Viime aikoina on mediassa taas puhuttu hautajaisiin liittyvistä asioista. Hyvä niin, sillä aihe on aina ajankohtainen. Hyvässä mielessä hautajaisista puhuttiin, kun joensuulainen pappi pyysi alakoululaisia mukaan hautajaisiin, joihin ei papin ja vainajan lisäksi olisi saapunut muita. Arvokasta!
Huonossa valossa hautajaiset ovat näyttäytyneet tilanteissa, joissa uusperheet joutuvat ottamaan rajusti kantaa siihen, haudataanko vainaja nykyisen vai entisen perheen sukuhautaan ja kenelle hautajaiskulut kuuluvat. Tällaisissa tapauksissa vainaja on saattanut lojua vuoden siunauskappelin kylmätilassa. Irvokasta!
Nyt YLE:n toimittaja herättelee keskustelunaiheeksi ns. kaksista hautajaisista luopumista ja suosittelee uurnahautauksiin siirtymistä, koska ne tulevat halvemmiksi, ovat nopeampia ja omaisia ei hänen mukaansa kiduteta niin paljon kuin arkku-tuhkaus-uurna-versiossa. Siihen, johtaako tämä hätiköinti myös pikasuremiseen, toimittaja ei ota kantaa.
Ruttopuiston rovasti (RR) toimii vastaväittäjänä, altavastaavan toimittajan teksti on tosi paksua…
Kulttuuriimme on iät ja ajat kuulunut, että hautajaisissa vainaja on arkussa ja pappi siunaa hänet haudan lepoon, kuului vainaja kirkkoon tai ei. Vaikka tuhkauurnankin voisi siunata aivan samoin menetelmin kuin arkun, pidämme edelleen kiinni arkkuhautajaisista. Näin omaisilla on yleensä parin viikon aikana kahdet hautajaiset.
RR: Kirkkoon kuulumattomia ei automaattisesti enää siunata kirkollisesti. Usein hämmentyneet omaiset pyytävät tätä mahdollisuutta. Silloin papin tulee kysyä, pistikö vainaja elinaikanaan hanttiin kirkollisen siunauksen suhteen. Jos pisti, niin tätä näkemystä on kunnioitettava. Kappeliin saa myös uskonnottoman puhujan seremoniamestariksi.
Yleinen tapa on, että uurnan ottavat vastaan enää lähiomaiset ja pappi on paikalla vain halutessa. Kirkon näkökulmasta tilaisuus ei ole enää hautaaminen vaan tuhkan maahan kätkeminen. Omaisille uurnan lasku tai tuhkan sirottelu voi kuitenkin olla yhtä raskas tilaisuus kuin jo aiemmin koetut hautajaiset.
RR: Tein koko papillisen työrupeamani Helsingissä, joten jotakin tietänen tästä itsekin. Yllättävän harvoissa tapauksissa pappia on pyydetty mukaan uurnanlaskuun. Minulla oli tapana antaa omaisille pieni ohjevihkonen, jossa olevan lyhyen kaavan mukaan kuka tahansa läsnäolijoista voi tuon pienen rukoushetken toteuttaa.
Tietenkin uurnan lasku tai tuhkan sirottelu voi ottaa koville, mutta eikö nimenomaan tässä vaiheessa ole hyvä, että surua voi käsitellä ihan konkreettisellakin tavalla? Väärin tekee se, joka yrittää estää omaisia suremasta tai näyttämästä suruaan. Sisäpaisti: Viikossa, parissa tilanne on jo aika lailla toisenlainen kuin varsinaisissa hautajaisissa. Onko toimittajan vaikea uskoa, että tuollainen tilanne voi olla terapeuttisen hoitava?
Omien vanhempieni kohdalla teimme niin, että läsnäolijat seisoivat ringissä uurnahautapaikan ympärillä ja hiljaisuuden vallitessa kukin piti hetken aikaa uurnaa sylissään, minkä jälkeen veljeni laski sen hautaan. Jos niin sovitaan, niin omaiset voivat myös saman tien lapioida haudan umpeen. Vihreä muovikansi paikalleen ja sen päälle yksi kukkavihko ja viereen kynttilälyhty. Ei paha?
