Olen ollut aina vähän huono lukemaan Raamattua tai ainakin siltä tuntuu. Takaraivossa on joitain nuoruuden muistoja opetuksesta, joka kertoi oikean tavan uskoa ja lukea Raamattua. En päässyt siihen oikein koskaan jyvälle ja saman tyyppisiä kaikuja kuulee vieläkin siellä täällä. Mitään pitkiä pätkiä en ole koskaan jaksanut lukea ja omaksua tai edes kuunnella. Vähemmän on enemmän. Toki Raamattu on minulle tärkeä ja säännöllisessä käytössä.
Mutta eräänä iltana kuuntelin vähän Raamattua. Olin ajamassa radion iltahartauden aikaan mökille ja tuona iltana oli vuorossa Raamatunlukua. Näin taitaa olla kerran viikossa ja nyt oli vuorossa Kirje roomalaisille. En odottanut paljoa, mutta se tempaisi mukaansa. Vajaa kymmenminuuttinen auton ratissa oli kiehtova. Tuttua sanaa ja itselle tärkeitä kohtia, mutta nyt se kokonaisuus, joka luettiin taitavasti piirsi eteeni paljon hienoa.
Kuulin nimittäin vain ja ainoastaan armon ja armahtavaisuuden sanomaa. Välillä sanottiin muutakin, mutta voi sitä evankeliumia, joka kuului tästä Paavalin julistuksesta. Sen enempää menemättä kirjeen taustoihin, tutkimuksiin ja alkuperään totean, että tämä oli ilosanomaa jos mikä.
Jäin tuon virkistävän hetken jälkeen miettimään omaa suhtautumistani Raamatun sanaan noin niin kuin ylipäätänsä. On ihan alkeellista todeta, että luemme ja kuulemme sitä omista lähtökohdistamme käsin ja oman historiamme kautta. Vissiin siksi minä koen sen armon, rakkauden ja hyväksymisen sanomana. Ilosanomana, ei niinkään äläsanomana.
Ja sitten kyseisen iltahartauden namupala näin kesän alussa: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen.” (Room 8:20-21)
Ihmetellään yhdessä ja erikseen Jumalan ihmeitä ja lahjoja. Aurinkoista kesää!
Kiitos samoin aurinkoista kesää ja kiitos positiivisesta blogikirjoituksesta.