Nykyinen kirkkojärjestyksemme antaa hyvin vähän hallinnollisia mahdollisuuksia kirkon maallikkojäsenten kaitsentaan. Tästä johtuen esikoislestadiolaisten hanke ottaa käyttöön omat maallikkojen suorittamat sakramentit uhkaa murentaa kirkkomme uskottavuutta. Vastaava kolahdus tosin tapahtui jo silloin kun Luther-säätiö ryhtyi kutsumaan Ruotsista omia pappejaan. Tuolloin päädyttiin kantaan, että missionsprovinsenin pastorien suorittamat kasteet ovat teologisesti päteviä mutta eivät hallinnollisesti kelvollisia. Lasta ei suoraan niiden perusteella liitetä seurakunnan jäseneksi. Sikäli kun kasteet ovat oikein toimitettuja, esikoislestadiolaisten osalta päädytään väistämättä samaan ratkaisuun.
Kirkon pappisvirassa olevien tulee suorittaa sakramentit kirkkokäsikirjan mukaan. Tuomiokapituleilla on mahdollisuus puuttua heidän tekemisiinsä. Sama mahdollisuutta tuomiokapituleilla ei ole, jos joku muodollisesti maallikkoasemassa oleva alkaa toimittaa sakramentteja kirkkomme jäsenten keskuudessa. Sakramenttien pätevyys ei riipu niiden toimittajasta, eikä asiaan tarvita öljyllä voideltuja sormia kuten roomalaiskatolisessa kirkossa. Kirkkomme järjestys kuitenkin määrää ketkä sakramentteja toimittaa.
Seikka, että kirkko ei muodollisesta voisi puuttua sakramenttien jatkuvaan kirkon järjestyksen vastaiseen toimittamiseen, olisi kirkon uskottavuudelle suurempi kolaus kuin esimerkiksi yksittäisen julki ateistin pääsy seurakunnan luottamustehtävään tai vaikkapa yksitäisen kerran saarnastuoliin. Viimemainittuja voisi luonnehtia vaikkapa ”työtapaturmaksi”.
Toisaalta voidaan pohtia kuinka uskottavaa kirkolle olisi ryhtyä voimallisesti kaitsemaan maalikkoja, kun se ei tätänykyä kovin innokkaasti kaitse pappejaankaan. Tässä tarkoitan nimenomaan pappisviran hoitoa, en sitä millaisia sotkuja itse kullakin on yksityiselämässään. Vuoden sisällä yksi pastori on menetänyt papisvirkansa ja jokunen muu saanut varotuksen, nämä siis Lähetyshiippakuntaan liittyen. Muden LHPK pappien osalta asia lienee pahasti kesken. Toisaalta ns. liberaalisiipeen ei ole kolahtanut sitäkään vähää.
Nykytila asettaa kirkollemme vahvan haasteen antaa saman aikaisesti kirkon sisällä tilaa monenlaisille ihmisille ja monenlaisille mielipiteille ja toisaalta pitää kirkko kaitsennallisesti eheänä kokonaisuutena joka päättää itse tekemisistään eikä ole eri suuntiin virtaavien virtojen vietävissä. Pitäisi olla selkeät pelisäännöt, että mielipiteitä saa olla monenlaisia, mutta toimitukset toimitetaan aina kuten on yhteisesti päätetty ja tämä koskekoon myös lestadiolaisia.
Aamen! Hyvin pitkälti Teinisen kanssa samoilla linjoilla. Mikä on seurakunta? Se on ihmisjoukko, joka on kokoontunut ylistämään Herra Häntä rukoillakseen ja Hänen sanaansa kuullakseen. Kun sanaa on julistettu niin, että syntiset ovat ymmärtäneet armonkaipauksen ja yhteisen rakkauden, niin sen jatkeeksi sopii erityisen hyvin siunata ja nauttia ehtoollinen vapaiden lasten tavalla. Ilman yhtään ihmisten tekemää ja rajoittavaa sääntöä.
Pieni jatko on tarpeen. Tuota käytäntöä en valitse siksi, että pitäisi eriytyä syntisistä joksikin erikoiseksi kuppikunnaksi, vaan uskova voi aina osallistuessaan tilaisuuteen nauittia ehtoollista erilaisissa kokoonpanoissa, jossa sitä ei ole rajoitettu. Vastuu on nauttijalla nauttiiko siunaukseksi tai kiroukseksi ja vastuu on sananjulistajilla opettaa m itä ehtoollinen merkitsee, ettei kukaan joudu omantunnonvaivaan siitä ettei tiennyt asiasta tarpeeksi.
