Espoon hiippakunnan luottamushenkilöpuheenjohtajat tapasivat torstai-iltana etänä netin välityksellä. Tarkoitus oli tutustua toisiimme, vaihtaa kokemuksia ja etsiä lisää yhteistyön muotoja.
Mitä keskustelusta jäi käteen?
Tulevaisuuden pohdinta: Monissa seurakunnissa oli pohdittu tulevaisuutta. On uusittu strategioita ja perustettu tulevaisuustyöryhmiä tai pidetty tulevaisuusseminaareja. Tulevaisuuden suhteen kiinnostaa, miten seurakunnan toimintaa tulee suunnata, jotta voidaan vastata parhaiten seurakuntalaisten tarpeisiin. Yritetään lukea ajan merkkejä.
Nuorten ääni kuuluviin: Tulevaisuuden pohdinnoista seuraa, että erityisesti ollaan kiinnostuneita nuorista. Mitä seurakunta tarjoaa heille ja mitä he odottavat seurakunnalta? Eikä kyse ole vain tulevaisuudesta, vaan nuoret ovat seurakunnan jäseniä jo nyt.
Digiloikka: Kaikissa seurakunnissa on otettu digiloikkia ja sopeutettu toimintaa pandemian olosuhteisiin. Se tarkoittaa, että suuri osa toimintaa tapahtuu toistaiseksi vain etänä. Näkyvimmin tämä tarkoittaa striimattuja jumalanpalveluksia. Onko tehty tarpeeksi? Palvellaanko näin kaikkia seurakuntalaisia? Ovatko kirkot kesällä auki? Mitä näistä toimista jää jäljelle, kun pandemia hellittää otettaan?
Kiinteistöt: Seurakuntien kiinteistöjen hoito ja rakentaminen tulivat esiin useissa puheenvuoroissa. Kiinteistöjä on mieluummin liikaa kuin liian vähän. Voisiko niiden käytössä, hoidossa ja rakentamisessa tehdä yhteistyötä?
Talous: talous on onnistuttu pitämään tasapainossa, mutta tarkkana on oltava tulevina vuosina. Pandemia on yhtäältä vähentänyt ja toisaalta lisännyt kuluja. Tiukkuus on kuitenkin tulevaisuuden trendi.
Yhteistyö: Miten voisimme lisätä seurakuntien yhteistyötä aivan konkreettisesti? Lähinnä se voisi tapahtua ensimmäiseksi tukitoiminnoissa kuten kiinteistöasioissa ja taloudenpidossa, voisi olla yhteisiä asiantuntijoita ja palveluja. Mahdollisuuksia nähtiin myös nuorisotyössä, diakoniassa, viestinnässä, lähetystyössä … Paljon yhteistyötä jo onkin seurakuntien kesken, mutta mahdollisuuksia voisi olla enempäänkin.
Rakenteellinen yhteistyö tarkoittaisi, että ei tyydyttäisi pelkkään vapaamuotoiseen yhteistoimintaan. Tiiviimmänkin yhteistyön lähtökohta olisi vapaaehtoisuus, ellei koko kirkossa tehdä jotain päätöksiä. Kirkolliskokouksessa aihe on kyllä jatkuvasti esillä, kun etsitään ratkaisuja varsinkin pienten seurakuntien taloudelliseen kestämiseen.
Keskustelujen tasolla yhteistyö sujuu hyviin, mutta kun pitää alkaa käsitellä rahaa tai tehdä muutoksia rakenteisiin, itsekkyys nostaa seurakunnissakin päätään.
Seurakuntalaiset: Lähtökohtana tulisi olla seurakuntalaisten toiveet ja tarpeet. Heidän hengellinen elämänsä muuttuu ajan myötä. Mitä kristinusko heille tarkoittaa tänään?
Oisko nyt kumminkin niin, että virheistä opitaan? Jos asioista kysellään nuorilta, joilla ei vielä ole virhetaustaa niin paljon, niin mitä siitä on tulkittava. Vanhemmat eivät pysty tulkitsemaan taustaansa niin, että huomaisi ne virhekohdat. Ei kai strategiaa yleensä luo henkilöt, joille asia on tuntematon, paitsi jos ideologiaa ei ole, niin silloin katsellaan niitä vihreitä ruohotupsuja. Mikä maistuisi.
