KUOLLUT MIES KAIVOSSA voisi hyvin sopia synkän Nordic noir-jännärin nimeksi. Viime viikolla Helsingissä pikku-huopalahtelaisesta sadevesikaivosta kuitenkin ihan oikeasti löytyi keski-ikäisen miehen ruumis varsin keskeiseltä paikalta asuintalojen ja päiväkodin välittömästä läheisyydestä.
Poliisi on avannut juttua varsin niukasti. Ensin sanottiin, että kyse ei ole väkivallasta. Sitten tuli tieto, että mies oli mennyt itse kaivoon ja ollut siellä varsin lyhyen ajan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että elämänsä loppuun asti. Poliisi ei vastannut kysymykseen, menikö mies kenties hakemaan kaivosta jotakin.
KYSEINEN UUTINEN aktivoi lapsuudenaikaiset pelkoni kaivoja kohtaan. Arkajalkaisuuttani lisäsi rutkasti synnynnäinen näkö-, kuulo- ja tasapainoaistihäiriöni, eräänlainen paha kolminaisuus. En pane pahakseni, jos nekrologiini tulee aikanaan maininta, että Hannu oli aivan tasapainoton tyyppi koko elämänsä ajan.
Lapsuudestani muistan, miten Helsingissä oli katujen risteyksissä jalkakäytävän reunuksissa isoja ja kammottavia mustia aukkoja, jotka olivat valmiina minä hetkenä tahansa nielemään sadeveden lisäksi meikäläisen sisuksiinsa. Pelkojani ei hillinnyt lainkaan setäni yritys selittää nuo onkalot Väiski Vemmelsäären kaninkoloiksi.
Maalla ei ollut yhtään sen turvallisempaa, kun siellä piti varoa niin vinssikäyttöisiä kuin kuivuneitakin kaivoja, joissa ei aina ollut kansia tai kannet olivat lahoamispisteessä. Putoamisen pelko taisi olla paha peikko monille muillekin naskaleille, enkä nyt tarkoita mitään työkaluja. Jostakin syystä minua varoiteltiin landella tällaisista karmeista kaivoon katoamisista, kertojina toimivat paikalliset asukkaat, jotka selittivät naapuruston synkkiä tapahtumia samalla innolla kuin kaupunkioppaat huudiensa historiaa.
ESPOON TAPIOLASSA, täällä maailmankuulussa Parempien Ihmisten kylässä, oli aikoinaan toimiva yhteiskäytössä ollut kaivo, Hagalundin kartanon peruja. Kaivo sijaitsi Kirkon ja Hotellin välissä, koko Tapiolan mittaisen Tapionraitin (kävely- ja pyörätie) toisella puolella. Pienenä poikana uskalsin juoda vettä, jota joku muu pumppasi ylös. Tuo kaivo oli ystävällisen oloinen, ei ollenkaan vaarallisen näköinen, mutta varmuuden välttämiseksi jänistin sitäkin vähäsen.
Palattuani 30 vuoden poissaolon jälkeen lapsuuteni maisemiin havaitsin, että maat ja mannut oli täysin myllerretty ja kaivokin monena kappaleena vanhalla paikallaan. Espoon puistovastaavat vakuuttivat, että kaivo laitetaan kuntoon. Vaan miten kävi? Siitä tuli pelkkä symboli, muistutus menneistä ajoista, mutta feikkikaivolla ei ollut mitään tekemistä oikean kaivon kanssa. Kun minulle hiljattain tarjoutui tilaisuus haastatella nykyisiä puistopomoja, niin he sanoivat, ettei siihen oikeaa kaivoa voi laittaa, koska se olisi liian vaarallinen. Jokuhan voisi vaikka pudota sinne…
En tiennyt, olisiko minun pitänyt tuossa tilanteessa itkeä vai nauraa. Joka tapauksessa homman voisi sanoa molskahtaneen kuin hohtimet Kankkulan kaivoon. Nääs, nimittäin, jos kaivosta ei saada vettä, niin sehän jo tiedetään, ettei kannettukaan vesi kaivossa pysy.
TÖISSÄKÄÄN EN PÄÄSSYT KAIVOISTA EROON, kun seurakuntani alueella oli niin Kaivokatu, Kaivopiha, Kaivopuisto kuin Kaivohuonekin. Muutaman kerran ovat 100 vuotta vanhat putket poksahtaneet halki peittäen Kaivokadun valtavin vesimassoin. Kaivopihassa ei ole oikeaa kaivoa vaan suihkulähde. Kaivopuiston rantoja pitkin on mukava kävellä upeissa maisemissa, mutta Kaivohuoneelle ei tyhjätaskun parane eksyä.
