Aina silloin tällöin leimahtaa keskustelu katujen roskaisuudesta. Kauhistellaan sitä, kuinka huonosti ihmiset käyttäytyvät ja käyttävät roskakoreja. Joskus näissä keskusteluissa kuulee argumentin: ”Miksi vaivautua, kun kadunlakaisijoille maksetaan siivoamisesta?” Ei ole siis välttämättä selvää, että toisen työskentely ei automaattisesti poista meidän omaa vastuutamme.
Papit kuulevat silloin tällöin kysymyksiä omasta palkastaan ja työajastaan. Minullekin näitä tulee aika ajoin. Näiden kysymysten taustalla on ajatus siitä, että pappi tekee työtä palkalla. Näin, vaikka yleisesti kyllä papintyötä pidetään kutsumusammattina.
Kun minut vihittiin anglikaaniseksi papiksi, kätten päällepanemisen jälkeen piispa voiteli kämmeneni pyhällä krismaöljyllä: pappi siunaa käsillään ihmisiä. Samalla oikeastaan kaikki mitä pappi tekee hän tekee pappina. Pappeus on siis character indelebilis, lähtemätön merkki.
Kaikki kristityt ovat kutsuttuja yleiseen pappeuteen. Joitain yksilöitä Jumala kutsuu erityiseen pappeuteen, vihittyyn papin virkaan. Kun henkilö sitten vihitään tähän virkaan, hänelle annetaan tehtäväksi toimia esikuvana Kristuksen laumalle. Tämän voi helposti tulkita tarkoittavan jotain yli-inhimillisenä moraalinvartijana toimimista. Kuitenkin sen merkitys on kehottaa vihittävää elämään ennen kaikkea kristittynä ja olemaan esimerkkinä muille siinä mihin meitä kaikkia on kutsuttu.
Kirkon järjestyksen ja elämän ylläpitämiseksi piispa määrää pappeja hoitamaan tietyn seurakunnan papin virkaa. Tässä piispalla on ensisijassa hengellinen valta pappeihin nähden. Tuo valta-asema ja tehtävään määräämisoikeus, direktio-oikeus, saa valtuutuksensa nimenomaan piispan hengellisestä asemasta, joka pohjautuu kirkon uskoon siitä, että Kristus itse jätti evankeliumin julistamisen opetuslapsilleen. Arkipäivän puheessa korostuvat herkästi työmaailmasta tutut käsitteet piispasta tai kirkkoherrasta työnantajana tai työnantajan edustajana sekä papista työn suorittajana, työntekijänä.
Tällöin puhe kääntyy helposti työaikaan ja työstä saatavaan palkkaan. Saako pappi palkkaa rukoilemisesta?
Tuossa edellä jo esitin lyhyesti kuinka pappeus on kutsua elää kristittynä sen uskon mukaan mihin kirkko sitoutuu. Tähän uskoon sisältyy myös käsitys erityisestä virasta Jumalan säätämyksenä. Vaikka tuon viran, pappeuden, toiminnalliset muodot ovat hyvin erilaisia, vaikuttaa taustalla kutsu palvelemaan. Tämä Jumalan kutsu erityiseen pappeuteen kutsuu erityiseen kristilliseen elämään. Pappi on työajaton sen vuoksi, että kristittynä elämistä ei voi jättää naulakkoon kellokortin leimaamisen jälkeen. Kristitty on ainan kristitty.
Useimmat papit on kutsuttu hoitamaan virkaa esimerkiksi seurakunnassa. Tällöin voi olla järkevää rajata viranhoitoa eri tavoin, myös ajallisesti. Mutta työajasta puhuminen vääristää kuvan. Pappi on aina pappi, kutsuttu palvelemaan. Mutta hänen ei tarvitse aina olla tavoitettavissa, ihan kuin kuka tahansa kristitty voi olla välillä tavoittamattomissa.
Käsityksellä pappeudesta on myös vaikutusta siihen, miten papille maksetaan. On selvää, että maksutapaan vaikuttaa muun muassa maksajan varallisuus. Pienellä seurakunnalla tai kirkolla ei ole mahdollisuutta maksaa samaa kuin isolla. Anglikaanisuuden pääkirkossa, Englannin kirkossa, jonka pappi minäkin olen, on maksettu perinteisesti apurahaa, stipendiä. Stipendi ei nimensäkään mukaan ole palkkaa vaan sen on taloudellista tukea, jotta sen saaja voi keskittyä apurahan antajan nimeämän tehtävän hoitamiseen. (Esimerkiksi säätiö voi antaa tutkimusapurahan tieteelliseen työhön). Minä saan stipendin, joka mahdollistaa elämisen kutsumukseni mukaisesti, kristittynä, joka palvelee pappina. Palvelen seurakuntaa nimenomaan hengellisen kutsumuksen vuoksi, en työsuhteen vuoksi.