Jukka Teininen :”Kristittyjen yhteys ehtoollisessa on ennen kaikkea muuta vertikaalista yhteyttä. Kristus on todellisesti läsnä ja hänen koko persoonansa sekä jumalallisen että inhimillisen luontonsa puolesta yhtyy ehtoollisen elementteihin.”
Noin olen itsekin uskonut, ja tästä johtuu myös luottamukseni apostolisen suksession toimivuuteen. Että Kristus voisi olla sakramenteissa todellisesti läsnä, tarkoittaa mielestäni sitä, mitä ortodoksinen kirkko asiasta opettaa:
”Ortodoksisen kirkon piispat ovat apostolisen suksession eli apostolisen seurannan kautta apostolien työn jatkajia. Piispojen saama vihkimys (joka siis on saatu aikaisemmin tavallisesti kolmelta muulta piispalta) siirtää piispan vihkimyksen kautta apostolin viran ja Pyhän Hengen lahjan aina uusille ja uusille piispoille katkeamattomana ketjuna alkuseurakunnan perustamisesta alkaen. Ortodoksisen kirkon pappeus on siten jatkunut samanlaisena katkeamattomana ketjuna apostolien ajoista alkaen nykypäivään piispojen suksession kautta.
Tämän vuoksi ortodoksinen usko ja oppi on annettu Kristukselta apostoleille ja heiltä edelleen Kirkon uskoksi ja opiksi. Mitään ei ole lisätty eikä mitään poistettu siitä haltuumme saadusta uskosta, opista ja tehtävästä (missiosta), joka Raamatun mukaan on taistelua (Juud.1:3) ”sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu”.
Historian synkistä vaiheista ja etenkin erilaisten harhaoppien leviämisestä huolimatta Kirkko noinakin aikoina on tehnyt uskonopillisia julistusta (etenkin ekumeenisissa kirkolliskokouksissa) ja kuvannut eri kielillä sen ytimen, johon Kirkossa on aina uskottu. Samalla se on kaikin mahdollisin tavoin ehkäissyt harhaoppien leviämistä ja kutsunut katumukseen niitä, jotka ovat repineet rikki Kristuksen ruumista. Uskomme tärkein julkilausuma on nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus” (ortodoksi.net)
On ilo lukea Jukka Teinisen tekstiä, josta huomaa, että paljon on ehtoollista pohdittu. Kiitos Jukka! Ehtoollinen on tarkoitettu niille, jotka tunnustavat saamaa uskoa ja joilla ei ole toisiaan kohtaa riitaisuuksia. Moniko voi tulevaisuudessa evl-kirkossa käydä ehtoollisella, jos homoliittoihin kirkossa aletaan vihkimään tai liittoja siunaamaan?
Juha Heinilä :” Moniko voi tulevaisuudessa evl-kirkossa käydä ehtoollisella, jos homoliittoihin kirkossa aletaan vihkimään tai liittoja siunaamaan?”
Hyvähän se on kysellä, kun esim. omatuntoni ei salli sakramentteja luterilaisessa kirkossa, eikä katolinen ta ortodoksinen kirkko islaminuskoisista seurakunnista puhumattakaan hyväksy puolisoni laillista harrastusta, joten ainakin ne suunnat ovat vapaamuurareiden mielipidevainon seurauksena ”kiellettyjä”. Ehkä alamme harkita mormoonikirkon suuntaa, jonka järjestämään sukututkimusiltaan ovellemme käytiin pari viikkoa sitten tuomassa kutsu.
Taitaa olla niitä läntisessä hyvinvointiyhteiskunnassa elävän valkoisen miehen ongelmia, jos kirkossa käynti on jostain homoliitoista kiinni.
Jusu Vihervaara :”Taitaa olla niitä läntisessä hyvinvointiyhteiskunnassa elävän valkoisen miehen ongelmia, jos kirkossa käynti on jostain homoliitoista kiinni.”