Tuhkaus on siis tuonut toisen hautaamistavan arkkuhautaamisen rinnalle, mutta luterilaiset pitävät edelleen kiinni myös arkkuhautajaisista. Esimerkiksi ortodoksit pyrkivät hautaamaan vainajan kolmessa päivässä eivätkä he salli tuhkausta. Samoin esimerkiksi juutalaiset ja muslimit haudataan muutaman päivän kuluessa.
RR: Kysymys on pitkälti myös uskonnollisista tunteista. Itse olin nuorempana ehdottomasti sitä mieltä, että minulle sitten aikanaan arkkuhautaus, kiitos. Nyt, paljon vanhempana, olen ehdottomasti sitä mieltä, että tuhkauurna sen olla pitää. En pidä ajatuksesta, että madot syövät lihani ja luuni nostettaisiin joskus ylös haudasta. Äklöltä tuntuisi ajatus, että pääkallostani tulisi jalkapallo. Vaan toisaalta: Väliäkö hällä!
Kun entisaikaan omaiset tunsivat seurakuntansa pastoreita, heihin oltiin yhteydessä suoraan. Näin ei ole enää, vaan asia on ulkoistettu hautaustoimistoille. Niille annetaan valta, vastuu ja rahat.
RR: No, johan nyt: mikä on se toimittajan entisaika? Helsingissä seurakuntayhtymässä on tällä hetkellä meneillään perusteellinen toimintakulttuurin muutos, jonka kantavia ideoita on mm. se, että jokainen seurakuntalainen pyrittäisiin kohtaamaan eri yhteyksissä ainakin pari kertaa vuodessa.
Jos vainaja kuului kirkkoon, niin seurakuntaan on aivan ehdottomasti otettava yhteyttä ennen hautatoimistoon astelemista. Seurakunnasta saa myös vinkkejä siihen, miten hautajaiskuluja voisi pienentää.
Kokemukseni mukaan hautaustoimistot tekevät varsin mieluusti yhteistyötä seurakuntien kanssa. Eivätkä hautausurakoitsijat voi mitenkään viedä vastuuta kirkollisissa siunaustilaisuuksissa. Papit ja kanttorit ovat seurakuntien palkkalistoilla, keikkalaulajista taas hautaustoimistoilla on oma vakilistansa.
On vaikea arvailla, millaiseksi kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa tulevina vuosina muuttuu, mutta arvelen, että Kehdosta hautaan -palveluperiaatteesta ei kannattaisi missään tilanteessa luopua. Jos ei syystä tai toisesta voida olla mukana tavallisten ihmisten arjessa, niin ollaan sitten edes juhlissa, elämän käännekohdissa. Ja vaikka omitaan tuo hautaustoimiala kunnolla kirkon hanskaan…
Hautaustoimistoilta eivät asiakkaat lopu, mutta bisneksen on luonnollisesti oltava kannattavaa. Omaisille ei siis välttämättä ensisijaisesti tarjota halvinta mahdollista arkkua. Hautaustoimisto voi lisäksi hoitaa vainajan pukemisen, hankkia kukkalaitteet ja järjestää kahvitilaisuuden. Ilman minkäänlaista arkkua maan poveen ei kuitenkaan pääse, sillä tuhkausuunia varten vaaditaan normit täyttävä arkku.
RR: Surevan ihmisen rahastamista minäkin pidän vastenmielisenä ilmiönä, mutta mitä enemmän omaiset pystyvät tekemään itse, vaikkapa soittamaan erilnäisiä puheluja, niin lasku toki pienenee. Hautaustoimistoilla on kaikista toimenpiteistä omat hintansa, mutta olisiko se sitten juuri kirkon tehtävä opastaa ja muistuttaa, että omaiset voivat niin halutessaan vaikka itse pukea rakkaat vainajansa näitten lempparivaatteisiin?
Hautaustoimisto Biederin omistaja Jussi Rasa kuitenkin myöntää, että omaisille olisi usein helpompaa, jos ensin olisi tuhkaus ja vasta sitten siunaus. ”Käytäntö on vähitellen muuttumassa ja yhä enemmän halutaan maistraattimaisia hautajaisia”. Käytäntöä muuttaa esimerkiksi se, että toisin kuin ennen, monet lähiomaiset asuvat usein eri paikkakunnilla eikä kahden tilaisuuden järjestämistä pidetä enää järkevänä. Rasa puolustelee hautaustoimistojen ehdottamaa hautajaiskäytäntöä sillä, että kirkko vaatii usein ruumiin siunaamisen ennen tuhkausta.
RR: Miten niin Ensin tuhkaus, sitten siunaus-järjestys olisi parempi kuin toisin päin? Puhutaanhan RUUMIIN siunaamisesta, ei tuhkaläjän! Tuhkauurnan äärellä papin on oltava tarkkana, ettei käytä vääriä siunaussanoja: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tull… ai, mutta sinähän oletkin jo!”
Kirkollisten toimitusten oppaan mukaan hautaan siunaaminen tapahtuu ennen tuhkausta, mutta jos ”painavat syyt puoltavat päinvastaista menettelyä, ei siihen ole estettä”. Kirkkohallituksen asiantuntijan Terhi Paanasen mukaan ”painavat syyt” tarkoittavat esimerkiksi sitä, että vainaja on kuollut ulkomailla ja jouduttu tuhkaamaan jo siellä. Vainaja on voinut myös olla pahoin vaurioitunut, jolloin on täytynyt tehdä tuhkaus. ”Pelkän tuhkauurnan siunaamista ei suositella, sillä me katsomme, että vainaja pitää siunata ennen tuhkaamista”, sanoo Paananen. Hänen mukaansa omaisten pyyntö pelkän uurnan siunaamisesta aiheuttaa edelleen lähinnä hämmästystä.
RR: Pari kertaa painavat syyt ovat tulleet minuakin vastaan. Minulle jäi aivan väkisinkin tunne, että nyt marssijärjestys oli väärä. Vaan minkäs teet, kun tuhkaus on jo ehditty suorittaa jossakin Huitsin Nevadassa!
Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori Jyrki Knuutila on eri mieltä Paanasen kanssa. Hänen mukaansa uurnahautajaisiin ei ole mitään estettä. Hän korostaa, että kristinuskon kannalta ei ole väliä, siunataanko vainaja arkussa vai tuhkana. Nykyinen tapa on vain juurtunut kulttuuriimme. ”Pidämme maallistuneinakin edelleen kiinni perinteisestä uskonnollisesta näkemyksestä, vaikka vainaja on vainaja myös tuhkana”. Knuutila sanoo, että siunaustoimitus on siirtymäriitti eli läheisestä luovutaan ja hänet siirretään lopullisesti maan alle. Siihen katsotaan kuuluvan, että vainaja on arkussa.
RR: Vainaja on vainaja myös tuhkana? Erityistapauksissa kyllä, mutta noin niin kuin yleisesti ottaen vainaja pruukaa olla ruumis. Eikä sitä ruumistakaan lopullisesti maan alle siirretä. Eikö teologisessa tiedekunnassa tätä nykyä enää muisteta ulkoa uskontunnustuksen kohtaa, jossa uskomme ruumiin ylösnousemuksen? Kyllä Ruttopuiston rovasti ainakin on niin vanhanaikainen, että uskoo mieluummin loputtomaan iloon kuin ilottomaan loppuun.
Tuiran seurakunnan kirkkoherra Niilo Pesonen pitää vainajan arkkusiunaamista pikemminkin psykologisena kuin teologisena. ”Hyvästijättämisen kannalta arkussa oleva ihminen on parempi kuin tuhka, vaikka ei uurnan siunaamisessa suhteessa Jumalaan ole eroa”, sanoo Pesonen. Pesonen korostaa, että useat riitit edesauttavat surun käsittelyä. ”Ongelmana nopeassa hautaamisessa on pikemminkin se, että pakenemme surua, jonka kohtaamme”.
RR: Hautajaiset järjestetään lähinnä vainajan omaisille ja ystäville, siis eläville ihmisille. Vainaja itse saa siunauksen, hänet lähetetään ns. viimeiselle matkalleen mieluummin arvokkaasti kuin irvokkaasti. Jos kunnioitamme edesmenneitämme, me panostamme hautajaisiin kunnolla, mutta jos kyse on vain ongelmajätteistä, niin silloin helpoin tapa on kipata ruumiit paareilla joukkohautaan. Herra, armahda!
Kutkuttava ajatus sinänsä, että Jumala herättää omansa kerran kuolon unesta ja siinähän me sitten taas steppailemme hänen edessään, tosin hurjasti parannettuina painoksina. Eikä lysti lopu tähän: Saamme kohdata Pyhän Kolminaisuuden ja tehdä kysymyksiä, jos niihin enää tuossa vaiheessa on mitään aihetta. Ja sitten juhlapöydässä tapaamme kaikki ne rakkaat läheisemme, jotka niin ikään aikoinaan pistivät toivonsa Jumalaan.
YLE:n uutinen kokonaisuudessaan:
http://yle.fi/uutiset/3-9584711
Kuvateksti: Ruttopuiston rovasti ja painavat syyt: Vain tomua ja tuhkaa on ihminen, vaikka kuinka kerskuisi ja korskuisi nyt!
Huomaavaisuus vainajan omaisia kohtaan on aivan ikioma taiteen lajinsa. Ja sitten ovat nämä patologiset tapaukset…
Sinulla on oikeus tietää, Hesarilla velvollisuus kertoa, vai miten se nyt menikään…?
http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005205257.html?share=be18d19da591fca92798053812600d98
Kävin juuri silmälääkärillä, joka kertoi, että saisin vielä rekkakortin näölläni. Elintenluovutustestamentti on kukkarossani, vaikka ehkä mikään osa ei enää kelpaa, mutta jos lämpöä saadaan aikaiseksi haurastuneista luistani niin mikä ettei.
May: Tälleen kun reteesti sanallisesti riepottelemme ruumiitamme, niin joudumme väistämättä sen kysmyksen eteen, että omistammeko me itse oman ruumiimme ja voimmeko todella tehdä sille ihan mitä vain? Jos taas koemme, että kuulumme kokonaan Jumalalle, niin mitä seuraamuksia sillä on henkemme, sielumme ja ruumiimme suhteen?
RR: ”Vainaja on vainaja myös tuhkana? Erityistapauksissa kyllä, mutta noin niin kuin yleisesti ottaen vainaja pruukaa olla ruumis. Eikä sitä ruumistakaan lopullisesti maan alle siirretä. Eikö teologisessa tiedekunnassa tätä nykyä enää muisteta ulkoa uskontunnustuksen kohtaa, jossa uskomme ruumiin ylösnousemuksen? Kyllä Ruttopuiston rovasti ainakin on niin vanhanaikainen, että uskoo mieluummin loputtomaan iloon kuin ilottomaan loppuun.”
RR: ”Nyt, paljon vanhempana, olen ehdottomasti sitä mieltä, että tuhkauurna sen olla pitää. En pidä ajatuksesta, että madot syövät lihani ja luuni nostettaisiin joskus ylös haudasta. Äklöltä tuntuisi ajatus, että pääkallostani tulisi jalkapallo. Vaan toisaalta: Väliäkö hällä!”
Näissä kommenteissa on nyt jotain ristiriitaista. Haluat tulla tuhkatuksi, mutta puhut RUUMIIN ylösnousemisesta ja uskostasi loputtomaan iloon – siis ”ylös nousevana” ruumiina vai tuhkanako?
