Nykyinen kirkkojärjestyksemme antaa hyvin vähän hallinnollisia mahdollisuuksia kirkon maallikkojäsenten kaitsentaan. Tästä johtuen esikoislestadiolaisten hanke ottaa käyttöön omat maallikkojen suorittamat sakramentit uhkaa murentaa kirkkomme uskottavuutta. Vastaava kolahdus tosin tapahtui jo silloin kun Luther-säätiö ryhtyi kutsumaan Ruotsista omia pappejaan. Tuolloin päädyttiin kantaan, että missionsprovinsenin pastorien suorittamat kasteet ovat teologisesti päteviä mutta eivät hallinnollisesti kelvollisia. Lasta ei suoraan niiden perusteella liitetä seurakunnan jäseneksi. Sikäli kun kasteet ovat oikein toimitettuja, esikoislestadiolaisten osalta päädytään väistämättä samaan ratkaisuun.
Kirkon pappisvirassa olevien tulee suorittaa sakramentit kirkkokäsikirjan mukaan. Tuomiokapituleilla on mahdollisuus puuttua heidän tekemisiinsä. Sama mahdollisuutta tuomiokapituleilla ei ole, jos joku muodollisesti maallikkoasemassa oleva alkaa toimittaa sakramentteja kirkkomme jäsenten keskuudessa. Sakramenttien pätevyys ei riipu niiden toimittajasta, eikä asiaan tarvita öljyllä voideltuja sormia kuten roomalaiskatolisessa kirkossa. Kirkkomme järjestys kuitenkin määrää ketkä sakramentteja toimittaa.
Seikka, että kirkko ei muodollisesta voisi puuttua sakramenttien jatkuvaan kirkon järjestyksen vastaiseen toimittamiseen, olisi kirkon uskottavuudelle suurempi kolaus kuin esimerkiksi yksittäisen julki ateistin pääsy seurakunnan luottamustehtävään tai vaikkapa yksitäisen kerran saarnastuoliin. Viimemainittuja voisi luonnehtia vaikkapa ”työtapaturmaksi”.
Toisaalta voidaan pohtia kuinka uskottavaa kirkolle olisi ryhtyä voimallisesti kaitsemaan maalikkoja, kun se ei tätänykyä kovin innokkaasti kaitse pappejaankaan. Tässä tarkoitan nimenomaan pappisviran hoitoa, en sitä millaisia sotkuja itse kullakin on yksityiselämässään. Vuoden sisällä yksi pastori on menetänyt papisvirkansa ja jokunen muu saanut varotuksen, nämä siis Lähetyshiippakuntaan liittyen. Muden LHPK pappien osalta asia lienee pahasti kesken. Toisaalta ns. liberaalisiipeen ei ole kolahtanut sitäkään vähää.
Nykytila asettaa kirkollemme vahvan haasteen antaa saman aikaisesti kirkon sisällä tilaa monenlaisille ihmisille ja monenlaisille mielipiteille ja toisaalta pitää kirkko kaitsennallisesti eheänä kokonaisuutena joka päättää itse tekemisistään eikä ole eri suuntiin virtaavien virtojen vietävissä. Pitäisi olla selkeät pelisäännöt, että mielipiteitä saa olla monenlaisia, mutta toimitukset toimitetaan aina kuten on yhteisesti päätetty ja tämä koskekoon myös lestadiolaisia.
Opin totuuden? Miten se liittyy tähän asiaan?
Eikö sinun mielestäsi uskonnollisella yhteisöllä ole oppia ja totuuksia, joiden varaan se rakentaa
identiteettinsä ja opetuksensa?
Niihin se perustaa ratkaisunsa sakramenteistakin.
Kannattaa ensin tutustua sen liikkeen elämään ja opetukseen, jolle ikään kuin tarjoaa neuvojaan tai kritiikkiään.
Mutta mikä on se opin totuus, jonka pitäisi estää esikoisia ottamasta sakramentteja omaan hoitoonsa?
Eiköhän kysymys ole lähinnä käytännöllinen. Kirkolta voi saada tiloja käyttöön, joten ei kannata suututtaa kirkkoherroja. Toisaalta ei kannata suututtaa myöskään Lapin vanhimpia. Ei varsinkaan heitä.
Nykyinen käytäntö on nimen omaan hybridi, jos asiaa ajatellaan yli valtakunnanrajojen.
