Kurri vastaan kerma

Jokainen ihminen on aika pitkälle oman todellisuutensa vanki. Se, miten hahmottaa ympäröivän maailman ja oman paikkansa siellä, on jokaisella ihmisellä omanlaisensa. Vaikka elinpaikka tai elinolosuhteet olisivat täysin samat tai samanlaiset, silti jokaisen todellisuus on omanlaisensa, omaan persoonaan sidottu.

Viime aikoina on kovasti kritisoitu rikkaita, jotka ajattelevat köyhyyden olevan omaa syytä ja erityisen kipeää tällainen yksioikoinen toteamus tekee itsensä köyhiksi mieltäville ja köyhien auttajille.

No siis onhan tuollainen yksioikoinen ajatus ja lausahdus suorastaan järjenköyhyyttä, vaikka mielestäni se on osittain tottakin. Jos ei muuten, niin ainakin minun kohdallani. Vaikka en voi kyllä nykyään itseäni köyhäksi määritellä, kun kaikkea tarpeellista on enempi kuin kohtuullisesti, niin jos olisin aikoinani toiminut toisin, minun ei välttämättä olisi köyhinä aikoinani tarvinnut turvautua toimeentulotukeen, eikä sukulaisten ja ystävien olisi tarvinnut meitä auttaa taloudellisesti, eikä olisi tarvinnut – tuska vieköön – rassata muutenkin niin rikkinäistä pääkoppaa rahahuolilla!

Kun monet muut ikätoverini yläasteaikoihini ahkeroivat saada hyvän todistuksen, minä ramppasin joidenkin kaltaisteni kanssa yökaudet kaupungilla ja kavereiden tupakansavuisissa kämpissä ”iltakylissä”.  Silloin kun en tehnyt niin, luin pikkutunneilla Jalna ja Tarzan-sarjoja sun muita ”höpökirjoja” silmät nakkimakkaroilla. Kyllähän kaikesta tästä koulumenestys kärsi.

Noh, saamallani todistuksella ei sitten jatko-opiskelupaikkaa herunut ja sitten alkoivat äitiyden kultavuodet ja nyt sitten ammatinhankinta tuntuu jo ihan turhalta. Se, että kärvistelen matalapalkkaisen kouluavustajan työssä, näen olevan täysin oman lusmuiluni syytä. Yksioikoinen rikas ihminen osui napakymppiin kohdallani.

Tällaisessa vastakkainasettelussa – rikas ja köyhä – tulee helposti sellainen ongelma, että se oma tilanne, omat ajatukset ja kokemukset, estävät ymmärtämästä toisen tilannetta, ajatuksia ja kokemuksia: erilaiset todellisuudet törmäävät ja iskevät kipinää.

Rikas on toiminut elämässään tietyllä tavalla: ollut ahkera, mennyt monen harmaan kiven läpi määrätietoisesti, säästänyt oikeassa paikassa ja ollut runsaskätinen taidon jälkeen ja niin on omaisuutta kertynyt jopa yli omien tarpeiden. Jos tällainen rikas ajattelee köyhyyden olevan pelkkä laiskuutta, hän ei ymmärrä sitä, että hänen onnenkantamoisensa rikkauden osalta on hänen hyvä mielenterveytensä ja muut hyvät avut, joidenka avulla hän on voinut tavoitteensa saavuttaa.

Jollakin rikkaalla on taas käynyt monessa kohdin tuuria, ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja kuin ihmeen kaupalla omaisuutta on alkanut kertyä. Hän on ehkä myös luottavaisen rohkeasti hypännyt elintasojunaan mukaan mielessään ajatus: ”se ei pelaa, joka pelkää”. Jos tällainen rikas syyttelee köyhiä pelkuruudesta, hän ei ymmärrä onnenkantamoisensa johtuvan rohkeasta ja ehkä hiukan impulsiivisestakin luonteesta, jotka eivät ole kaikkien ihmisten synnynnäisiä ominaisuuksia.

