Nuorten pyynnöstä erään illan aiheena on ” mitä on kuollut usko”. Itse nuorteniltoja en pidä, mutta kiinnostus heräsi , kun aiheen kuulin. Eikä tuo asia ole jättänyt rauhaan.
Ehkä ensin pyrkisin vastaamaan siihen ”mitä on elävä usko” ja siihen voiko kuollut usko olla oikeasti uskoa ollenkaan.
Jeesus lupasi elävää vettä, joka muuttuu sen saajan sisimmässä lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään. Lähde joka jatkuvasti pulppuaa on ikään kuin elävä. Siinä ei vesi seiso vaan vesi alkaa virrata johonkin suuntaan ja virvoittaa siellä kasvua. Kasvu on elämää. Jos kasvi lakkaa kasvamasta se ei elä. Ehkä siten yksi elävän uskon tuntomerkki on hengellinen kasvu ja pyrkimys siihen.
Voisiko siten kuolleen uskon tuntomerkki olla se, että on aivan tyytyväinen omaan uskoonsa sellaisenaan, joka ei hänessä vaikuta mitään kiinnostusta hengelliseen elämään ja sen kasvamiseen. Vesi lähteessä vain seisoo, eikä pulppua.
Ei ole tarvetta rukoukseen, Raamatunlukuun, eikä seurakunnan yhteyteen. Eikä varsinkaan tarvetta syntien anteeksisaamiseen.
Tulkaa mukaan pohtimaan asiaa. Mitä voi olla kuollut – , ja elävä usko?
”Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?” ( Jaakob 2)
” Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut.” ( Jaakob 2)
” Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille? ( Jaakob 2)
” Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.” ( Jaakob 2)
Sami, näitä sitaatteja Jaakobilta sinä selvästi pidät tärkeämpinä kuin Paavalin opetuksia armosta ja uskonvanhurskaudesta.
Vanhurskas on elävä uskostansa. Habakuk 2:4, Room. 1:17, Gal. 3:11, Hebr. 10:38
Ja Abram uskoi Herraan ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. 1. Moos. 15:6
Pekka P. Minun ymmärtääkseni käsitepari ”elävä usko” ja ”kuollut usko” on varsinaisesti peräisin jostakin 1600-luvun lopusta. Kun kaikki olivat kastettuja ja kirkon jäseniä sekä kristinopin opetusta saaneita, piti tehdä jokin ero ”oikeiden kristittyjen” ja ”muotojumalisten” välillä. Pietismin myötä elävän uskon tuntomerkiksi tuli omakohtaisen synninhädän ja parannuskamppailun läpikäyminen sekä erilaisten nähtävissä tai tunnettavissa olevien uskon tuntomerkkien tarkkailu. Pian pohdittiinkin sitten kysymystä, voiko ei-uskova pappi julistaa Jumalan sanaa oikein ja välittää uskon lahjan kuulijoilleen. Myös muita käsitteitä käytettiin.
Suomessa elävän ja kuolleen uskon pohdinta on ollut tyypillistä erityisesti vanhoillislestadiolaisuudelle. Sen 1960-luvulla kiteytetyn käsityksen mukaan on olemassa paitsi elävää ja kuollutta uskoa myös kuollutta ja elävää sanaa. Elävää uskoa voi syntyä vain ”aikaisemmin uskomassa olleiden” tai ”samalla tavalla uskomassa olevien” julistamana, koska vain näillä on Pyhä Henki. Uskon elävyys näkyy sitten parannuksen tehneen rakkaudessa eli halussa tulla mukaan juuri tämän uskovaisten joukon seuroihin ja rientoihin. Kaikki muu on vain elävän uskon jäljittelyä, teeskentelyä tai sen kanssa ulkonaisesti samanlaista.
Olet mielestäni oikeilla jäljillä, kun puhut elävän uskon tuntomerkeistä. Kannattaa kuitenkin huomata, että herkkä ihminen alkaa nopeasti pelätä, että hänen uskonsa onkin kuollutta eikä elävää uskoa. Uskon hedelmät kun ovat kovin salattuja eikä pidä uskoa omaan uskoon vaan Jeesukseen.
Vain elävä voi kuolla.
Ihminen syntyessään on ”elävässä uskossa”, vt. .. sillä senkaltaisten on Jumalan Valtakunta.
Tämän tavallaan kirkot, evlut ja RKK, käsittävät, mutta lisäävät ikäänkuin aktivointiklausuulin, eli kasteen, mikä on voimassa? kunnes ymmärtävään ikään tullaan. Näin olen alkanut ikäänkuin sisäistämään siihen uskoontuloa, mikä usko sinulla on.
Eli uskon loppuminen, eli kuoleminen alkaa, kun Isän vetoon ei suostuta.
