Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta syksy 1974. Vuosikurssimme 200-päiseen fuksiporukkaan kuului kaksi sokeaa opiskelijaa, Ojasen Mikko ja Tiiran Hannes. Nämä kaverit osoittautuivat mitä mainioimmiksi seuramiehiksi. Kummankin ympärille muodostui aina iso kurssikaverijoukko, missä vain he luentosalien ulkopuolella hengailivatkin. Haluttiin kuulla jännittäviä tarinoita, hauskoja sattumuksia, teräviä kommentteja. Kuulolla oli usein myös kurssimme iloisin ja hymyilevin ihminen, Vihisen Pirjo, jonka sukunimi muuttui sittemmin Tiiraksi.
Hanskin kanssa me naureskelimme sitä, miten samanlaiset nimet meillä on: Toinen on Hannes Ilmari Tiira, toinen Hannu Ilmari Kiuru, molemmat syntyneet samana vuonna 1955, ikäeroa muutama kuukausi. Opiskelun alussa kuuluimme samaan seurakuntaankin, Tapiolaan. 40 vuotta myöhemmin tuli vielä yksi yhteinen tekijä lisää, kun myös minä aloin käyttää näkövammaisten valkoista keppiä.
Sanat vammasta sanotut (Hanskin samannimisen kirjan kustansi Gummerus 1990)
Arvelen, että syntymästään asti sokean Mikon on ollut helpompi suostua osaansa kuin Hanneksen, joka luokiteltiin vasta 7-vuotiaana sokoksi, vaikka vielä pystyi pikkuisen jostakin silmäkulmasta maailmaa tiirailemaan. Mikko kertoi meille kurssitovereilleen kerran, että hän on aina voinut kuvitella maailman juuri sellaiseksi kuin itse haluaa. Esimerkiksi hän otti ovet ja ikkunat, jotka hänen maailmassaan voisivat olla vaikka pyöreitä. Minä en taida tottua omaan näkövammaani koskaan…
Hannes kertoo omasta sokeudestaan Facebookissa 1. huhtikuuta näin:
”Rovasti Jorma Vilkko sanoi näkövammaisten keskustelupalstalla, että meidät sokeat kohdataan usein vamma edellä. Näkevä hämmentyy, koska hän ei yleensä ole tavannut muita sokeita. Näöttömyydestä tulee silloin sen näkevän mielestä sokean keskeisin, pahimmassa tapauksessa ainoa ominaisuus. Tästäköhän johtuu, että meiltä arvuutellaan puhekumppanin nimeä. Kaikki tuntemani sokeat vihaavat kysymystä ”tunneksä äänestä?”
No itse en täysin yhdy Jorma-papin näkemykseen. En tietysti tiedä, miten iso juttu sokeuteni ihmisille on, mutta lintumiehenä, sanaseppona, tietovisailijana ja tietokirjailijana minua (toivottavasti) enemmän pidetään. En silti pane pahakseni sokeuttakaan koskevia kysymyksiä paitsi sen ”tunneksä äänestä?”
**********
Mikosta, Pirjosta ja minusta tuli ”vain” pappeja, mutta Hanneksesta tuli paljon muutakin, kuten tämän blogin liitteenä oleva Kotimaa24:n oiva nekrologi kertoo.
Hannes oli erittäin aktiivinen Facebookissa, kuten myös minä. Hannes kertoi avoimesti kuulumisiaan omalla sivullaan. Avoimuus tarkoitti paitsi rehellisyyttä myös sitä, että hänen kaikki päivityksensä olivat julkisia, eivät siis pelkästään omille FB-kavereilleen (joita on n. 2200 henkeä) suunnattuja. Pyysin ja sain Pirjolta luvan käyttää tässä muistelussa Hanskin blogin tekstejä ja kuvia. Teen sen pieteetillä. Samalla tämä teksti on osa omaa surutyötäni.