Rikkautta on myös kieroudella ja moraalittomasti hankittua: mummoilta rahat pois pakkoikkunakaupalla tai talohankinta huonona aikana hädänalaiselta pilkkahintaan ja myynti hyvänä aikana kovaan hintaan tai ihan selkeästi epärehellisin keinoin. Sanomattakin selvää, ettei kaikista ihmisistä ole tällaiseen rikasteluun.

Noh, millä tavalla kukin rikas on sitten rikkautensa hankkinut, hän voi ajatella, miksi muut eivät ole tehneet samalla tavalla ja nyt kykkivät muovisen raapiutuneen, kellertävän ja nuljuvan vessanpönttörenkaan päällä sen sijaan, että posliini mukavasti sivelisi pyllynposkia.

Joo, tuo oli karkeaa luokittelua rikkaista ihmisistä, vaikka uskoisin suuren osan rikkaista olevan hyvinkin laajakatseista porukkaa, jotka ymmärtävät elämää ihan sieltä köyhyydestä lähtien ja ovat omalta kunniakkaalta osaltaan pitämässä pystyssä maatamme: auttamalla, runsain veronmaksuin ja luomalla ihmisille työpaikkoja. Monelle, monelle heistä annan ilomielin suuret kiitokset! Tunnen monia tällaisia varakkaita ihmisiä.

No entäs köyhä sitten? Heitäkin on moneen junaan. Miten köyhä määritellään?

Onko köyhä sellainen henkilö, joka käyttää harkiten rahojaan ja siltikään rahat eivät tahdo riittää ruokaan, asuntoon, vaatetukseen ja muuhun tuiki tarpeelliseen tavaraan?

Onko sellainen ”aito” köyhä, joka ei osaa käyttää järkevästi rahojaan ja on siksi jatkuvasti pulassa elämänsä kanssa? Onko tällainen köyhä syypää holtittomuuteensa käyttää rahaa oikein?

Määritelläänkö ihminen köyhäksi pelkästään sen perusteella, että hän elää osin tai täysin yhteiskunnan tukien varassa kaikenlaisista heikkouksista, elämänkohtaloista, sairauksista tai muista vastaavista syistä johtuen, vaikka hänellä onkin ruokaa, asunto, vaatteita ja kaikkea tarpeellista kohtuullisesti?

Se on ainakin varmaa, että ihminen on köyhä silloin, jos joutuu iltaisella painamaan päänsä tyynyyn nälkäisenä, viluissaan ja ehkä asunnottomana, vai mitä?

Köyhyyden kokeneena ja nähneenä, tiedän, että siihen on usein monta syytä, jotka enimmäkseen ovat itsestä riippumattomia. Useimmiten se, että ei onnistu saamaan itseä hyvinvointiputken lähtöruutuun, ei johdu laiskuudesta, niin kuin kohdallani, vaan jostain muusta syystä. Johan nyt on hoopoa ajatella, että ihminen kiertää sen lähtöruudun tietoisesti. Ei se totisesti mene niin! Jos on lottovoittokuponki hyppysissä, niin kyllä sen käy lunastamassa kuka hyvänsä. Mutta miten saada se kuponki käteen, jollekin mahdollisuus on se yksi miljoonasta kun kaikenlaiset erikorkuiset vuoret estävät löytämästä sitä.

Tunsin aikoinani erään neron. En sano minkä alan nero, ettei kukaan tunnista, mutta nero kuitenkin, sen kaikki hänet tuntevat tunnustivat vilpittömästi. Vaikka tuo ihminen oli ilmiselvä nero, hän ei tuntunut millään osaavan hyödyntää nerouttaan, jotta olisi elättänyt itsensä saati perheensä. Nero istui lottovoiton päällä, eikä nähnyt sitä eikä osannut lunastaa, vaikka muut näkivät ja olisivat tienneet tien R-kioskille onneen ja autuuteen. Eräs vanhoillislestadiolainen puhujakin mietti asiaa hämmentyneen hieman äkeänäkin: ”on se kumma kun ei se kykene käyttämään lahjakkuuttaan hyväkseen!”