Minusta tuntuu, että nuoret ovat nykyisin jo aika valveutuneita vaikkapa rasisimin suhteen, ja voi olla, että he eivät hyväksy evankeelista panettelua, jonka he ymmärtävät rasistiseksi nimittelyksi, koulukiusaamiseksi ja lietsomiseksi kansanryhmää vastaan.
Ja sensijaan, että heitä huijataan mukaan puhumalla pehmoisia yhteisöllisyydestä ja yhdessä olemisesta, heille pitää avata se kirja ja kysyä, oletteko valmiita tunnustamaan tätä uskoa, eli opettamaan, että juutalaiset ovat isästä perkeleestä, omavanhurkaista, kyykäärmeen sikijöitä ja ulkokultaisia, valkeiksi kalkittuja hautoja, sisältä täynnä saastaa ja laittomuutta. Eivät voi välttyä helvetin tulelta.
Nuoret voivat jopa järkyttyä, ja kysyä; ….MITÄ TÄMÄ ON ! , ja miten tällaista on voinut olla. Ja he voivat toivottaa kysyjän itsensä helvettiin, nykyisin ne uskaltaa.
Rippikoulu on avain, jonka avulla lukkiutunut nuorten aikuisten osallistuminen on mahdollista avata. Avaimen kääntämien merkitsisi vain sitä, että rippikoulun tärkeimmäksi ja jopa päätavoitteeksi asetettaisiin nuorten ryhmäyttäminen riparin aikana. Silloin nuoret pääsevät kokemaan, että seurakunta on mielekäs paikka olla mukana, sillä siellä on kaikki hyvät kaverit.
Nuoret tulevat tietenkin sinne missä kaverit on. Sitten kun nuoret pääsevät itse organisoimaan toimintaa, niin homma muuttuu mielekkäämmäksi kaikille. Ohjaajat ovat mahdollistamassa toimintaa. Porukat kasvaa vastuuseen ja sitoutuvat sen kautta toimintaan mukaan. Muutamassa vuodessa näin toimiennuorten aikuisten toiminta syntyy seurakuntaan itsestään.
Seurakunnat yrittää keksiä ruutia toimintaansa, mutta ruuti on jo keksitty ja se vain odottaa että sitä käytetään.
Nyt seurakuntien voimavaroja kulutetaan uuden keksimiseen ja samalla se hieno mahdollisuus, joka rippikoulussa on , jää käyttämättä.
Kysymys kuuluu: Mistä nuoret ovat asenteensa saaneet/perineet? Mieleeni tulee 50-luvulta pieni poika, joka käytti paljon ”voimasanoja”. Joku kysyi mistä hän on ne oppinut? Vastaus oli: Minä olen itte opetellut!
Pekka Veli Pesonen. Kaikki esille nostamasi asiat ryhmäytymisestä jne ovat jo arvovaltaisimmalla mahdollisella tavalla mukana nykyisessä rippikoulusuunnitelmassa. Katso, tässä ovat halot. Mutta missä Karitsa polttouhriksi?
On vähän vaikea tehdä ateisteista kristillisen seurakunnan, uskovien yhteisön, jäseniä. Mutta kristillisessä yhteisössä luulisi uskonkin versovan.
Ateismi ei ole este porukkahengen synnyttämiselle. Uudet rippikoulusuunnitelmat ei korjaa seurakunnan toimintakulttuuria, joka vaikuttaa siihen tuleeko nuoret mukaan syksyllä.
1) Rippikoulua joutuu kuitenkin vuorollaan vetämään työntekijät, joilla ei ole rakkautta nuoriin ja nuorisotyöhön. Nuoret aistivat sen herkästi, jos ohjaajalla on kielteinen asenne. Jos nuori joutuu kokemaan jo tullessaan, ettei ole oikeasti tervetullut, niin paljon ei ole tehtävissä.