**********
Selasin Hanneksen päivityksiä kuluvan vuoden osalta. Aloitin kohdasta 1.1.2019. Siinä hän iloitsee, että nyt alkoi se vuosi, jona Pirjo jää eläkkeelle. Pala nousee kurkkuuni, kun Hannes kirjoittaa: ”Ihminen päättää, Jumala säätää, mutta ellei kumpikaan lähiaikoina kuole, vedämme takataskusta matkaliput Wieniin ja Kuusamoon”.
Ei päätä päivistään ihminen, ei. Hämmentyneenä joutuu moni muukin laillani kyselemään, miksi juuri nyt piti käydä niin kuin kävi elokuun 19. päivän vastaisena yönä? Mikä tarkoitus tällaisella ajoituksella mahtaa olla?
Kuolema oli jo tässä vaiheessa saanut Hanneksesta vahvan, kurkkua kuristavan ja sydäntä puristavan otteen. Vaikka lääkäreitten, lääkkeitten ja toistuvien, viikkojakin kestäneitten sairaalassaolojaksojen avulla yritettiin kuolemaa pitää loitolla Hanskin monen taudin runtelemasta olemuksesta, alkoi potilaallekin jo kesän korvilla käydä selväksi, että kyse on vain viivytystaistelusta. Tämä ei kuitenkaan ollut ristiriidassa sen kanssa, että Hanski jaksoi toivoa saavansa elää vielä vuoden, pari. Sairaalassa Hannes aina laski, kuinka monta linturetkipäivää hän lasarettireissujen takia menetti.
Merkintä 7. maaliskuuta:
”Viimeaikaisten terveysongelmieni keskellä olen aivan liikuttuneena huomannut merkitykseni monille ihmisille. Täällä fb:ssäkin on teitä, joille ei ole yhdentekevää, voinko hyvin vai huonosti. Jos kuolisin, jäisivät muutkin kuin Pirjoni kaipaamaan”.
Viimeinen kirja
Tammikuussa Hannes on vielä toiveikas uusimman kirjansa Hurtasta Porthaniin kustantajan mahdollisesta löytymisestä. Hän arvelee, ettei kestäisi hylkäävää päätöstä. 15 maaliskuuta tulee toiveita herättävä puhelu eräästä kustannusliikkeestä. ”Jännittää, muttei jännitä ihan niin paljon kuin ennen kässärin palautuksia muutamasta kustantamosta. Myös pitkä odotusaika on syönyt sekä hermoja, itsetuntoa että toivoa paremmasta. Jos täältäkin viesti kuuluu: kiitos mutta ei kiitos, alan kaiken kallella kypärin tyytyä kustantamaan elämäni pääteokseksi tarkoittamani tekstin itse”.
Hylky tuli sitten sieltäkin, mutta lopulta 20. kesäkuuta tärppää: ”Tämä on ilon ja helpotuksen päivä. Käsikirjoitukseni ”Hurtasta Porthaniin” löysi vihdoin kustantajan. Se on Warelia Sastamalasta. Erityisesti ilahduttaa, että uusi kustantajani ottaa nimensä Suomen tietokirjallisuuden isän, Antero Wareliuksen mukaan. Kirjassa esittelen 1700-luvun suomalaisia piioista kenraaleihin. Muutaman sivun mittaiset pienoiselämäkerrat löytävät toivottavasti lukijansa”.
Hanskin viimeinen kirja ilmestyy siis postuumisti. Minulla oli muuten ilo ja kunnia saada arvostella hänen ensimmäinen kirjansa (Säteitä pimeässä: sokean papin muistelmia, Kirjaneliö 1982) Espoon Seurakuntasanomiin. Osa ilosta ja kunniasta tosin hupeni siihen, kun tekstiäni sensuroitiin…
Unelmia, haaveita ja toiveita
23. tammikuuta Hannes summaa elämäänsä:
”Lapsuuteni haave: Päästä pois sokeainkoulusta.
