Kataisen Jyrki maaliskuussa 2010 kehui nini kauheasti Pekka Himasen Kukouistuksen käsikirjoitusta, että silloiseen Murmur-blogiin kirjoitin oman versioni, jota pidän kyllä ihan yhtä tasokkaana, joten eikö sovita, että kirkkohallitus pistää 500 000 euroan tililleni tämän alla olevan blogin johdosta.
200 000 euron alennuksen saa siitä, että tämä on uusintajulkaisu. Oikeastaan ei – sillä itsensä kloonaaminen on huippuosaamista. Mutta pannaan vähän alempi hinta, eli kuus ja puolisataa, eiks je!
Aiempi huippuosaamista ilmentävä Murmur-blogi on siis kuopattu, mutta kun kaikki suuret ja tärkeät teksti eli kaikki teksit ovat tallessa, niin panen tähän vanhan blogin vastoin kaikkia normaaleja periaatteitani. Ajankohtaisuus ei ole hävinnyt mihinkään, siitä tietää huippufilosofian. Samaa paskaa kuin ennenkin.
Eli Tommille tiedoksi, etten tuu maanantaina töihin, kun kirkkohallitus maksaa mulle niin hyvät pätäkät tästä sairaan hyvästä kukoistuspuheenvuorosta.
Kukoistavan kirkon käsikirjoitus
17.3.2010 | Juhani Huttunen
Kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen sekä ennen kaikkea Himasen Peksun vuoksi olen nyt luodannut tulevaisuutta ja laskenut tulevaisuuden kirkon peruskiven.
Aivan ensimmäiseksi juttelin pienten lasten kanssa. Sen jälkeen juttelin vähän isompien lasten kanssa. Päätin, että keravalaisten nuorten kanssa en juttele ollenkaan. Pelkäsin saavani heiltä turpiin. En myöskään mennyt Itä-Helsinkiin.
Sitten mieleeni juolahti koko tämän projektini ehkä kantavin ajatus: Elämä on arvokasta alusta loppuun. Keksin tämän idean, kun ajattelin elämää kokonaisuutena, ikään kuin makkarapötkönä. Jos se ei olisi sen alusta taikka sen lopusta arvokas, eli jos se sen jommastakummasta päästä ei olisikaan arvokas, olisi pian koko makkara arvoton. Tämän filosofisen huomion vuoksi päädyin siihen järisyttävään tulokseen, että koko elämä on arvokas. Päätin siis kysyä vanhemman polven kantaa. Vanhempi polvi sanoi, että polvesta se nuoremmankin polven polvi taipuu.
Paarman Jukan numeroa en saanut haltuuni, enkä nyt muutenkaan ole mikään hyvänpäivän tuttu Juketsun kanssa, joten menin takaisin lastenhuoneeseen, jossa tosin ei ollut enää ketään, ja luin sitten Dostojevskiä, Tolstoita, Maija Paavilaista, Kungfutsea ja Anne Frankin päiväkirjaa.
Tämä oli lähtötilanne. Mutta niin kuin aina kukoistavassa elämässä: Paras on vasta edessä!
Kirkko on joutunut ratkaisun eteen: Valitseeko se tuhoutumisen vai kukoistuksen? Olen luennoissani toistuvasti opettanut, että oleminen on kukoistusta. Joskus olen sanonut jopa, että oleminen on kukoistamista. Kukoistus ja kukoistaminen ovat kaksi eri asiaa. Ensimmäinen tekee minusta passiivisen samalla tavalla kuin kukka kasvaa. Jälkimmäisessä minä valitsen tietoisen kukoistamisen, jossa vain alan kukoistaa. Kumpi on arvokkaampi?
Se oli tietenkin kompa, sillä fasinaattisessa kukoistuksessa ei ole vastakkainasetteluja paremmuusasteikolla! Tällä esimerkillä tahdonkin lukijoitani opastaa myönteisen sisäisyyden kautta puhkeavan rikastuttamisen jaloon tilaan. Minkä kukka sille mahtaa, että se kukkii! Kukoistaminen on olemuksessamme!
Suuren ja fasinaattisen filosofi Sartren mukaan oleminen on olemuksen valitsemista, ja kun siis valitsen kukoistamisen, valitsen olla aktiivinen kukoistaja, valitsen olemukseni, joka on olla kukoistava. Virkistyn joka kerta, kun voin ihailla tätä olemustamme, jossa ei ole ristiriitaa, ja siksi siinä ei ole murhetta tai syyllisyyttä!
Kiteytän peruskysymykseen ehkä lukijan kannalta yllättäväänkin muotoon: Ollako vai eikö olla. Koska kysymys voi tulla niin äkkiä, käytän tästä nyt lyhyempää ja sitä kautta helpommin lähestyttävää muotoa ”O vai ei-O”.
Olen (O) pohtinut kukoistusta tutustuen XVI:n Benedictuksen sutkautuksiin. Hänen kanssaan käydyistä neuvotteluista on myös paljon iloa. Ilman Matin ja Tepon Mattia ja Matin ja Tepon Teppoa ei visioni Sionista olisi niin luova kuin se on nyt. Näiden koruttomien ja niin muodoin vaatimattomien, jopa luterilaisen riittämättömien kiitosten jälkeen siirryn aikaansaannokseeni, josta tosin annan kunnian myös suomalaiselle kulttuurieliitille ja sen monille johtaville taiteilijoille ja kriitikoille. Himasen Pekkuli on ehkä kärkipään aivan siinä ihan kärjen tuntuman tuolla puolen, ja häneltä olen siis inspiroituneita ajatuksia saanut.