Kyllä tämän Sonderfall Finlandin valkoisen miehen – ja myös vaaleanpunaisen äidin – ongelma on ollut se, kun ”vaaleanpunainen äiti” on halunnut hoitaa itse alle kouluikäiset lapsensa, kun heidän yksilölliset kasvamisen tarpeensa huomioonottavaa hoitoa ei ole ollut. Yksi tulos ”vaaleanpunaisen äidin” hoivasta oli mm. se, että kun nuorin lapsista joskus 80-luvun alussa katsoi koulu-tv:n ohjelmaa, jossa laajasti selvitettiin kaikkia niitä ihmiskuntaan kohdistuneita rikoksia, joista Suuri Valkoinen Mies on tehnyt, hän ohjelman loputtu huokaisi, että ”onneksi täällä ei ole valkoisia miehiä.”
Kannattaa katsoa erinomainen ja hyvin tehty filmi Luther-säätiöstä.
Ristisaatto: Suomen Luther-säätiön 15-vuotisjuhlavideo
.
Juha Heinilä :”Kannattaa katsoa erinomainen ja hyvin tehty filmi Luther-säätiöstä.”
Kiitos todella hyvästä linkistä. Valitettavasti en henk.koht. ole kelvollinen kirkkoon. koska en v. 1918 punaorvoksi jääneen Karjalasta sotaa pakenemaan joutuneen ortodoksi-isoäitini ”kulttuuripeintönä” antamien näkemysten mukaisesti voi hyväksyä kaikkia luterilaisen kirkon Augsburgin tunnustuskirjojen kohtia.
Toivon menestystä Lähetyshiippakunnalle ja vaikka uskon ”pakolaisten pentuna” olevani yksi heistä, joille ei tällä kulttuuriperimällä tässä yhteiskunnassa löytynyt ”kiinnikettä taivaassa eikä maan päällä”, tiedän, että se ”kiinnike” kuitenkin on.
https://www.youtube.com/watch?v=0xf3VctNP3k
Minusta hyvä ratkaisu voisi olla hybridimalli: Päijät-Hämeessä yhteistyö sujuu (ainakin kirkkoherrojen mukaan) hyvin, joten siellä esikoiset voisivat käyttää kansankirkon sakramenttipalveluja. Siellä, missä yhteistyö ei ota sujuakseen, järjestettäisiin omia.
Katsoin Suomen Luther-säätiön 15-vuotisjuhlavideon.
Se antaa selkeän kuvan säätiön historiallisesta kehityksestä. Panin merkille, että tapahtuma, jossa piispalle ei annettu ehtoollista (kieltämätää minustakin uskaliasta) osoittautuu käänteentekeväksi asiaksi ja sen jälkeen säätiö on muodostunut sellaiseksi kun se nyt on.
Merkille pantavaa on myös se miten paljon säätiön tilaisuuksissa on mukana lapsia, nuoria ja nuoria perheitä. Kun mukana on noin paljon nuorta väkeä, uskon, että toiminta tulee jatkumaan.
Saa nähdä miten käy lestadiolaisten kohdalla?
Lestadiolaisuus käpertyy itseensä ja muodostaa itse omat opintotuutensa – ja kasvaa sisältä päin.
Se on jo nyt paikannut sen runsaan suoneniskun, minkä se koki 1990-luvun lopulla.
Teininen siteeraa Petri Hiltusta.
Aika järkyttävä on Petri Hiltusen artikkeli pietisteistä Concordian blogissa. Sanoisinko, että hyytävää
ulosajoa luterilaisten yhteydestä.
Minä en vanhauskoisena tykkää separatismista missään muodossa, jos siitä syntyy taas uudenlainen ”vain me oikeita uskovia-joukko”. Hyi!
Hybridiratkaisu?
Ulkopuoliset neuvovat lestadiolaisia tuntematta näitä ja heidän liikettään millään tavalla.
Miten tiukasti keskusjohtoisessa liikkeessä ruvettaisiin johonkin erillisratkaisuun?
En usko edes liikkeen jakautumiseen. Niin tiukasti ihmiset ovat kiinni juurissaan, että antavat jopa
opin totuuden jäädä sen kanssa toiseksi.
Jorma, kyllä ne juuret vaikuttavat nyt olevan melko löyhässä. Monet tapaamiset ja keskustelut ovat selvästi siitä viestineet. No, ensi suvena tuon näkee ken elää.
Petrin kirjoitus on täyttä asiaa. Kannattaa lukea.