Kaivot tulivat monta kertaa vastaan myös saarnateksteissä. Upein niistä oli mielestäni Sykarin kaivolla tapahtunut Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaaminen. Jeesuksella on jano ja hän pyytää vettä naiselta, sillä vain naisella on ammennusastia. Jonkun ajan kuluttua Jeesus paljastaa, että kyllä hänellä sittenkin on vettä, tällaista: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä” (Joh. 4:13-14).
Kirkkoisä Augustinuksen mukaan jokainen ihminen haluaa rakastaa ja tulla rakastetuksi. TT, dosentti Pauli Annalan (kat.) mukaan rakkauden kaipuu on ihmisessä niin kyltymätön, että ainoastaan ääretön ja katoamaton rakkaus voi perimmältään tyydyttää rakkautta janoavan ihmisen janon. Mikään ulkonainen, viiden aistikanavan kautta sieluun virtaava aistimusaines ei pysty tuota janoa sammuttamaan (Mikä ilosanoma aistivammaiselle! Suom. huom.)
Äärellinen, maallinen ja katoava kohde ei tätä rakkauden kaipuuta tyydytä, ja vaikka ihminen ammentaisi maallisesta kaivosta yhä enemmän ja enemmän juotavaa, hän tuntisi itsensä kuitenkin jatkuvasti janoiseksi. Kaivo on syvällä sielun syvyydessä ja elämän vedet virtaavan ainoastaan sieltä. Koska Jumala loi ihmisen itseään varten (sanoi Augustinus), niin ainoastaan Luoja voi sammuttaa luomansa ikuisuusolennon rakkauden janon.
PSYKOLOGIA-AMMATTILAISILLA LIENEE KAIVOON PUTOAMISEN PELOLLE omat terminsä, leimansa ja diagnoosinsa, mutta minulle se merkitsee hukkaan tai haaskuuseen joutumista. Syvään kaivoon kurkkaaminen pyörryttää, olipa tuo kaivo sitten luonnossa tai ihmisen sisällä.
Vielä näin eläkeläisenäkin tunnen silloin tällöin olevani ihan down ja out. Aivan kuin kaivojen välttelijä olisi sittenkin joutunut vedettömän ja syvän, pimeän masennuksen kaivon pohjalle, josta voi vain tyhjää haroen kurotella käsiä ylöspäin ja onnettomana kiljua apua psalmin 130 sanoin:
Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.
Herra, kuule minun ääneni,
tarkatkoot sinun korvasi rukoustani.
Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,
Herra, kuka silloin kestää?
Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi,
että me eläisimme sinun pelossasi.
Minä odotan sinua, Herra,
odotan sinua koko sielustani
ja panen toivoni sinun sanaasi.
Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua,
hartaammin kuin vartijat aamua.
Kuva: Vanha kaivo Utajärveltä v. 2007. Tekijä SeppVei / public domain
Tässä tarinaa Tapiolan kaivosta:
Huikea kaivotarina, kiitos.
Veit katsomaan lapsuutesi kaivoja ja lopussa sai olla hetken Sykarin kaivolla. Ajatus Pauli Annalasta saa minut jostakin syystä aina hyvälle tuulelle.
Mikä tällä hetkellä on sinun hengellisen janosi tärkein ”kaivo” eli mistä löydät elävää vettä?
Kiitos kysymästä, Pentti. Nyt on tilanne täällä Tapiolassa vähän haasteellinen, kun meillä on kirkko vielä vuoden rempassa. Meillä on tässä 50-lukuisessa vanhassa ostarissa ihan kiva väistötila nimeltä Virsu (entinen kenkäkauppa), mutta koronatilanteen takia kävijämäärä on tietenkin rajoitettu eikä kirkkokahveille voi jäädä. Eli puoleen vuoteen en ole oikein pystynyt tapaamaan muita seurakuntalaisia. Ja kun olen joitakin kertoja tänä syksynä käynyt Virsumessussa (moninkertaisena riskiryhmäläisenä, uskaltamatta osallistua ehtoolliselle), niin papeilla on aina ollut niin kiire muualle keikkailemaan, ettei heidänkään kanssa ole keskustelu onnistunut.
Striimattuja messuja olen seurannut (lähinnä omasta työseurakunnastani), samoin saarnoja olen yrittänyt bongata netistä. Kohtuullisesti kollegat näyttävät päiväpehoshengentuotteitaan sinne laittavan, vaikka meikäläinen ei aikanaan suostunut antamaan yhtäkään omaani perhostani jaloon uusiokäyttöön.
UT2020:n olen kännykkääni ladannut, mutta jostakin syystä en ole saanut kuunnelluksi sitä vielä pätkääkään.
Juu. Kyselen näistä kaivoista, lähteistä ja puroista, koska päättelen yleensäkin hengellisen janon pysyvän ihmisillä samana. Kirkon ja eri seurakuntien ongelma on usein se, että ihmisten janoa ei tunnisteta. Tarjonta ja tarpeet eivät kohtaa.
Ammattiteologina olet tietenkin erikoistapaus. Mietin myös omaa eläkeaikaani. Sinulla on säilynyt tuo kirjoittaminen vahvana. Siitä rakennun itsekin.
Tällä hetkellä minulle messu ja ehtoollinen on tärkeä.
Ihan perusmuotoinen Raamatun luku ja rukous on palannut ruuhkavuosien jälkeen. Tuntuu, että hengellisiä yllätyslöytöjä on edelleen mahdollista tehdä.
Pentti: Itse asiassa mä huomaan etsiväni paikkaani tässä lapsuuteni ja nuoruuteni kotiseurakunnassa. Mun kysymyksenasetteluni ovat tätä nykyä lähempänä maallikkoutta kuin ammattiteologiaa. Tietysti iloitsen edelleenkin pappeudestani ja ymmärrän, että pappi on aina pappi, helvetissäkin.
Suurin ero virkapappeusaikaani on se, että mun ei tarvitse enää tietää ja osata kaikkea omalta alaltanikaan, vaan voin ihmetellä vähän sitä sun tätä. Eli ei tarvitse päteä, pärjätä tai kisata mistään toisten kanssa. Ihan niin kuin voisin jatkaa siitä, mihin teologian ylioppilaana täällä jäin ennen kuin intti ja stadi veivät mennessään.
Blogisi kanssa saa viettää H-hetkiä kaivon syvyyksissä, kannen kanssa tai ilman. Kauhu pakottaa lähtemään syvemmälle elävän veden kaipuuseen. Sinulla Hannu on mahtava tunnemuisti ja osaat niitä käsitellä. Sain samaistumispintaa. Lapsuuden kauhut muuttuvat, ne ovat hallinnassa, kun ne toteaa ja muistaa. Itsekin muistan kaivot näin pelottavina. Kaivo oli kauhuja täynnä. Mutta kun pistettiin paikalleen kansi, niin sinnehän pedot jäivät. Joskus tarkistin ämpärin sisällön, olivatko ne tosiaan jääneet kaivoon? Olivat. Vesi oli kylmää ja raikasta. Kotiin ja äkkiä äidin perässä, joka kantoi ämpärin lisäksi usein myös minua tai pikkusisarta. Kaivoon kiellettiin ankarasti katsomasta, mutta ei kerrottu varsinaista syytä, että sinne voi pudota.
Vesi on aina ollut elämälle välttämätön. Lähteiden äärille on syntynyt parantoloita, sairaaloita ja kylpylöitä. Varsinkin jos vesi vielä sisälsi jotain ylimääräistä, parantavaa ainetta. Lähteiden ja veden äärelle ovat majoittuneet niin parantajat kuin parannettavat. Kaivot rakennettiin lähteiden silmään. Oli erityiset kaivonkatsojat, jotka kutsuttiin katsomaan kaivon paikkaa uudisrakennuksille. Näiden käsissä varpu taipuu vesisuonten kohdalla. Mitä syvempään, sen varmempi kaivon paikka.
Veden arvostus oli ihan toista luokkaa kuin tänä päivänä, kun sen hankinnan eteen jouduttiin näkemään vaivaa. Nyt kaikki on liian helppoa, kun hanasta väännät ja määrittelet, miten kylmää tai kuumaa haluat. Jokaiselle tekisi hyvää asua vähän aikaa erämaamökissä, jossa vesikin on arvotavaraa.
Olen kokenut veden mystisenä ja pyhänä. Jo vaikka miten pienenä, niin kauas kuin muisti yltää, olen hakeutunut veden ääreen. Jokin merkillinen kaipuu vettä suurempaan on vetänyt minua puoleensa. Tästä kaipuusta puhuit Hannu hienosti. Ortodoksina olen tutustunut pyhitettyyn veteen. Sillä kastetaan, vihmotaan, siunataan ihmiset, kodit, ikonit, lemmikit, autot ja vuoden sato. Ei ole elämän aluetta, johon siunaus ei yltäisi. Sen elvyttävää voimaa ei erityisemmin kerrota muuta kuin että sillä siunataan. Pyhitetty vesi on ensin pyhitetty kastamalla risti kolme kertaa veteen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Muutaman kerran vuodessa kirkoissa tai avoimen veden äärellä toimitetaan vedenpyhitys. Pyhitettyä vettä saa juoda ja viedä kotiin pullossa. Sitä on aina saatavilla kirkoissa ja kuka tahansa uskonnosta tai elämänkatsomuksesta huolimatta saa sitä juoda. Minulla oli Valamosta tuotua pyhitettyä järvivettä kotona pullossa, ei jääkaapissa. Se oli aivan juomakelpoista ja kirkasta noin puolen vuoden ajan, ennen kuin se oli käytetty. Ruokaankin sitä voi laittaa.
Merkilliseen elävän veden kaipuuseeni tuli vastaus. Se oli kokemuksena sama kuin samarialaisen naisen kaivolla. Minut mirhavoideltiin kahdeksan vuotta sitten Tampereen Pyhän Nikolaoksen ja Pyhän Aleksanteri Nevalaisen kirkossa Teofaniana, loppiaisena, joka on aina 6.1. Jumalan ilmestymisen ja Herran kasteen juhlapyhä. Sain koko elämän kattavaa elävää vettä. Liittymistäni ortodoksiseen kirkkoon viime hetkiin saakka vastustanut aviopuolisoni tuli kuitenkin kirkkoon. Siellä pappi kiertää kirkkokansan keskuudessa ja siunaa pyhitetyllä vedellä vihmomalla ihmiset ja ikonit. Niin silloinkin. Kun pappi tuli puolisoni kohdalle, hän sai kunnon koko puvun kasteluroiskauksen. Siinä hän sitten tokaisi papille: ”Vähempikin olisi riittänyt”. Ehkä pappi näki, mikä on riittävää. Pikku hiljaa puolisoni asenne ratkaisuuni muuttui myötämieliseksi. Elävää vettä tosiaan tarvittiin.
Myöhemmin maalasin ikonin tästä Teofaniasta, Kristuksen kasteen juhlasta. Se on ollut minun kohtaamiseni kaivolla ja elävän veden kanssa. Kaipuuseeni vastattiin. Matka jatkuu. Elävää vettä on tarjolla.
Riitta: Tästä blogista olen saanut yksityisviesteinä palautetta, että moni muukin on pienenä angstannut kaivoja. Tämä ei muuten ole ensimmäinen kerta, kun jonkin uutisen inspiroimana alitajunta palauttaa tietoiseen mieleeni pyytämättä ja yllättäen vanhoja fobioita, joita ilmeisesti aikoinaan ei ole riittävästi käsitelty.
1950-1960-luvun vaihteessa veden loppuminen oli yleinen ilmiö. Muistan, kun tankkiauto saapui pihaan ja me juoksimme hakemaan vettä omiin ämpäreihin.
Minähän asun kilometrin päässä merestä. Tapiolan vesitilanne on taas heikoissa kantimissa: blogissa mainitut the Kaivo ja the Kirkko sekä the Uimahalli ovat vierekkäin. Vankilaa muistuttava Kirkko ja kylpylää matkiva Uimahalli valmistuivat v. 1965 ja molemmat rakennukset ovat rempassa. Kirkko avataan vuoden päästä, mutta Uimahallin kohtalo on vielä avoin.
Yhteistä noille kolmelle kohteelle on, ettei missään niistä ole vettä. Kirkossa on hauskasti pulputtava kastemalja. Fiilis on kuin kastaisi lapsia elävällä vedellä.
Muistoja nousi noista kaivoista mieleeni, josta yksi erityisesti.
Lapsuudessani asuinpaikkani läheisyydessä oli ns.”Rämä talo”, jonka pihapiirissä (aidatun alueen sisällä) oli jänniä paikkoja ja hylättyjä rakennuksia. Kielletyähän sinne oli mennä, vaikka ei alueella ketään koskaan ollut, paitsi meitä vilkkaita mukuloita, jotka aitojen rakosista sisään karattiin.
Oli alueella pihasaunakin ja myöskin se betonirenkainen kaivo, jonka kansi oli jo huolellisesti lahonnut ja siinä kannessa luukku, joka oli ilman mitään… Siitä monesti kurkittiin ja pohjilta sammakonpoikia vikkarilla tiirailtiin.