Jukka Teininen kirjoitti:
”Nyt pitäisi lisätä kirkkojärjestykseen vaikkapa tällainen säädös: Herran Pyhää Ehtoollista saadaan viettää kristillisten järjestöjen tilaisuuksissa. ”
Tämä on mahdollista jo nyt. Itse olen osallistunut ja myös avustanut tämän kaltaisissa tilanteissa.
Ehtona tietysti on että ehtoollisen toimittaa kirkkomme järjestyksessä virkaan vihitty pappi ja että ehtoollinen jaetaan myös kaikille liikkeen ulkopuolisille, jotka ovat siihen oikeutettuja. Siis myös niille, jotka eivät kaikin kohdin noudata ko. järjestön sisäisiä linjauksia.
Kirkkoherra Esa Löytömäki ei ole sallinut HPE:n viettoa SLEY:n Forssan rukoushuoneessa. Ei edes tilapäistä Messua vaikka puitteet ovat olemassa. Ehtoollisen sakramentti on edelleen vallankäytön väline koko Suomen kirkossa.
Mitä tapahtuisi, jos rukoushuoneella vietettäisiin ehtoollista, vaikka kirkkoherra ei siitä tykkäisi? Olen sitä mieltä, että Jeesus Kristus taitaa vielä olla isompi Herra kuin kirkkoherra.
Kirkon uskottavuuteen on eri liikkeitten kurittomilla sakramenteilla mitätön vaikutus.
Ainakin tässä vaiheessa, kun se kirkon uskottavuus jo rapisee lohkareita kolisemalla johtuen epämääräisestä ja veltosta otteesta kirkon kannan julkituomiseen kirkon opin ja sen soveltamisen suhteen. Joko ei kerrota mitään, vaan puhutaan ympäripyöreitä, tai sitten seinää vasten asetettuna myönnetään, ettei se kirkon virallinen kanta ole muuttunut, mutta… Kuitenkin kirkon paimenet saavat puhua sitä tai tätä, arkkipaimen ja stadin paimen etunenässä, ja papit siunata tai vihkiä tai ei-siunata tai ei-vihkiä, tai jotain sinnepäin, mutta kuitenkin häät, tulkitkoon kukin kuten haluaa.
Niin kansankirkko on kuin erivärisistä tiilistä muurattu muuri, laastina kirkon uskottavuus, mikä muodostuu selkeästä ja selkeästi julistetusta ja Raamattuun pohjautuvasta opista. Nyt se laasti putoilee, kuin polttamattomasta kalkista tehty laasti sateella.
Se, että liikkeitä alkaa eriytymään ja eroamaan, on seurausta tuosta murtuneesta muurista, pudonneista tiilistä kierrätetään ja tehdään uusi vahva muuri siellä, missä laasti tehdään oikein. Seuraus, ei syy.
Yksi kirkon keskeisistä haasteista on, että kirkolla tulee olle selkeä oppi, joka on kirkkaasti esillä kaikessa kirkon toiminnassa ja toisaalta kirkossa tulee olla sijaa moinenlaisille ihmisille, jotka ajattelevat monista asioista hieman eri tavalla. Aina kuitenkin löytyy niitä, joiden mielestä opetus ei ole kaikessa aivan kohdallaan sekä niitä, jotka kokevat ettei heille ole annettu riittävästi tilaa olla omanlaisensa ihminen.
Seurakuntayhteyden ei tule olla shoppailua siitä missä kulloinkin tuntuu kaikkein mukavimmalta vaan mielummin yhteyttä oman elinpiirin kristittyihin. Piispojen ja kirkkoherrojen tehtävänä on pitää seurakunta alueensa kristittyjen yhteisenä kotina.
Aina niitä löytyy, ja on ollut syytäkin.
Suomen evankelis-luterilainen hajoaa ja lähteneet muodostavat omia yhteisöjä, joko täysin itsenäisinä tai rimpuillen seurakuntiensa ulkojäseninä. Ensimmäinen murtuma oli Luther-säätiö eli lähetyshiippakunta. Seuraava murtuma on Esikoislestadiolaiset. Meneekö se niin, että herätysliike toisensa jälkeen jättää kirkon, joka on hylännyt Raamatun sanan. Luther opetti tiivistetysti pelastuksen olevan Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen ansion tähden ja lisäksi opin lähteenä yksin Raamattu.
