Mieheni sai uusimpaan blogikirjoitukseensa (Kuka loi helvetin?) kommentin, joka veti hyvin hiljaiseksi.
”Haluan kiittää blogistasi, joka on parasta sielunhoitoa perheellemme, joka elää nyt elämänsä suurinta kriisiä. Meilläkin on suurehko perhe, ja minä, perheemme äiti, olen sairastunut parantumattomaan syöpään. Tilanne on aivan järkyttävä eikä tilannetta tietenkään paranna se, että pelkään helvettiä ja kadotusta kuin hullu. … Emme tiedä, kauanko minä tässä enää keikun, sillä tarkkoja ennusteita on mahdotonta antaa. Mutta se, että huomaamme sinunkin elämäsi jatkuneen, lohduttaa meitä joka ikinen päivä monta kertaa.”
Kommentoija kertoo helvetinpelkonsa juontuvan herätysliiketaustastaan sekä sukulaisten ajatuksista ja opetuksista. Eikö tämän naisen elämäntilanne nyt hyvänen aika ole riittävän kohtuuton ja vaikea ilman tätä lisätaakkaakin?
Mikä meitä ihmisiä riivaa? Mikä saa meidät ajattelemaan, että kaikkivaltias, armollinen ja rakastava Jumala, iankaikkinen Isä on joku sadistinen sätkynukke, joka lykkää ihmisiä iankaikkiseen helvetin tuleen ihan vain sillä perusteella, mitä ihminen ajattelee, ei ajattele, tekee, ei tee, tuntee, kokee, uskoo tai luulee? Tällä kommentoijalla on sama kokemus uskonnosta ja uskosta kuin miehellänikin: jos käytät ehkäisyä, joudut helvettiin. Jos teet niin tai näin joudut helvettiin, ellet ehdi pyytää kaikkea anteeksi ennen kuolemaasi.
Eihän Jumala voi olla noin pieni, ihmisten säädeltävissä? Jos Jumala on, hänen ajatuksensa ovat niin kaukana ihmisen ajatuksista ja ihmisen logiikasta kuin taivas on maasta. Hänen on kaikki valta ja voima ja kunnia. Hän voi pelastaa kenet tahtoo. Ja Hän tahtoo pelastaa kaikki.
”Oma voimani eihän riitä
edes voimaa pyytämään.
Sinä silti et syytä siitä,
jaksat auttaa etsimään.
Sillä sinun on valta ja voima,
sillä sinun on valta ja voima.”
Jos Kristus on kantanut harteillaan koko maailman synnin, kuten ikivanhassa Jumalan Karitsa -hymnissä veisaamme, eikö se samalla tarkoita, että pelastus on vain ja ainoastaan ja yksin Jumalan teko – meidän puolestamme annettu ja vuodatettu. Kaikki on jo annettu anteeksi, kaikki on jo sovitettu. Meiltä ei vaadita mitään.
”Sinun valosi loistaa tiellä,
jolta muuten eksyisin.
Sinä, Mestari, kannat siellä,
missä horjun, kaadunkin.
Sillä sinun on valta ja voima,
sillä sinun on valta ja voima.”
Eikö tämä blogikommentin kirjoittajakin saa ajatella, että kun kuolema tulee, häntä vastassa ovat iankaikkiset käsivarret ja ikuinen syli, Jumala joka ei salli enää koskaan mitään pahaa tapahtua? Eikö hän saa uskoa, että kaikkivaltias pitää tavalla tai toisella huolta hänen lapsistaan ja perheestään, kun hänen on aika lähteä? Minusta se olisi oikeus ja kohtuus tuossa muutoin niin totaalisen turvattomassa ja kohtuuttomassa elämäntilanteessa.
”Ja kun lopulta päätän matkaa,
mitä silloin itkisin.
On vain armoa, jos saan jatkaa
täältä taivaan pitoihin.
Sillä sinun on valta ja voima,
sillä sinun on valta ja voima.”
Tämä aihe saa minut myös kyselemään: Millaiset oletukset – tiedostetut ja tiedostamattomat – ohjaavat elämäämme? Miten paljon oletukset ohjaavat käytöstämme, tunteitamme, valintojamme, hyvinvointiamme ja pahoinvointiamme? Ohjaavatko perimmäiset oletuksemme elämäämme hyvään vai huonoon suuntaan? Luovatko ne elämäämme turvallisuutta vai turvattomuutta? Ovatko oletuksemme ”totta” ja onko sillä merkitystä?
Jos oletamme Jumalasta jotakin, sillä voi olla ratkaisevan suuri vaikutus koko elämäämme – ja läheistemme elämään. Siksi olisi erityisen tärkeää pohtia tiedostaen, mitä juuri minä hänestä oletan, luulen, kuvittelen.
Ajattelenko, että Jumala ja pelastus lepäävät minun varassani, riippuvat minusta ja sanoistani, julistuksestani, oikeassa tai väärässä olemisestani, tiedostani, uskostani? Vai luotanko siihen, että Jumala hoitaa suvereenisti pelastuksen ja minä voin keskittyä olemaan lähimmäinen lähimmäiselle, voin asettua rinnalle ja kuulevaksi korvaksi ja auttavaksi kädeksi ilman taka-ajatuksia tai sanallisen hengellisen viestinvälittäjän roolia? Uskallanko luottaa Jumalan suuruuteen? Uskallanko olla rehellinen? Annako Jumalan tehdä työnsä ajallaan ja tavallaan? Mitä Jumalan työtoverina oleminen merkitsee? Rupeanko jumalaksi Jumalan paikalle vai onko minun tehtäväni olla ihminen ihmisen rinnalla?
En halveksu hengellistä puhetta enkä ajattele, että se olisi aina tarpeetonta. Tiedän myös, että Raamattuun vilpittömästi vetoavilla ihmisillä on hyvinkin erilaisia käsityksiä sekä Jumalasta että pelastuksesta. Minua kuitenkin lohduttaa se oletus, että yhdelläkään ihmisellä ei ole lopullista totuutta. Voimme vain kuunnella herkästi omaatuntoamme ja yrittää toimia niin kuin rakkaus vaatii. Totuus on yksin Jumalalla, jos Jumala on. Tämän täytyy riittää minulle.
(Virsitekstit ovat Siionin virrestä 275)
Sillälailla. Jos haluat miljonääriksi perusta uskonto, sanoi jo aijjat sitten muuan amerikkalainen bisnesuskovainen.
Suurin osa kirkkoherroista ei enää päästä Jalovaaraa kirkkoihin rahaa keräämään. Ehkä tämä uutinen herättää loputkin miettimään, mitä tarkoitusta varten kirkkoja on rakennettu.
Minua häiritsee tuo sanapari: Rahan kerääminen. Marjoja kerätään. Ne ovat vain siinä varvussa kiinni eikä ole valtaa sanoa, älä ota minua.
Jos rahan kerääminen tapahtuisi niin, että jokaisen lompakko otettaisi taskusta tai kassista ja sieltä otettaisi kysymättä lupaa, se olisi keräämistä.
Kirkko ottaa jo tuloistamme osansa ja silti vielä kerää kolehteja joka sunnuntai ja mitä siitä saamme vastinetta. Saammeko aina edes hyvää saarnaa?
Jos tarvitset esirukousta, niin kiireiseltä virkamieheltä pitää tilata aika.
Lahtinen varmaan kuitenkin tietää, ettei kirkko kerää kolehteja itselleen. Verotusoikeudellisena yhteisönä sillä ei ole edes mahdollisuutta kerätä itselleen rahaa.
Kolehdit kyllä kerätään kirkoissa jumalanpalveluksissa, mutta niiden saajat ovat ulkopuolisia järjestöjä. Kolehdit tilitetään joka ainoaa senttiä myöten pois. Kolehdin saaja on seurakunnan ja kirkon ulkopuolinen taho. Tästä syystä esim. Kirkon ulkomaanapukin on säätiö, eikä osa kirkon verotusoikeudellista organisaatiota.
Tunnettuna poikkeuksena on ”oman seurakunnan diakoniatyö”, joka sekin tarkoittaa ulos luovutettuja varoja. Diakoniatyön palkkoihin, hallintokuluihin ym ei voi käyttää kolehtivaroja. Diakoniatyönkin kolehdit ovat seurakunnan läpivirtaavaa rahaa.
Voidaan myös käyttää ilmaisua ”kantaa kolehtia” (vrt. veronkanto). Ainakin kolehdin kerääjä/kantaja kantaa silloin jotakin, nimittäin kolehtihaavia. Hmm…haavia? Pitäisikö sanoa ”pyydystää kolehtia”?
Pyytää kolehtia! Siinä se on, se oikea termi!
Olipa vetinen yritys Lahtiselta vesittää itse asia. Ja vielä pahasti virheellinen sillä käsite ’kerääminen’ ei ole sidoksissa lupaan tai ei-lupaan.
On kummallista, kuinka paljon Pyhä henki tarvitsee rahaa toimiakseen karismaatikkojen kokouksissa.
No Heinola. Kerätäänkö sinulta rahaa, jos et halua antaa? Onko kukkarosi niin löysässä?
Tiedän, että pelikoneet keräävät rahat niiltäkin, jotka surevat sitä jälkeenpäin saamatta mitään vastinetta, kone ei edes puhu.