Kimmo: Tässä onkin kyse suuresta ristiriidasta, oikein jättikokoisesta paradoksista, jota ei voi eikä edes kannata yrittää selittää pois. Kristitty on kahden maailman kansalainen. Ehkä TTKari Kuulan pohdinnat tuovat jotakin valoa tai kuulautta aiheeseen:
”Olemme jälleen tulleet valtavan paradoksin eteen. Toisaalta taivaassa on ajaton ikuinen nyt ja toisaalta siellä on persoonallisuus ja minuus, joka näyttää edellyttävän perättäisyyttä eli aikaa. Jumalassa molemmat ovat todellisuutta nyt, joten ne voivat toteutua meissäkin, kun meidät lopullisesti otetaan Jumalan yhteyteen. Miten se tapahtuu, sen näemme aikanaan.”
http://www.karikuula.com/41
Järjen valossa asiat eivät aukea samalla tavalla kuin uskon valossa.
RR: ”Järjen valossa asiat eivät aukea samalla tavalla kuin uskon valossa.”
Niinpä, uskonasioissa kaikenlaiset selitykset tuntuvat olevan validia kamaa olkoot kuinka absurdeja tahansa.
Uskokoon sitten kuka haluaa.
Kimmo: Näinhän se kupletin juoni kulkee: Mä en voi vakuuttaa sua siitä, että Jumala on, sä et voi vakuuttaa mua siitä, että Jumalaa ei ole.
RR: ”sä et voi vakuuttaa mua siitä, että Jumalaa ei ole”
Ei mun tarviikaan, koska en esitä positiivistä väitettä.
Tieteellisessä tutkimuksessa yleisesti hyväksyttyjen sääntöjen mukaan positiivisten väittämien esittäjillä on todistustaakka ja vain positiivisia väittämiä (esim. “Jumala on”) on ylipäätään mahdollista todistaa. Ennen kuin pitäviä tieteellisiä todisteita Jumalan olemassa olosta löytyy, on nollahypoteesia “Jumalaa ei ole” siis pidettävä totena. Ellei sinulla ole todisteita Jumalan olemassaolosta – ja tarkoitan nyt ihan oikeita, vertaistarkastelun läpikäyneitä tieteellisiä artikkeleita – esittää, on väitettä: “Jumalaa ei ole” siis pidettävä faktana. Mikä taas tarkoittaa, että se, joka väittää Jumalan olevan, esittää pelkkiä uskomuksia ja luuloja.
Kala ei voi todistaa toiselle kalalle, että meri on olemassa.
Martti: ”Kala ei voi todistaa toiselle kalalle, että meri on olemassa.”
Ei sen tarvitsekaan, koska molemmat tietävät sen jo. Se, että sitä märkää elementtiä, jossa molemmat uivat kutsutaan mereksi, on sitten jo pelkkää semantiikkaa.
Maa maahan jää mut henki taivahalle. (Eino Leino)
Meitä olisi maailmassa paljon vähemmän jos emme reteesti luovuttaisi vertamme. Yksi luovutus voi pelastaa kolme ihmishenkeä. Jos emme luovuttaisi elimiämme. Minusta lääketieteen kehitys on Jumalan tekosia. Ei ihmisen sovi olla kuin se hollantilaisukko, joka katollaan tulvan keskellä odotti Jumalaa pelastamaan itsensä. Muistathan Hannu, että Jumala sanoi lähettäneensä hänelle veneen ym..
Ja jos tuhkaukseen ollaan nyt joka paikassa menossa, niin voisi se poltto vaikka joitain palelevia lämmittääkin.
Minun uskossani se, että Lootin vaimo kääntyi katsomaan taakseen ja muuttui kivenjärkäleeksi tarkoittaa sitä, että hän ei päässyt elämässään eteenpäin vaan jäi haikailemaan vanhoja aikoja. Jonkun toisen mielestä jossain on olemassa kivi, joka on Lootin vaimo.
Näin tuhkaaminen tapahtuu tänä päivänä Espoossa:
https://youtu.be/fY7AifFF1Dc