2) Leirin jälkeen on heti aloitettava työskentely, eikä vasta syksyllä. Hyvä leirifiilis tulee hyödyntää heti. Sitä ei saa päästää väljähtymään. Se katoaa kahdessa viikossa ja silloin nuorilla on jo muuta.
3) Vapaaehtoiset tarvitaan ilman muuta mukaan, muuten ei työntekijöiden voimavarat riitä esim. toiminnan jatkamiseen heti leirin jälkeen.
ja heitä on oltava mukana jo leirillä. Jotta leirillä syntyy jo ne kontaktit, joiden varassa myöhemmin toimitaan. (Ehkä vaikeimmin korjattava asia). Pahin este tässä voi olla se ettei vapaaehtoisia tahdota ottaa mukaan.
4 ) nuorten henkilökohtaiseen kohtaamiseen on oltava reilusti aikaa. Mikään muu ei ole niin merkityksellistä, kuin se. Usein ohjaajilla menee kaikki aika oppitunteihin ja muuhun organisaatioon ja tärkeimpään ei liikene yhtään aikaa.
5) jos omissa nuorissa ei ole sopivia isosia , niin ne kannattaa hankkia muualta. Isoset ovat ratkaisevassa asemassa siinä, kokevatko nuoret riparin jälkeen seurakunnan omakseen.
He luovat varsinaisen kulttuurin leireille ja jos tulevat muualta, niin tuovat omaa kulttuuriaan tullessaan.
Pekka Veli Pesonen. Mikään muutos ei tapahdu hetkessä. Meidän seurakunnassamme toimitaan hyvin sen suuntaisesti kuin toivot. Mukaan tulee nuoria oikein hyvin, mutta taustalla on myös paikkakunnan vahva kristillinen kulttuuri ja työyhteisönkin herätyskristillinen profiili. Kaikissa seurakunnissa ei ole edes resursseja riparin jälkeiseen toimintaan. Realismia on myös todeta, että vapaaehtoisia nuorisotyöhön on nykyään vaikea värvätä. Ihan seurakunnan profiilista riippumatta. Nimimerkki ”kokemusta on”.
En väheksy kokemustasi Marko ja tuntuu hyvältä, kun jaksat sitä kanssani jakaa. En väitä sitä, että nuo muutokset on helposti toteutettavissa. Varsinkin jos mitään pohjaa ei ennestään ole.
Nimittäin jos ei ole muuta nuorisotyötä paikkakunnalla, kuin rippikoulu. Jolloin ei tietenkään ole niitä hyviä isosia, jotka luovat ja pitävät yllä riparikulttuuria. Saati sitten niitä nuoria aikuisia, jotka ovat kasvaneet apuohjaajiksi, joille on mahdollista antaa paljon vastuuta. Nuorista kasvaa seurakunnan n-työn yhteydessä vapaaehtoisia, jolloin niitä ei tarvitse lähteä muualta etsimään.
Minun on tietenkin helppo heitellä ohjeita eläkeläisenä. Sisälläni on vain suuri kipu siitä, että monet nuoret käyvät läpi riparit ja isoskoulutukset, mutta sen jälkeen heille ei ole enää tilaa, kun uusi sukupolvi tulee ja ottaa vanhojen tilan. Sitten ei nuorisotyössä heille ole enää tilaa ja muutaman vuoden jälkeen nämä kullanmurut eroavat kirkosta. Uskon , että toisinkin voisi olla.
Pekka Veli Pesonen. Kaksi kommenttia. (1) Seurakunnat ovat hyvin erilaisia keskenään sekä väestöpohjan että hengellisen profiilinsa ja paikallisen toimintakulttuurin osalta. On sekä ”liberaaleja” että ”konservatiivisia” seurakuntia, joissa isosiksi ja apuohjaajiksi tulee nuoria. Sekä niitä, joissa näin ei ole. Ja kaikkea siltä väliltä. Ajattelen, että sellaisessa seurakuntaelämässä, jossa on ihan tavoitteenakin vaikka luomakunnan kunnioittaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen vanhanaikaisen herätyskristillisyyden asemesta ei voi ollakaan tavoitteena vaikka se, että nuoret kotiutuvat aktiivisesti esim. seurakunnan toimintaan sellaisessa mielessä kuin toivot.