Pekalle,
lisäys edelliseen kommenttiini, ”.., mikä usko sinulla, Pekka, on”
Tuhlaajapoika syntyi Isän kodissa. Ymmärtävässä iässä hän hylkäsi syntymäkodin ja lähti maailmaan. Maailmalla hän kuoli.
15:24 sillä tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi eloon, hän oli kadonnut ja on jälleen löytynyt.’ Ja he rupesivat iloa pitämään.
Täydellinen kommentti!
Reijon kanssa keskustelun tekee välillä hankalaksi iholle tuleminen. Tämä kun on keskustelukanava, jossa mielestäni on tarkoitus pohdiskella eri näkökulmia asioihin. Ei toisten uskoa.
Evankeliumeissa olevia Jumalan lupauksia lukiessa huomaa helposti miten vajavainen oma usko on. Eipä sitä kannata kehua. Sen sijaan se usko joka Jumalalla on siitä, että Jeesuksen uhri riittää minunkin puolestani on jotain todella arvokasta. Sitä uskoa mieluummin katselen ja mietin, kuin omaa uskoani.
Pekka,
olemme kaikki täällä omilla tiedoillamme. Tällä palstalla on hengellinen ulottuvuus, ja täällä puhutaan itsestä niin paljon, että ihon allekin mennään. Kommenttini sinulle on toisto aikaisempiin, joissa olen kanssasi samaa mieltä, että olet uskossa.
Usko ei ole henkilökohtainen asia, vaan vuorella olevan kaupungin näkyvyyttä. Uskoon kuulumattomat asiat ovat henkilökohtaisia, vaikka katoavia.
Kyllä se on vaikea uskoa, että Jumala näkee minut Jeesuksen veljenä ja yhtä pyhänä ja puhtaana kaikesta pahasta.
Eihän se uskon romuttamiseen tarvita kuin yksi vilkaisu omaan sisimpään ja sen uskon köyhyyteen. Siihen monen usko sitten romahtaakin. Ei jakseta uskoa hengellisesti köyhänä, että on saman rakkauden kohteena itse, kuin Herramme ja Vapahtajamme on. Tämä uskon köyhyys onkin uskovan suurin rikkaus, jonka menettäminen on suuri menetys.
Uskoa ei tarvitse tietenkään yrittää salata, mutta täällä on kovin paljon henkilökohtaisuuksiin meneviä kirjoituksia. Joten kaipa olen tullut turhan araksi niiden suhteen. Viime aikoina, kun ystävämme kuolema on ollut paljon mielessä, niin omat henkiset voimavarat on aika rajalliset. Esirukoilijoiden varassa saan taapertaa. Jos oikein omat ajatukset alkaa karata pois uskon varmuudesta ja sisäisestä rauhasta, niin olen pyytänyt esirukousta ja rauha on heti palannut. Joidenkin mielestä ihmeitä ei tapahdu, mutta minusta jokainen rukousvastaus on suuri ihme. On aikoja jolloin pelkkä ”kärsimys” sana voi tuntua liian raskaalta kuulla, tai sanoa. Kärsimys kun kuuluu kristityn elämään ihan olennaisena osana. Hyvä Jumala tietää, että me tarvitsemme sitä, jotta Hän saa täyttää meidät rakkaudellaan.
Muuten olemme aivan itseriittoisia ja omahyväisiä. Jumalan hyvyys meitä kohtaan saa usein aivan käsittämättömiä muotoja. Järki ei pysy perässä, mutta usko sen sijaan tuo lohdutuksen ja turvan.
Tässä keskustelussakin oleva piirre on se piirre, että meillä on hallinnassa vain oma sanomisemme. On paljon sanomista, joista en pidä ja tarpeeni mukaan niihin kommentoin. Ja sitten, esimerkiksi sinä teet saman.
Suoraansanoen, en käsitä minkä verran kestät, koska kommentit ovat kuin meidän heittämiä palloja jotka toisen kommenttina pomppaavat takaisin.