Nuoruuteni haaveet: Valkolakki, tyttöystävä, itsenäinen elämä omassa kodissa.
Miehuuteni haaveet: Kirjoittaa kirja ja tavata aniharvinainen lintu.
Pääsin oppikouluun sokkolasta, sain tyttöystävän, ihana vaimo mulla on ollut 40 vuotta, oma koti yhtä kauan. 21 kirjaakin olen kirjoittanut ja ollut löytämässä Euroopan toisen siperiankurpan. Jäljellä on enää yksi haave: Jumala, anna minun kuolla jollain lempeämmällä tavalla kuin oli vähällä käydä lokakuun 3. päivän vastaisena yönä 2018.
11. kesäkuuta Hannes jatkaa elämänsä summaamista:
”Niin kuin opiskelutoveri Martti Muukkonen sanoi, Pirjon ja Hanneksen liitto on taivaassa solmittu. Ei liene monia pareja, joiden harrastukset, mieltymykset ja arvot ovat yhtä samanlaiset kuin meidän. Olemme kyllä luonteiltamme miltei toistemme vastakohdat: Pirjo aurinkonaama optimisti, minä ikuinen pessimisti, jonka mielestä kaikki hyväkin on jonkin pahan edellä”.
Hiipuva hiillos
22. maaliskuuta lääkäri kertoo potilaan tilanteesta väkevän vertauskuvan avulla:
”Pirjo oli läsnä, kun lääkäri totesi sydämeni vajaatoiminnan edenneen. – Sinä olet kuin hiipuva hiillos, kommentoi hän. Tulin ensin surulliseksi, hieman syvemmältä rouhittuani onnelliseksi. Saisinpa ollakin hiipuva hiillos, joka hiljaa heikkenee, kunnes viimeisen liekin, sen hennon ja haikean, sammuttua kuolee pois. Ei enää tuskia eikä tämän maailman raastavaa melua. Lähtö toiseen todellisuuteen kuin portista. Mielenkiintoista nähdä, mitä sen takana on”.
Seuraavana päivänä, 22. maaliskuuta, tulee tarkennus Hiipuva hiillos-viestiin:
”Tarkoitus ei ole tässä kohtakaan toikkaroida tuon ilmaisiin. Hiipuvan hiilloksen haave on pikemmin PTS kuin lähiajan unelma. Ajatuksena tuollainen hidas, rauhallinen heikkeneminen vain tuntuu kovin houkuttelevalta”.
Viimeinen FB-viesti
19. elokuuta kello 18.09 voipunut lintumies jaksaa vielä vitsailla sukunimestään:
”Seppälän Tapio kertoi minun olevan tunnettu mies ulkosaaristossakin. Tunnettu ja vaarallisena pidetty. Oli kas nähnyt Kylmäpihlajassa, se Seppälä laudanpätkän, jossa luki TIIRAVAARA. Itse olen tuon vaaran käytännössä kokenutkin. Kalajoen Letonnokassa lapintiira nokkaisi ohimooni reiän. – Suku on pahin, totesin silloin filosofisesti”.
Summa summarum: Kun Hannes sai viimeiseksi jääneen kirjansa kustantajan Sastamalasta, niin lienee paikallaan minunkin jättää ns. viimeinen tervehdykseni (täällä maan päällä) Tiiran Hannekselle sanoilla, jotka on kirjoitettu Sastamalan Pyhän Marian kirkossa säilyneitten keskiaikaisten ruumispaarien perälaudassa. Teksti kuuluu:
”Tänään minä, huomenna sinä, hautaan kannetaan”.
Pirjolle siunausta ja voimia!
Ja Hanskille hyvää matkaa. Perästä tullaan.
Ja vielä me nähdään!
Toivoo Nimimerkki: Se toinen näkövammainen lintu
Kuvat Hanneksesta ja Pirjosta sekä Tiiravaara-kyltistä otti Tapio Seppälä.
Kotimaa24:n nekrologi Hanskista:
