Kuolinsiivous. Nyt!

Tumma umpiauto kaartaa talon pihaan. Autosta nousee kaksi mustaan hupulliseen kaapuun pukeutunutta hahmoa kera suurten matkalaukkujen, liukuin uneta, äänetä ovelle, kolmasti kolkuttain. ”Ruotsalaisesta Kuolinsiivouspalvelusta, hyvää viimeistä päivää. Täältä soitettiin ja tässä me nyt olemme. Mistäs päin aloitettaisiin pesän hävitys?”

Ei, rakas lukijani, et sinä sentään ihan näin helpolla pääse. Edellä kuvatun kaltainen palvelu ei ole totta vaan pelkkää unennäköä. Kuolinsiivousta ei voi eikä varsinkaan saa tehdä kukaan muu puolestasi. Sinun itsesi on tehtävä oma kuolinsiivouksesi. Sinun itsesi on päätettävä, mitä haluat jättää itsestäsi jälkeen. Jälkeenjääneitä lähi-ihmisiä ei pidä kiusata silleen, että itse vielä elävien kirjoissa olevana et laita tikkua ristiin siivotaksesi omat sotkusi. Päinvastoin: Maan hallituksen tulisi määrätä, että yksikään suomalainen ei poistu tältä planeetalta ennen kuin on kuolinsiivonnut itsensä.

Kuolinsiivousta suositellaan viiskymppisistä ylöspäin, koska kun kerran ajatellaan, että ne ovat ne kaikista suurimmat hamsterit. Hihoihin on vain menneinä vuosikymmeninä tarttunut kaikenlaista roinaa, josta pitäisi nyt päästä mieluusti lopullisesti eroon. Ja sitten loppuelämän ajan täytyy päivittäin pitää huoli siitä, ettei sitä rojua enää ilmesty huusholliin. Ovella voisi pitää tiukkaa tullia: Ei, ei ja vielä kerran ei: Tuollaista ei tähän asumukseen enää tuoda. Viskaa se heti pois!

Muuan työtoverini kuolinsiivosi kämppänsä jo 20 vuotta ennen kuin kuolinsiivousta edes tunnettiin käsitteenä. Hän jakeli omaisuutensa etukäteen pois lähestulkoon kokonaan. Kun olimme vaikkapa jossakin yhteisissä kokouksissa, niin hän jätti aina kokousohjelmat ja jaetut materiaalit siihen paikkaan, hän ei kerta kaikkiaan enää suostunut viemään mitään papereita tai painotuotteita kotiinsa. Silloin asia tuntui minusta aika oudolta, nyt siunaan hänen muistoaan mielelläni mielessäni.

Kaikkein helpointa olisi, jos nuoret ihmiset jo kättelyssä sisäistäisivät ajatuksen, että elämässä kaikki on vain lainaa, että meidän ei tarvitse omistaa kaikkea mitä käytämme ja että mitään emme ota täältä mukaamme lähtiessämme. Lisäbonusajatuksena vielä tämä: Kannattaa vapaaehtoisesti luopua kaikesta, ennen kuin kaikki sinulta kerran pakolla pois otetaan. Eli älä kiinnitä sydäntäsi maalliseen mammonaan.

Mutta eikös tällä tavalla kynitty ihminen sitten ole aivan avuton, suojaton, alaston? Millaista on elämä kuolinsiivouksen jälkeen? Jeesus käski koota rikkauksia taivaaseen, sillä siellä, missä sinun sydämesi on, siellä sinun aarteesikin on.  Jos aarteesi on täällä, missä koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat varastavat, niin osasi ei ole kadehdittava.

Itse olen kokenut niin koin, ruosteen kuin varkaatkin, mutta silti minulla on yhä työhuoneessani teologista kirjallisuutta yli 30 kirjahyllymetriä, vaikka itse olen hävittänyt aikaisemmissa muutoissa jo 15 metriä. Kumma, kun kirjani eivät varkaille kelvanneet, äänilevyjä vain tyytyivät vinon pinon nuorelta keltanokkapapilta aikoinaan viemään.

Kun nyt heikolla näölläni tiirailen laajaa kirjastoani, totean, että vuosien varrella noihinkin teoksiin on uponnut tuhottomasti rahaa. Mahtaako niistä enää olla kenellekään mitään iloa? Olin ajatellut, että eläkkeellä ollessani niihin vielä palaisin, vaan eihän tässä elämässä useinkaan käy niin kuin haaveillaan.

Kirjojen lisäksi kodissani ovat kaikki laatikot ja työtasot täynnä mappaamattomia papereita ja erilaista elektoniikkarojua. Pieneksi jääneistä ja risaisista vaatteista voisi olla helpointa aloittaa? Ei niistä varmasti ole minun jälkeeni iloa kenellekään. Ei kyllä itsellenikään, ei nyt ja vielä vähemmän lähtöni jälkeen.

Joten: Nyt kaikki vaan innolla kuolinsiivoamaan! Silloin viimeistään lähtee elosta ankeus, kun tilalle tulee kuolonkankeus…

Nämä lehtijutut villiinnyttivät Ruttopuiston rovastin ihan täysin:

https://www.is.fi/asuminen/art-2000005407375.html

ja

https://www.hs.fi/elama/art-2000005407370.html