolemanlaakso ja Kouvolan veripellot (Mirja Turunen 2008) ovat tulleet esillä myös muissa tutkimuksissa ja opinnäytetöissä. Vasta vuonna 1997 julkaistussa Kuusankosken kirjassa kerrottiin ensimmäisen kerran valkoisten ja punaisten puolella kaatuneitten, teloitettujen ja vankileireillä kuolleitten nimet. Sisällisssodan trauma kesti pitkään. Kuusankosken kirjassa on oma artikkelini ”Sigfrid Sirenius Kuusankosken ensimmäisenä pappina”. Tämän Seppo Aalto mainitsee lähteissään. Blogin Risti -maalaukseni on julkaistu e-kirjassa ”Muistoja Jumalasta”.