(2). Rippikoulun jälkeen nuoriso on periaatteessa tavoitettavissa 3 – 5 vuoden ajan. Ei tavoitteena voikaan olla, että tämän vuoden riparilainen pyörisi nuorisotyön kuvioissa keski-ikäiseksi asti. Ongelma onkin siinä, että silta rippikoulusta ja nuorisotyöstä messuun puuttuu lähes täydellisesti. Pienet herätysliike- ja messuyhteisöt onnistuvat tässä paremmin. Ennen kaikkea kunnon ”jeesustelu” mutta ilman tuputusta taitaa tuottaa sen parhaan tuloksen.
Jos seurakunta on muuttotappioaluetta ja jo toisen asteen koulutukseen pitää lähteä vuoden kuluttua toiselle paikkakunnalle on aivan erinomainen tavoite saada isosia vuodeksi – kahdeksi kerrallaan! Moni seurakunnassa aktiivinen nuori on mukana muissakin hyvissä harrastuksissa, eikä nuorten toiminnan organisointi ole helppoa. Sitä paitsi kilpailu vapaa-ajasta on kovaa. Isoskoulutus, nuortenillat, jalkapallo, pianonsoitto, lukiossa tai ammattikoulussa opiskelu, seurustelu… Ei varmaankaan ole tavoite, että nuorten koko elämä pyörii vain ja ainoastaan seurakunnan ympärillä (kuin poikkeustapauksissa). Ja jos puhutaan syrjäytyneiden nuorten tavoittamisesta tai ns. ongelmanuorista, heidän kohtaamiseensa tarvitaan yleensä ammattitaitoa. Ja sitä on – työntekijöillä ja nuorista kiinnostuneilla aikuisilla sikäli kuin heiltä aikaa ja voimia riittää.
En odota, että joku ottaisi ehdotukseni vastaan ja alkaisi niitä toteuttaa. Olen näihin asioihin pitkään jo perehtynyt ja tiedän aivan hyvin ettei sellaista kannata odottaa. Kukin nuorisotyöstä vastaava haluaa tehdä työnsä omalla ja hyväksi kokemallaan tavalla, joten muutosehdotukseni eivät ota tulta. Mielenkiintoista on vuosien varrella suorittaa mm. nuorisonohjaaja tutkinto ja tutustua seurakuntiin, joissa on hyvin menestyvä nuorisotyö.
Näille seurakunnille on ollut yhteistä eräät toimintamallit. Ne selkeästi puuttuvat toisista.
Heräsin 30v. sitten siihen , kun kuulin saman lauseen parinkin nuorisotyötä tekevän suusta: ”ei niille kannata mitään järjestää, kun ne ei kuitenkaan tule”. Aloin silloin miettiä: ”voisikohan tätä tehdä hiukan toisin”. Olen sitten nähnyt, että kyllä voi. Asenne vain kun on sellainen, ettei ne kuitenkaan tule, niin mitään ei ole tehtävissä. Silloin tehdään vain pakolliset kuviot, eikä pyritä edes löytämään oikeasti toimivia menetelmiä.
Pidät Marko ongelmana sitä että linkki rippikoulun ja messun väliltä puuttuu. Mielestäni messu vetää puoleensa erityisesti niitä, joille oma hengellinen elämä on tärkeä. Messusta saa siihen nälkään hyvää ravintoa. En ymmärrä sitä, miksi rippikoulunuori tulisi kirkkoon, jollei hän koe mitään tarvetta hengellisen elämänsä hoitamiseen. Varsinkin kun kirkossa on vain vanhoja ihmisiä. Eikä ketään muita nuoria. Mitä annettavaa messulla voisi olla rippikoulualaiselle? Nuorelle, jolla itsellään ei ole mitään omakohtaista kokemusta hengellisestä elämästä.