Olen samaa mieltä, kuin Pekka, että on aikoja jolloin pelkkä ”sana kärsimys” aiheuttaa vastareaktion. En tahdo kärsiä tätä loputonta ahdinkoa, tätä sairautta jne. Uskoa seuraa kuitenkin risti. Sen me tiedämme evankeliumin sanasta. Siihen meidän on tyytyminen vaikka se vaikeaa onkin, mikäli haluamme kulkea Kristuksen jalanjäljissä. Kukaan meistä ei kuitenkaan halua luonnostaan kärsiä minkäänlaista onnettomuutta. Mat16:21 kertoo siitä, kuinka Jeesus alkoi ilmoittaa opetuslapsilleen, että hän joutuu paljon kärsimään ja hänet tapetaan, mutta kolmantena päivänä hän on nouseva ylös. Mitä siitä ajatteli Pietari? Kauhistuen ja nuhdellen Jeesusta Pietari halusi sysätä pois tälläiset ajatukset hänen mielestään. Jeesuksen vastauksen tiedämme, kuten myös opetuslasten kärsimysalttuiden. He eivät tahtoneet kärsiä uskonsa takia vaan pakenivat ristiä peläten. Ihan niinkuin mekin. Kuitenkin me tiedämme, että kärsimykseen littyy myös lohdutus, Jumalan kätkeytyessä ristin alle siellä itsensä ilmaisten tahtomallaan tavalla. Kun me uskomme, niin tahdommehan mekin vähän kärsiä, kun Kristus on kantanut suurimman ristin meidän vuoksemme. Pietarikin sai myöhemmin muuttuneen mielen ja alttiuden ristinkantamiseen. Tätähän se taitaa olla Pyhä kristinoppi, siten kuin itse sen käsitän.
Olisihan se mukava jos jaksaisi taas lukea iholle tulevia kommentteja, niin kuin ennen. Välittämättä niistä tunne reaktioista, joita niistä saan. Olenhan itse moneen kertaan tuonut esiin sen miksi käsitämme niin helposti toisten viestit negatiivisiksi, vaikka kirjoittaja on voinut tarkoittaa ne aivan asiallisiksi. Syy on siinä ettei tämä kone välitä viestinnässä muuta kuin kirjaimet ja silloin suurin osa viestistä jää välittymättä. Viestinnässä tärkeässä asemassa on tunneviestintä. Jopa ratkaisevan tärkeässä osassa. Siitä johtuen että viestisi ei tarjoa minulle siihen liittyviä tunneviestejä minun on kehitettävä ne omasta päästäni. Eli saatan tulkita viestin hyökkäävänä, vaikka se ei sellainen oikeasti ollenkaan olisi.
Asiallinen viestintä koetaan negatiiviseksi viestinnäksi. Vasta posetiiviseen sävyyn kirjoitettu teksti koetaan neutraaliksi. Tämän meissä kaikissa vaikuttavan mekanismin tähden käsitämme hyvin helposti toisiamme väärin. Varsinkin silloin kun itse olemme turhautuneita me saatamme purkaa oman turhautumisemme täällä ja käyttää sanoja, jotka tahtomattamme loukkaa toisia. Kuitenkin juuri meissä syntyvät tunnereaktiot laittavat meitä kirjoittamaan ja lataavat tekstiä. Joten asian kanssa pitäisi vain ottaa rauhallisesti, mutta ainahan se ei onnistu.
Lasten puolisoiden kanssa olen oppinut sen, että asiat hoidetaan heidän kanssaan asiatasolla. Silloin välttyy anoppiongelmilta. Tunteet pitäisi kyetä pitämään jollain lailla kurissa. Tässä elämäntilanteessa jossa juuri nyt olen, se on hyvin vaikeaa. Samalla silti minulla on tarve viritellä keskustelua aiheista joiden uskon kiinnostavan monia.
Kirjoittaminen täällä on samalla minulle terapiaa, jossa voin unohtaa kaiken muun.
Rukous:
https://www.facebook.com/share/p/PAQ8FknkvFCwiydM/
Monet uskolle omistetut määritteet osoittavat, että vanhurskauttava usko on olennaisesti luottamusta. Martin Chemnitz huomauttaa siitä, että uskoa kutsutaan toivottujen asioiden todisteeksi (hypostasis), ts. varmaksi odotukseksi. Kielikuvaa käyttäen sitä kutsutaan ”kilveksi” (Ef. 6:16), ”rintahaarniskaksi” (1. Tess. 5:8), ”taisteluksi” (1. Tim. 6:12), ”ankkuriksi” (Hebr. 6:19), ja ”vaivannäöksi” (1. Tess. 1:3). Sitä kutsutaan ”täydeksi varmuudeksi” (Room. 4:21, Hebr. 6:17), ”vakaumukseksi”, ”uskallukseksi”, ”varmaksi luottamukseksi” ja ”varmuudeksi”, mikä on epäilyn täydellinen vastakohta. Usko pitää ”Kristuksen sanan” (Joh. 8:51; 14:23), ”kätkee” sanan (Luuk. 11:28) ja ”vastaanottaa” sanan (Luuk. 18:13; 1. Tim. 1:4). Usko ei koskaan tuomitse, arvostele tai epäile sanaa (Room. 4:20; Ap. t. 10:20; Matt. 8:26).
Robert D. Preus (1924-1995), Vanhurskauttaminen ja Rooma, s. 71, Concordia ry, 2014.