Jotta pidetään jokin suhteellisuudentaju niin evankelis-luterilaisella kirkolla on Suomessa noin 4 miljoonaa jäsentä. Esikoislestadiolaisia on maailmanlaajuisesti reilu 20,000 ja lähetyshiippakunnalla jäseniä taitaa olla muutamia tuhansia.
En minä sitä kiistä, etteikö kirkko voisi aikaa myöten hajota skismaattisiin pikkuliikkeisiin ja on mielestäni sangen ironista, jos se tapahtuu lähinnä homokysymyksen takia. Muutaman prosentin vähemmistö saa aikaa kirkon luhistumisen pelkästään olemalla olemassa ja katselemalla vierestä. Sitä voisi jo nimittää tyhmyyden huipuksi.
” Muutaman prosentin vähemmistö saa aikaa kirkon luhistumisen pelkästään olemalla olemassa ja katselemalla vierestä” Ei se taida ihan noin mennä. Tuohon pitäisi lisätä ”ja lobbaamalla asiansa puolesta kaikilla mahdollisilla areenoilla”. Näinhän koko ajan tapahtuu, myös kirkon piirissä. Lobbarit eivät välttämättä kuulu ko. vähemmistöön itse.
Salme Kaikusalo: ”Lobbarit eivät välttämättä kuulu ko. vähemmistöön itse.”
Tätä minä juuri tarkoitin sanoessaan, että homot saavat kirkon luhistumaan olemalla olemassa ja katselemalla vierestä. Ja se on mielestäni varsinainen tyhmyyden ylistys.
Ja kun puhutaan ”lobbareista”, pitää muistaa, että heitä on kahta rotua. Heitä jotka lobbaavat homojen oikeuksien puolesta ja heitä, jotka lobbaavat homojen oikeuksia vastaan.
”Muutaman prosentin vähemmistö saa aikaan kirkon luhistumisen pelkästään olemalla olemassa ja katselemalla vierestä. Sitä voisi jo nimittää tyhmyyden huipuksi.”
Olipa osuvasti sanottu:-)
Jusu Vihervaara kirjoitti:”Ja kun puhutaan “lobbareista”, pitää muistaa, että heitä on kahta rotua. Heitä jotka lobbaavat homojen oikeuksien puolesta ja heitä, jotka lobbaavat homojen oikeuksia vastaan. ”
Ei asia ole läheskään noin yksioikoista. Minusta iso ongelma on siinä ettei keskustelijoista aina teidä puhuvatko he opista, etiikasta vai oikeukista tai luulevatko he kenties että niissä on kaikessa suhteessa kyse samasta asiasta.
Joskus jopa vaikuttaisi siltä, että jotkut pitävät opillisen pyhityksen saamista jollekin omalle toiminnalleen peräti ihmisoikeutena.Ei se kuitenkaan niin mene. Riittää että ihminen tulee hyväksytyksi yhteisössä sellaisena kuin on.
Niin Jeesus sanoi hänelle: ”’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi’. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ‘Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat.”
Väitän, että jokainen kirkon jäsen ei ajattele kirkosta ja uskonnosta siten, että se on kokoelma jotain oppeja ja sääntöjä, jotka pitää osata ulkoa alusta loppuun ja lopusta alkuun pystyäkseen sydämessään kokemaan sen, mikä on oikein ja mikä väärin.
Itse en näe ongelmaksi sitä, jos jokainen keskustelija ei pysty täydellisesti asemoimaan ajatustaan lähimmäisen oikeudenmukaisesta kohtelusta täsmälliseen kirkon opin kohtaan ja viileän analyyttisesti tuottamaan täydellistä teologista analyysiä. Eikä Jeesuskaan sitä meiltä vaadi?
Jusu on oikeassa siinä, että usko ei ole sääntökokoelma, jota noudattamalla pelastuu. Kun me uudestisynnymme Jumalan lapsiksi, niin Pyhä Henki tekee työtään meissä niin, että me elämme mielellämme, sisältä päin tulevan Pyhän Hengen voiman avulla Jumalan mielen mukaista elämää. Jumala antaa meille voiman tulla Jumalan lapseksi ja elää Jumalan lapsen elämää mielellämme. Pyhä Henki näyttää itsekullekin todeksi sen, mikä on syntiä ja mikä on vanhurskautta (minkä kautta tulemme vanhurskaiksi, Jumalalle kelvollisiksi, se tapahtuu Jeesuksen ristinuhrin ansiosta).
”Piispojen ja kirkkoherrojen tehtävänä on pitää seurakunta alueensa kristittyjen yhteisenä kotina.”
Tästä olen aivan samaa mieltä.
Mutta viime vuosina olen pääkaupunkiseudulla joutunut tuntemaan kasvavaa työntöä ulos, lähes toivetta, että kaltaiseni kirkosta lähtisivät, johtuen klassisesta kristinuskontulkinnastani, missä suositukset eettisiin kysymyksiin haetaan Raamatus, eikä mistään poliittisesta agendasta, tai ”meidän kesken äänestetystä päätöksestä”.
Eikä tuo hylkiminen ja työntö ole suinkaan tullut vain maallikoilta, vaan korkeissa kirkon viroissa olevilta ja kirkon mediakellokkailta. Käsittämätöntä, että kirkon media repii eikä rakenna tätä sortuvaa tiilimuuria. Yksi innokkaimmista piikkausporan käyttäjistä on Seppo Simola korkealta tiedotuspalliltaan.
Maallikon kysymys: Olenko ymmärtänyt oikein, kun olen siinä käsityksessä että lestadiolaisten opin mukaan vain heidän tavallaan uskovat pelastuvat? Jos näin ajatteleva väki kuitenkin halutaan pitää kirkon jäseninä, tuntuu aika pikkumaiselta puuttua jonkin lestadiolaisryhmän ehtoollisen viettoon omalla tavallaan.
Minusta tässä on esikoislestadiolaiset ovat toistamassa 300-luvun donatistista harhaoppia ja Jukka Kivimäki puolustaa klassista kristinuskoa.
Kun minusta näyttää, että asian yhteydessä ei ole puhuttu donatismista – tosin keskustelu on laaja ja voi olla että jotain on jäänyt huomaamatta – voinee olla syytä selittää, miksi donatismi on klassisessa kristinuskossa tuomittu niin ehdottomasti.
Ajatus siitä, että syntisen papin toimittama sakramentti olisi mitätön on jumalanpilkkaa ja harhaoppia, koska se väittää itse asiassa että synnin voima voisi olla voimakkaampi kuin Pyhän Hengen, joka on Jumalan persoona. On Jumalan kaikkivaltiuden kieltämistä, siis tiukalta kannalta katsottuna jumalanpilkkaa, jos kelvottoman papin ajatellaan voivan estää Pyhän Hengen vaikutus. Siksi mm. Augustinus piti donatismia sekä harhaoppina että jumalanpilkkana.
Jos taas ajatellaan, että sakramentin vaikutus syntyy papin oman toiminnan tuloksena, syyllistytään kristinuskolle vieraaseen magiaan, jossa ihmisen ajatellaan voivan käskeä Pyhää Henkeä.
Kun olen ollut joissain asioissa hyvinkin eri linjoilla Jukka Kivimäen kanssa, niin minun lienee tässä syytä antaa hänelle tunnustusta julkisesti, kun hän sen mielestäni ansaitsee.
Kun seuraan näitä kommentteja, Kajanderille pari kertaa jo vastasinkin, on pakko sanoa, että asian vierestä keskustelu paljolti menee.
Se on luonnollistakin, kun ei tunneta liikettä ja sen todellisuutta.
Lenin sanoi aikoinaan, että enemmistö ei ole aritmeettinen vaan poliittinen suure.
Tässä ehtoollisasiassa liikkeen oppi ja asian ratkaisu ei ole teologinen vaan valtapoliittinen kysymys.
Valta taas ei määräydy demokratian vaan tradition mukaan. On syntynyt Gordionin solmu.
Ihan poskettoman hassuja erilaiset hybridi-mallit sun muut.
Mennä nyt kirkon tiloihin jakamaan ehtoollista, kun juuri kirkon lankeemuksen vuoksi ne halutaan itselle ja samalla ulos kirkosta.
Kysymys ei ole ainoastaan sakramenttien jakamisesta, vaan sen merkityksestä, mitä ne ovat ja miksi ne ovat olemassa ja ketä varten…
On tässä toinenkin osapuoli. Juuri tätä kirkon liberaalit ovat tilanneet, ja tulleevat saamaan.