Viime aikoina on Suomessa herätelty keskustelua muun muassa siitä, pitäisikö työaikalain maininta hengellisen työn tekijöiden työajattomuudesta poistaa. Tässä keskustelussa on unohtunut täysin tämä pappeuden puoli. Minulle sunnuntain jumalanpalvelukseen osallistuminen on ennen kaikkea osallistumista ja viettämistä – ei jumalanpalveluksen toimittamista tai johtamista. Olen siis jumalanpalveluksessakin läsnä nimenomaan hengellisen kutsun, kristityn velvollisuuden, vuoksi. Olisin siellä vaikka työtuntini olisivat täynnä. En ole siellä, jotta täyttäisin virkavelvollisuuteni.
Lex orandi, lex credendi, rukouksen laki on uskon laki. Tätä lausetta pidetään yhtenä anglikaanisuuden ytimistä. Käytetty tapa papin palkkaamiseen ja työajan määrittelyyn vaikuttaa väistämättä myös käsitykseen pappeudesta ja sitä myöden rukouksesta ja uskosta. Miten ajatus, että pappi saa palkkaa työajalla rukoilemisesta vaikuttaa käsitykseemme kirkosta ja sen uskosta?
Totta on sekin, että pappi ajautuu helposti tekemään liikaa töitä. Suurin ongelma näyttää olevan, että pappeudelle asetetaan samanlaisia tavoitteita kuin mille tahansa työlle. Pappeuden onnistumista ei voi kuitenkaan helposti mitata eikä suoritteiden määrä kerro työssä onnistumisesta. Papit ovat kutsuttuja olemaan. Ordinaatiossani puhuttiin siitä, kuinka papit ovat kutsuttuja iloitsemaan Jumalan kansan kauneudesta. Siinä on tehtävää kyllikseen! Pappien luulisikin olevan downshiftaamisen, elämäntemmon hidastamisen, edelläkävijöitä. Vielä tärkeämmäksi nämä kysymykset tulevat kirkkojen ja seurakuntien taloustilanteen kiristyessä. Pappeudesta tulisi nähdä muutakin kuin houkuttava palkka ja kiinnostavat työsuhde-edut.
Ja pappi ei saa palkkaa työajalla rukoilemisesta.
”Tarkasteltavina kysymyksinämme muun muassa on, mitä myötätunto merkitsee organisaatioiden arjessa ja vuorovaikutuksessa eri kumppanuuksissa. Lisäksi selvitämme, miten myötätunto syntyy, pysyy yllä ja vahvistuu sekä parantaa tuottavuutta, Pessi kertoo.”
Eipä yllätä, että kaikki uhrataan kvartaalikapitalismin alttarille. Entä jos mietiittäisiin myös sitä, mitä myötätunto merkitsee esimerkiksi perheille, joissa äidit ”yhteiskunnan arvojen” seurauksena tappavat lapsensa tai vanhuksille, joita heidän lapsensa käyvät käyvät vaikka o.t.o. yrittäjätyönsä ohessa hoitamassa julkisen sektorin laitoksissa, joissa ei ole resursseja edes kroonikkopoltilaiden hoitamiseen.
Eikö ole olemassa mitään rajaa sille, että tämä yhteiskunta omien virheellisten poliittisten päätöksiensä ratkaisuksi löytäisi esim. omien vastoin ihmisoikeuksia puoluepoliittisilla virkanimityksillä miehitettyjen kansalaisten oikeuksia rajoittavien ”himmeleidensä” järkeistämisen?
Myötätunto asennoitumisena lähimmäiseen ja ympäristöön palautuu Kristuksen kenoottiseen suhteeseen koko maailmaan. Kun tyhjennämme itsemme muiden edessä, olemme vasta kykenevät aitoon vuorovaikutukseen ja tuottavuuteen, olipa sitten kyseessä arjen paikallisten työyhteisöjen jokapäiväinen dynamiikka tai valtion päämiesten väliset maailmanpolitiikkaa koskevat globaalit ratkaisut.
Kari Peitsamo :”Myötätunto asennoitumisena lähimmäiseen ja ympäristöön palautuu Kristuksen kenoottiseen suhteeseen koko maailmaan,”
Kaipa asian voi jonkin tulkinnan mukaan noinkin sanoa. Mielestäni Kristuksella ei ole mitään ”kenoottista suhdetta koko maailmaan”, koska hän itse on ja myös todeksi ihmisenä eli tuon ”suhteen”.
Kyllä kyllä. Eli otti orjan muodon. Pointti on siinä, että meidän tulee tässä keskenämme kilpailla. Eli siis kumpi antaa enemmän toiselle tilaa. Se on minun tilani, jonka vapaaehtoisesti luovutan sinulle. Minä väistyn kokonaan, jotta sinä saat elää, minussa.