Vuodesta 2013, viikottain, neljän kuukauden ajan, olemme vaimoni kanssa olleet helluntaiseurakunnan pienellä kahviteltalla. 200-250 kahvikupillista pulllansiivun kera juotiin 3-4 tunnin aikana. Vain aniharva tuli pelkän kahvin ja pullan vuoksi. Telttaan oli kiinnitetty kaksi kylttiä kertomaan, että ollaan helluntalaisia. Eli aina ymmärrettiin, että antimme ei ollut pelkkä, tai paremminkin ensisijaisesti, fyysinen virkistys. Aina ymmärrettiin, että helluntalaisuus kuuluu siihen kritilliseen ryhmään, jotka seuraavat Jeesuksen käskyä ja ensimmäisen helluntalaisten kokouksen esimerkkiä, jossa Pietari vastasi vastasi silloisen ‘torikokoontumisen’ voimavaikutuksen puhuttelemille:
‘Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan”. (Apt.2:38)
Koska en anna mitään vihjettä, niin voin sanoa, että syvältäluotaavimmat ja vilpittömimmät keskustelut olen käynyt aktiivisten, luterilaisessa kirkossa toimivien kävijöiden kanssa. Poikkeus tähän yksityisyyden suojaukseen on Antti Eskola. Hän mainitsi viimeisessä kirjassaan, Vanhuus, kuinka hän säännöllisesti ajautui keskusteluihin teltallemme, ainakin neljän vuoden aikana. Antti etsi ja osasi etsiä, mutta samalla sanoi minulle useamman kerran, ettei ole vielä ‘napannut’. Hän silti mainitsi, että näkee, että minulla oli ja on napannut. Hän seurasi minunkin kirjoittamaani Kotimaan palstalla, vaikkei siihen tai muuhunkaan blogitoimintaan osallistunut.
Paavali mainitsi puheessaan Areiopagilla, ihmisen olemassaolon syyn, varsinaisen syyn:
“että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla (vaikka hapuilemalla) löytää hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä.” (Apt. 17:27)
Sitten Paavali saman luvun 30. jakeessa jatkaa: “… mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus (kr. metanoia)”.
Jumala ei pelasta, vanhurskauta, ketään, ilman asianomaisen yhteistyötä, joka ensin on vain hapuilua, mutta Isän vedossa (Joh.6:44), ja jonka tuloksena Jumala antaa löytää itsensä. Siitä eteenpäin Jumala koko ajan kysyy: “tahdotko?”.
Meillä ei vaimoni kanssa ollut enää tänä kesänä mahdollisuus pystyttää telttaa Tammelan torille, eikä kukaan, vielä ainakaan, ole halunnut jatkaa alotettua toimintaa. Kuitenkin, käyn siellä viikottain tuttuja morjestamassa. Vähän ennen Antin kuolemaa kohtasimme yhtenä lauantaina. Hän oli hyvin iloinen tapaamisestamme, niinkuin oli hänen kanssaan usein ollut kollega, professori hänkin. Tämä tapaaminen on minua lohduttanut. Työ Herrassa ei ole turha, vaikka me emme voi ketään pelastaa, mutta työtoveruus Jumalan kanssa takaa tuloksen, kun Jumalan kutsuun vastataan.
Olisi ollut mielenkiintoista kuunnella noita keskusteluita.Niiden on täytynyt olla antavia , ei muuten neljää vuotta viitsisi käydä keskustelemassa.
Mielestäni Paavalin toteamus siitä että ihmiset etsivät hapuillen Jumalaa. Niin se tuntuu olevan hyvin monen kohdaala vaikka he eivät sellaista aina sanoin osaa kertoa, vaan jotain heidän olemuksessaan paljastaa tendenssin.
Viimeisen kappaleen alun tulee olla: Mielestäni Paavalin toteamus siitä , että ihmiset hapuilleen etsivät Jumalaa , on psykoloogisesti tosi.
Markku,
Tuo suomeksi ’hapuilu’, (kr.pselaphao) kertoo ihmisestä, joka on sokea ja itsessään tietämätön, mutta asiassa eteenpäin päästäkseen hän voi sen tehdä vain hapuillen, tunnustellen, niinkuin tuo sana kreikaksi ilmentää. Mielestäni ratkaisevaa on ”.. joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä”.
Ihminen etsii hapuillen, tunnustellen, koska hän tuolloin myöntää oman kyvyttömyytensä omistaa sitä, mikä tuon kaipuun, sisäisen tyhjyyden tyydyttäisi. Viittasin keskusteluihin evlut kirkon aktivistien kanssa sekä Antti Eskolaan. Kaikki tiesivät etsivänsä oikeaa asiaa, mutta ihmettelivät, että miksi sakramentit ja uskollinen kirkossakäynti ja siellä toimiminen ei anna sitä sisäistä iloa, minkä Jeesus on luvannut.
Kaksi henkilöä, toinen kolmen vuoden ajan, halusi ihmetellä minulle, että miksi Jeesuksen lupaama rauha ei heidän sisimmässään vallinutkaan. Ikävä sanoa, mutta sain syyn selville. Toinen ei ollut koskaan astunutkaan Tielle, joka vie taivaaseen. Toinen oli kokenut, kuinka hänelle tarjottiin lahjavanhurskautta, mutta hän palasi jo lapsena saatuun sakramentin voimaan, jota hän vahvisti sunnuntaisin toisella evlut sakramentilla, eli syömällä ja juomalla ”pöydän puhtaaksi”. (Tämä on suora lainaus evlut opetuksesta)
Näitä kahta henkilöä ei enää ole elävien kirjoissa. En esitä epäilyksiä Jumalan armollisuudesta etsivää kohtaan. Viittaamieni henkilöitten kirkolliset auktoriteetit vakuuttivat, että heillä kaikki on hyvin, vaikka sisäinen tuska kertoi toista, vt. Jer.6:14, ”He parantavat minun kansani vamman kepeästi, sanoen: ”Rauha, rauha!” vaikka ei rauhaa ole”.
Jumala ei pelasta, autuuta ketään ao. tietämättä eikä etenkään tahtomatta. Taivaan Valtakunnan kansalainen omistaa Hengen sisimmässään, joka todistaa hänen henkensä kanssa taivasosasta tämän elämän jälkeen.
”Toinen oli kokenut, kuinka hänelle tarjottiin lahjavanhurskautta, mutta hän palasi jo lapsena saatuun sakramentin voimaan, jota hän vahvisti sunnuntaisin toisella evlut sakramentilla.” Sakramenttien ja lahjavanhurskauden asettaminen vastakkain perustuu väärinymmärrykseen, mahdollisesti tahalliseen. Kaste on Jumalan lahja, samoin Herran ateria. Seurakunta – ei välttämättä luterilainen – välittää nuo lahjat. Onhan seurakunta Kristuksen ruumis maan päällä. Mitä tulee ’Jeesuksen lupaamaan rauhaan’, se ei aina ole inhimillisen kokemuksen mukaista mielenrauhaa ja tyyneyttä. Sanoihan Jeesus sitäpaitsi näinkin: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa.”
Martti P.,
Lahjavanhurskaus on sama kuin pelastuksen lahja, kaiken alku. Sakramentit on kirkkolaitosten juttu, jtoka ei ’kilpaile’ uudestisyntymisen/ uskoontulon kanssa, ei, – jos Raamatun sanomaa seurataan. Vain uudestisyntymällä Pyhästä Hengestä/ Ylhäältä tullaan vanhurskaaksi/ kelvolliseksi, Taivaan Valtakunan kansalaiseksi.
Antti E. asettui samaan asemaan niiden kanssa, jotka eivät olleet opiskelleet ihmisen käyttäytymistä ei sosiaalisesti eikä terapeuttisesti. Koinkin itseni professorin tasoiseksi, kun yhdessä , uskossa Jumalaa lähestyimme.
Kirjoitan tätä puhelimesta ja palaan pöydälleni lauantaina. Eli siihen asti jos keskustelu jatkuisi.
Tammelantorilla tarkoituksemme oli näyttää sen selvän tien alku, josta Jesaja puhuu, mm. 35:8, ” Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on ”pyhä tie”: sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy-eivät hullutkaan”.
Niin hullut kuin tämän maailman älyniekat voivat löytää Tien, tulla uskoon. Kun ja jos tälä Tiellä kuljetaan, yleensä ensimmäinen etappi on kaste. Itseasiassa Apt. 2. luku kertoo koko totuuden, jonka uskoen ihminen pelastuu. Väkisin sisälle tunkeutujia, muualta kuin Ovesta, on riittänyt ja aina edustaneet enemmistöä, vaikkakaan ei todellisessa Jumalan Seurakunnassa.