Historia tuntee paljon köyhiä neroja, joidenka nerous on tunnustettu vasta heidän kuoltuaan. Asiaa sietää miettiä. Tiedä miten kalliilla näitäkin minun kirjoituksiani joskus hamassa tulevaisuudessa myydään. Joo: täysrepesit, hehe. Mutta varmuudeksi tallenna tämäkin kirjoitus, jos käy niin, että hirmumyrsky imaisee sen bittiavaruuteen.

Noh, hupailu sikseen ja mennäänpä takaisin asiaan. Nimittäin vasta nyt pääsen siihen, mitä piti kirjoittamani.

Jos kerta rikkaalta vaaditaan ymmärrystä köyhiä kohtaan, niin eikö tasapuolisuuden nimissä köyhiltä pitäisi vaatia ymmärrystä rikkaita kohtaan?

Onko yksioikoinen rikas syypää yksioikoisuuteensa, mielenköyhyyteensä, kykyynsä ymmärtää köyhyyttä ja köyhiä, vai voiko se johtua hänen erilaisesta todellisuudestansa ja kokemusmaailmastansa tai itsestä riippumattomasta heikkoudesta mennä toisen ihmisen asemaan, empatianpuutteesta, joka ei ole ostettavissa oleva tavara kaupanhyllyllä?

Mielletäänkö kaikki rikkaat automaattisesti ja useimmiten rikkaiksi myös henkisiltä ominaisuuksiltaan ja vaaditaanko heiltä sen vuoksi sellaista, mitä heillä ei välttämättä ole? Jos ihminen elää leveästi kuin ruhtinas, niin ajatellaanko sen merkitsevän myös viisautta kaikilla muillakin elämän osa-alueilla ja jos siltä ei näytä, hän ajattelee ja toimii ilkeyden periaatteella?

Ajattelemmeko me köyhyyttä kokeneet NÄIN yksioikoisesti? Minusta me emme saa näin tehdä. Emme saa mennä samaan yleistämiseen ja yksioikoisuuteen suhtautumisessamme rikkaisiin, kun emme hyväksy sitä heiltä itseämme kohtaankaan. Tasapuolinen ja oikeudenmukainen ajattelu rulettaa parhaiten tässäkin asiassa.

Pieniä tositarinoita siihen liittyen, onko onnellisuus sidoksissa rikkauteen.

Edesmennyt erittäin saita ja huumorintajuinen tätipuoleni oli saanut Kalliossa olevan kaksionsa postiluukusta Valittujen Palojen kirjeen, jossa luvattiin mahdollisuutta isoon summaan rahaa, jos toimii tietyllä tavalla ja ripeästi. Piti täyttää jokin lappunen ja toimittaa se mahdollisimman nopeasti postiin.

Tätini kertoi siltä istumalta hakeneensa kynän, täyttäneensä lapun, laittaneensa takin niskaansa ja kengät jalkaansa ja vieneensä kirjeen postiin. Ja sitten vain odottamaan rahantuojaa.

Pari viikkoa kului ja ovikello soi. Tätini katsoi ovisilmästä, että joku siisti mies salkun kanssa. ”Valittujen Palojen rahamies”, oli tätini ajatellut onnensa kukkuloilla ja avannut leveästi oven selälleen miehen edessä.

Mies oli esittäytynyt keittiö- ja kylpyhuoneremonttimieheksi, tätini suureksi pettymykseksi, vaikka hän oli osannutkin miestä odottaa taloyhtiön remonttisuunnitelmien takia.

– Voi että minä oon nyt pettynyt, kun et ookkaan se Valittujen Palojen rahantuoja! Minä jo aattelin, että sinä tuot tuossa salkussas minulle ison kasan rahaa ja tulit vaan viemään viimeisetkin remonttilaskulla!

