Kuvaus-kamerat-käy!

Puolitoista tuntia non-stop-naurantaa käy työstä. Yhdessä sadan muun ihmisen kanssa sain aloittaa helmikuun seuraamalla Uutisvuoto-ohjelman kuvauksia Maikkarin studiolla Pasilassa.

Noin puolessa välissä showta minulle tuli outo olo, että nyt salainen toiveeni täyttyy ja saan kuolla nauruun. Tuli näet jonkinlainen black out-tunne, hetkeen en tajunnut, missä olen ja mitä ympärilläni tapahtuu. Aivan kuin happi olisi loppunut naurun mennessä ikään kuin väärään kurkkuun.

Aikani ei kuitenkaan vielä ollut tullut lähteä. Niinpä jatkoin nauramista. Itse asiassa jopa lisäsin nauramista. Kokeilin pari kertaa, saisinko muun yleisön mukaani, jos ekana aloitan nauramisen ja villin taputtamisen. Joo, kyllä ne lähtivät mukaan. Tätähän voisi yrittää myös kirkossa, eikö?

Meille sanottiin, että kuvaukset alkavat klo 12.15. Myöhemmin ilmoitettiinkin, että ne alkavatkin jo klo 10. No, studioon päästiin lähempänä yhtätoista. Tuossa odotellessamme ajatukseni palautuivat kaikkiin erilaisiin tilanteisiin, joissa olen aiemmin ohjelma-avustajana ollut TV-kameroitten kanssa tekemisissä. Elokuvakielellä puhutaan takautumista.

Ohjelma-avustaminen on jatkuvaa odottamista. Tekniikka voi pettää, rekvisiittaa voi kadota, kuvausryhmä eksyä, joku sairastua tai loukkaantua, ohjaaja voi saada hepulin jne. Minuakin on kuvattu milloin missäkin, hisseissä ja liukuportaissa, ravintolaissa ja kartanoitten pihoilla, liikennevälineissä. Milloin olen ollut tarjoilija, kutsuvieras juhlissa tai teatteriesityksissä, mielenosoittaja, milloin reportterina.

Koska näyttelijöitten ammattiyhdistys ei sallinut meidän lausua ensimmäistäkään vuorosanaa, jotta emme söisi ammattinäyttelijöiltä heidän leipäänsä, niin meidän osuutemme oli myös helppo leikata kokonaan lopullisesta versiosta pois.

Kerran istuin erään näyttelijän kanssa samassa pöydässä. Kamera kiersi salia ja kohdallemme osuessaan näyttelijä lausui parin lauseen mittaiset vuorosanansa. Tilanne otettiin uudelleen ja uudelleen, niin monta kertaa, että minäkin opin repliikin ulkoa ja olisin voinut ihan hyvin sen myös lausua. Mutta kun ei niin ei. Sitten ammattilainenkin sai istua siinä samassa paikassa tuntikausia, vaikka hänelläkin varmasti olisi ollut jotakin fiksumpaakin tekemistä, uskoisin.

Tärkein syy ohjelma-avustajana toimimiselleni oli kuitenkin se, että sain tutustua kulissien takaiseen elämään. Oli mielenkiintoista seurata, miten lattiamanut toimivat, miten näyttelijöitä meikataan, miten he jossakin sermien takana availivat ääntään. Kappas vain, tuossa on kameralle ihan ikioma junaraide. Tunnetuimmat näyttelijät juoksuttivat henkilökuntaa vaikka millaisilla pikkuasioilla. Noissa tilaisuuksissa huomasin, miten saatoin livenä ruveta arvostamaan jotakin näyttelijää enemmän kuin aikaisemmin, kun taas joittenkin esiintyjien kohdalla kävi aivan toisin päin.

Olen ymmärtänyt, että aivan yhtä tärkeätä kuin näyttelijän on uppoutua rooliinsa on hänen taitonsa tulla pois roolistaan. Joillekin roolihahmo voi jäädä päällekin. Roolihahmot herättävät meissä katsojissa monenlaisia tunteita ja myös muistoja, niin kuin minulle kävi Uutisvuodon kanssa. En väitä, etteikö tässä olisi ollut kyse oikeista ihmisistä, mutta minkäs sille mahtaa, että telkkari on vielä tänäkin päivänä monille jonkinlainen taikalaatikko, jonne pääseminen on jotakin elämää suurempaa.

Salin perällä oli porrastettuna penkkirivistö sadalle katsojalle, etualalla kaareva pöytä, jonka ääressä istuu viisi enemmän tai vähemmän tunnettua hahmoa. Välissä jököttää neljä kookasta TV-kameraa, joiden välissä hämärässä studiossa puikkelehtiminen piuhoja vältellen ei näkövammaiselle ole ihan helppo juttu, ja viides kamera liikkuu katonrajassa. Koska yleisöä ei näytetä, studion koosta ei saa käsitystä, mutta voin sanoa, että suht pieni tila on kyseessä kaikelle edellä mainitulle.

Maikkarilla oli lystiä seurata, miten nauru tarttuu. Olihan meillä ennen nauhoitusta pieniä nauruharjoituksia ja meitä lämmiteltiin Stand upilla kohti sitä, mitä tuleman pitää, mutta tosiasia on, ettei kukaan meistä ollut tullut paikalle itkemään. Ilo pintaan, vaikk’ syvän märkänis.

Terävä sanailu ja älyn jatkuva välähtely kiehtoo minua Uutisvuodossa eniten. Ja Peter Nyman ylituomarina on ihan must. Ulkomailta ostettu formaatti kesti jopa sen, että vakiokapteenit Tommy Tabermann ja Jari Tervo hyppäsivät pois kyydistä.

En tiedä, olenko kenenkään muun kuin omasta mielestäni oikeassa siinä tulkinnassani, että kuumeisen ja kiireisen, stressaavan ja alati muuttuvan maailman keskellä on ihan hyvä, että meillä on Uutisvuodon kaltaisia telkkuohjelmia, joissa tutut ihmiset tekevät hilpeän viikottaisen kotikäynnin olohuoneisiimme lauantaisin klo 21. Yhdessä nauretaan ajankohtaisille uutisaiheille ja kas, ne eivät enää tunnukaan niin ahdistavilta tai pelottavilta. Nauruterapiaa, josta tosin on leikattu puolet pois siitä, mitä me studiossa koimme. On jännä nähdä, mitä on säästetty. Niin, puolet nauruistamme on toki tallella myös. Hihii, hahaa, hohoo!

Vaikeinta tuollaisen ohjelman liveseurannassa on ainakin meikäläiselle se, kun ei saa huutaa mitään väliin. Olisi ollut paljonkin kommentoitavaa, mutta siitä olisivat kaikki pasmat menneet sekaisin, totta kai. Vaan olisihan siitä tietenkin saanut iltapäivälehtiin hauskan lööpin: Koominen näkövammainen pappi sai TV-studiossa valkoisine keppeineen aikaan täydellisen kaaoksen!

PS: Jos jonkun lukijan mielestä tämä bloggaus tuntui ihan mainokselta, niin hän on ihan oikeassa. Eivät ne siellä MTV:ssä kieltäneet meitä kertomasta etukäteen kokemastamme. Minua vain harmittaa, että en vieläkään ole oppinut rahastamaan näillä teksteilläni…