Minun ilettää yksipuolisuus niinkuin kokoontunut seurakunta olisi aivotonta. Saahan sitä pyytää, mutta vastuu on antajalla annanko vai ei.
Lahtinen: ”Minun ilettää yksipuolisuus niinkuin kokoontunut seurakunta olisi aivotonta. Saahan sitä pyytää, mutta vastuu on antajalla annanko vai ei.”
Oliskos kerjääminen mielestäsi tässä rva ekonomi Jalovaaran tapauksessa sitten osuvampi termi. Minun mielestäni sekin sopii, mutta Itse puhuisin kyllä tarkoin harkitusta röyhkeästä huijausbisneksestä.
Ne mainitsemasi pelikoneet, jotka käsityksesi mukaan keräävät jälkeenpäin pelaamistaan katuvien rahat, antavat sentään joskus jotakin takaisinkin tai kartuttavat ainakin ”kansanterveyttä”. Jalovaaran kaltaisilta huijareilta ei rahoilleen tarvitse odottaa muuta vastinetta kuin ekonomirouvan oman rahapussin lihoaminen.
Voidaan Lahtinen toki yrittää kerätä. Et sinä itse luomallasi suomenkielen määritelyillä itse asiaa kumoa,että erilasia rahsa kerjääviä/kerääviä saarnaajia on uskonot pullollaan ääriesmerkeinä amerikalaiset bisnesevanlelistat, joilta mallit on tännekin Pohjanperille kopioidut.
Pulkkinen. Oisko myös niin, että veroa kantavan systeemi pyörii ilman karismaakin?
Voidaan odottaa kaikessa rauhassa. Poliisi tutkii varmasti ihan puolueettomasti, onko Suomen lakia noudatettu. Jos on niin hyvä, mutta senkin jälkeen on vastuu kirkkoherroilla, ketä he päästävät kirkkoon. Ei se mikään automaatti ole, se kirkon varaaminen yksityistilaisuuksiin.
Osmo: ”Ei se mikään automaatti ole, se kirkon varaaminen yksityistilaisuuksiin.”
Joo, ei taida monellakaan ammatinharjoittajalla tai yrityksellä olla ilmaisia toimitiloja. Eikä taida Jalovaara kirkkosalien käytöstä omassa bisneksessään vuokraa maksaa.
Joo Kimmo. En tiedä, maksaako, koska maksuista päättää kunkin seurakunnan päättävät elimet itsenäisesti. Mutta vaikka maksaisikin, niin jos toiminnassa ilmenisi poliisitutkinnassa jotain laittomuuksia, on tilan myöntäjä käsittääkseni myös vastuullinen ja ehkä jopa voitaisiin katsoa osasyylliseksi. Joku juristi osaisi paremmin sanoa, onko näin.
Viimeisessä Concordia -lehden numerossa on hyvä läpivalaisu Jehovan todistajain opista ja käytännöstä. Siinä käy ilmi, että senkin virman rahankeräys on tuottoisaa puuhaa. Nimenomaan sinne pääkallopaikalle. Kaukana ollaan Jeesuksen j
askelista niin opissa kuin elämässä. Myös lapsikasteen kieltäjä Leo Meller keränne joukkoineen muhkeita summia. Erikoiset tulkinnat anttiristuksesta ja muista lopun tapahtumista lienevät myös avaamassa nyörejä helpommin. Esimerkkejä on siis monia.
Bisnes on bisnes? Viime vuosituhannella olin hiukan mukana, kun vammaisjärjestö järjesti ”hyväntekeväisyyskonsertin”. Artisti lupautui ilman korvausta. Kirkko vuokrattiin esitteet painettiin ja bändille maksettiin taksan mukaan arvatkaa mitä jäi käteen. Muutama kymmenen markkaa. Hyvä kun piisas.
Seurakunnan tilojen käytöstä päättävät kirkkoherra ja talousjohtaja. Usein rukousillan järjestäminen on myös esillä asianomaisessa johtokunnassa. Esittelijäksi tarvitaan ko. työmuodosta vastaava pappi. Mitähän seurakunnissa on päätetty rukousillan kirkkotilan tilavuokrasta. J
Pekka. Sakraalitilojen (ennen kaikkea kirkon) käytöstä ei talousjohtaja päätä, vaan kirkkoherra. Tarvittaessa kirkkoneuvoston kanssa. Seurakunnan perimät maksut vahvistaa aina luottamuselin päätöksellään, useimmiten talousarviota hyväksyttäessä, ei viranhaltija. Ellei nyt kaikki taas ole 12 vuodessa muuttunut, kun en niitä asioita enää ole viran puolesta joutunut selvittelemään.