Kerran sitten poikien kanssa havaittiin kyseisellä tontilla palokuntaa
vilkut päällä ja sinne kiireesti juostiin aitojen raoista katsomaan… No, palomiehet estivät meitä menemästä kovin lähelle tapahtumaa, mutta sen verran nähtiin, että sukeltaja sinne kaivoon oli menossa…
Tilanne oli pian ohi ja leikit taas jatkuivat ja asia unohtui… Kunnes myöhemmin jo aikuisuuden kynnyksellä kuulin, että yhden silloisen ystäväni isä oli ollut tuo kaivoon sukeltanut palomies… Pieni lapsi oli sinne pudonnut ja hukkunut. Kaverini isä oli kieltänyt puhumasta asiasta kenellekkään ja oli näin säästänyt meidän pihan kakarat tietämättömyyden järkäleellä. Aikuiset olivat sillon joskus viisaita… Kun näin säästivät pieniä lapsia.
Muistan myös, että tuo kaivo suljettiin pian tapahtuman jälkeen ja myöhemmin tuo kyseinen ”Rämätalo” myös poltettiin jonkun pyromaanin toimesta… Ja sitä me poikaporukalla taas riennettiin kiiruusti ihastelemaan… Nykyisin alue on kerrostalojen peitossa.
Vedestä vielä sen verran, että siihen ihminen myös hukutetaan kasteen kautta Kristukseen… Ja ihminen tästä vedestä ylösnostettuna on näin ollen Kristuksessa elävä ihminen. Kiitos.
Ismo: Tuo mainitsemasi entisaikainen lasten suojeleminen liian rankoilta uutisilta tuntuu viisaalta. Tänä päivänähän tilanne on täsmälleen päinvastainen: Päiväkotilapset kuulevat monien kanavien kautta mitä pöyristyttävimmistä tapahtumista eikä heillä ole mitään kompetenssia käsitellä niitä.
Luterilaisessa päänvalelukasteessa ei tuo mainitsemasi upottaminen tule niin hyvin esiin kuin esim. ortodoksisessa upotuskasteessa. Upottamisessa kiteytyy kasteen merkitys, sanovat ortodoksit: Vesi tuhoaa toisen elämän, mutta panee alulle toisen; se hukuttaa vanhan ihmisen ja synnyttää uuden. Tätä vertauskuvallista hukuttamista ei voida mielekkäästi ilmaista muuten kuin veteen upottamalla. Niinpä ortodoksipappi ottaa lapsen kastetta varten käsivarrelleen, suojaa lapsen kasvot kämmenellä ja upottaa lapsen kasteastiaan kolme kertaa.
Oletko nähnyt lapsen kasteen ortodoksikirkossa? Ainoan kerran olen nähnyt Tapiolan Pyhän Herman Alaskalaisen kirkossa. Kasteallas on vielä sijoitettu ovien eteen ennen kirkkosalia olevaan tilaan, jolloin kasteen merkitys vielä korostuu myös liittämisenä seurakuntaan. Kaste on ovi seurakuntaan, yhteyteen muiden kanssa. Erillisyys loppuu ja yhteisyys alkaa. Kastealtaan yläpuolella on Kristuksen kastetta esittävä ikoni.
Riitta: Olen nähnyt, joo. Joissakin vanhoissa luterilaisissa kirkoissa voi vielä nähdä kastemaljan pääoven vieressä, mutta vaikka oma työpaikkani Helsingin Vanha kirkko on lähemmäs 200-vuotias (valm. v. 1826), niin siellä kastemalja on kirkon kuorissa, jolloin se viittaa myös alttarin sakramenttiin. Meillä kun sakramentteja on niin kovasti paljon vähän eli vain kaksi, kaste ja ehtoollinen.
Keskustelu kaivoista lienee hyvä päättää Otaniemen lämpökaivoon, johon pumpataan vettä. Ja toden totta, eihän se pumpattu vesi kaivossa pysy. Juttu menee näin:
Tapiolan seurakunnan alueella sijaitsevan Otaniemen Aalto-yliopiston kampuksella on kaivettu (Fortumin tontille) kaksi syvää kaivoa, joista toinen vie vettä yli kuuden kilometrin (siis 6 km) syvyyteen ja toinen nostaa sitä 120-asteisena takaisin. Tämän geotermisen ämpölaitoksen pian avauduttua sen uskotaan tuottavan heti 10% espoolaisten tarvitsemasta kaukolämmöstä – ilman päästöjä ja savupiippuja.