Luonnollisesti remonttiedustaja oli hieman hämillään tätini höpötyksestä ja kiusoittelusta, mutta sai kuin saikin jonkinlaiset tarjoukset tädilleni tehtyä.

– Tuon keittiörempan saatan hyväksyä, mutta kylppäriin ei kyllä laiteta mitään, kun oon vieläkin niin pettynyt kun et ollut se rahantuoja.

Kun tätini selitti minulle tuota uskomattoman hauskaa ja hupaisaa tapahtumaketjua, kysyin lopuksi häneltä hymy suupielissä ja olevinas hyvinkin viisaasti:

– No mutta Kepa, eikö se olekkin niin, että ei se raha onnea tuo…?

– Ei niin, mutta kaapit se kyllä olisi tuonut!!!

Niinpä niin, sitä ei käynyt kiistäminen. Itse elin tuolloin  aika köyhiä aikoja ja aina en kyllä kyennyt ymmärtämään tätini saituutta ja ”ongelmia”, kun hänellä oli rahaa ylenmäärin. Vielä olisi pitänyt saada lisää ja kaikesta piti säästää, vaikka ei olisi tarvinnut. Mutta huumorintajua hänellä riitti vaikka kuinka jakaa; siinä hän ei ollut totisesti saita. Jääkaappia ei raskinut aina pitää päällä ja valoja sammutteli jatkuvasti jäljessään.

– Käsi ylös, joka on sitä mieltä, että sammutetaan valot…voi ne oikein roikottaa niitä alaspäin, ettei vain sammutettaisi!

Kerran eräs rikas nainen oli valtavan ahdistunut siitä, että hänen miehensä oli ostanut hänelle vääränlaisen timanttisormuksen syntymäpäivälahjaksi. Köyhästä tällainen murhe tuntuu ihan käsittämättömältä. Mutta murhe oli tälle rikkaalle täysin todellinen hänen maailmassaan, enkä tiedä, voiko sitä alkaa köyhänä kovinkaan arvostelemaan ja mitätöimään.

Tuo nainen oli toivonut mieheltään täydellistä lahjaa itselleen, kun oli luonteeltaan perfektionisti ja mitään epäkohtia hänen elämässään ei saanut olla tai hänen henkinen tasapainonsa joutui kovalle koetukselle. Oliko nainen syypää perfektionismiinsa ja siihen, että hän niin huonosti kesti elämän rosoisuutta?

Eräällä hyvin pärjäävällä äiti-ihmisellä sattui olemaan mielestään niin ahdasta asunnossaan, että hänen perheelleen ostamansa joululahjat eivät tuntuneet mahtuvan hyvin heille, joten hän turvautui köyhään sukulaiseensa ja vei lahjat hänen kotiinsa jouluaattoa odottamaan.

Köyhä sukulainen oli suurperheellinen ja asui ahtaasti hänkin, mutta auttoi sukulaistaan mielellään, joka oli häneltä sydämen viisautta ja minusta käsittämätöntä. Sivullisena tilanne tuntui röyhkeältä, vielä kun köyhän perheen lapset murehtivat ahdistuneina nähdessään kylppärissään lahjasäkit, että miten toisilla perheillä voi olla niin paljon lahjoja.

Kumpi on samaistuksesi kohde: viisas perheenäiti, joka ymmärsi rikkaan sukulaisensa hädänalaisen tilan ja vastaanotti hänen lahjasäkkinsä säilytykseen, vai minunkaltainen sivullinen, jonka oli vaikea ymmärtää rikkaan sukulaisen murhetta aidoksi, todelliseksi ja oikeutetuksi murheeksi? Koin silloin jonkinlaista henkistä kömpelyyttä ja avuttomuutta tuon perheenäidin jalon suhtautumisen rinnalla.