Nyt on avauduttava näkemään laaja kuva (englanniksi käytän ilmaisua Big Picture) sekä nyt-hetki. Niitä kannattaa katsoa yhtä aikaa, koska isosta kuvasta erottuu nyt-hetki, mutta itseään isoa kuvaa ei voi katsoa kuin nyt-hetkestä käsin.
Tämä tuotti minulle tutkimuksellisen ongelman, joka syntyi hyppäyksestä, joka nyt-hetkestä täytyy ottaa, jotta päästään näkemään iso kuva, jossa nyt-hetki sijaitsee. Hillelin Rabbin sekä Nyssan Gregoryn mietelmissä on muutamia semmoisia ituja, joiden takia mieleeni muistui, kun Alangon Ismo kerran lauloi, että ”joka hetkessä lepää ikuisuus”.
Mikä fantastinen ajatelma!
Facebook sopii minulle. En saanut Ismoa kiinni, ja Facebook-statuksesta huomasinkin, ettei hän ollut tavattavissa. Filosofina päätin itsenäisesti, että kokeilen ensin kahdentaa nyt-hetkeä niin, että olisi isossa kuvassa oleva nyt-hetki, joka nähdään katsottaessa isoa kuvaa niin, että hetki, jona isoa kuvaa katsotaan, on sekin nyt-hetki.
Ratkaisunii löysin, kun sattumalta näin 14-vuotiaiden filosofianryhmää opettaessani Music Televisionin fasinaattista energiavirtaa. Olen fantastisella tavalla saanut nauttia kaikesta henkisyyttä rakentavasta viisauden rieskasta, jota Televisionin Music tarjoaa.
Tuona nimenomaisena hetkenä oivalsin niin sanotun notkean pomppimisen periaatteen, jonka ideana on, että kun tarpeeksi nopeasti vaihtaa isoa kuvaa ja nyt-hetkeä, vauhti on lopulta niin kova, että ne nähdään päällekkäin, jolloin ne näyttävät ikään kuin pysyvän paikallaan samanaikaisesti.
Tämä oli ratkaiseva askel kohti kukoistavaa kirkkoa, sillä nyt kykenin luomaan ikuisen nyt-hetken käsitteen, josta käytän englanniksi itse keksimääni ilmausta Eternal Now (Now -> ∞). Perustan tämän väitteeni siihen itse keksimääni ajatukseen, että iankaikkisuus on läsnä joka hetkessä. Sen vuoksi en käytä vain sanaa nyt vaan Ikuinen Nyt. Tämä sama asia voidaan ilmaista myös muodossa ”nyt ja iankaikkisesti”, ja tätä muotoa käytän itse omassa kirjoittamassani versiossa Raamattu 2.0.
Kukoistus ei voi perustua naivismiin! On oltava rehellinen! Foxin Megan minulle sanoikin, että hän katsoo itseään useasti peiliin. Ymmärsin, miten syvällinen on tuo ihmiskasvuston kukkanen.
Tästä perusvalintatilanteestamme [O vai ei-O] käsin joudumme katsomaan, mitä me haluamme olla ja mitä emme halua olla. Haluamme olla kukoistavia (käytän lyhennettä Ok) ja emme halua olla ei-kukoistavia (O-k). Tavoitteena on myönteisen rikastuttamisen ja virikkeellistymisen kautta saavuttaa Ok-tila. Tämä Ok-tila tai Ok-todellisuus (käytän näitä synonyymeinä) on päämäärämme!
Jotta tämän todella voisi elää todeksi, olen esittänyt kirkkohallitukselle ja kirkolliskokoukselle, että se luopuisi kokonaan synkkyyteen jyräävästä metallimessusta. Samalla annoin tukeni pop-messulle. Yhdistäessäni metallimessun juhlavuuden ja pop-messun iloisuuden sain aikaiseksi muovimessun. Muovimessu on urbaani citymessu, jonka liturgiassa Ok-todellisuus ilmenee näin:
liturgi: ”Hei ootsä okei?”
seurakunta: ”Joo mä oon okei!”
liturgi: ”Hei ootsä niinku tosi okei?”
seurakunta: ”Joo mä oon okei-okei!”
Todellisen Ok-tilan saavuttaaksemme meidän on rehellisin silmin tunnusteltava uhkakuvien maailmaa ja kartoitettava siihen kylvetty miinakenttä. Uhkat (U) olen kiteyttänyt kolmeen f:ään: 1) fundamentalismi, 2) forenssinen vanhurskauttaminen, 3) formaalisuus, jolloin tästä kolmen f:n yhtälöstä saadaan muistisääntö U = f³.
Eksponentiaalinen f-rakenne on enimmässä määri uhkaava lähinnä pimeäenergeettisen voimafunktionsa takia, koska kaavassa U = f³ U:ta ei voi käsitellä pienemmissä osayksikkötiloissa, mikä olisi ekonomisempaa (kreik. oikonomeia, oikos = talo, nomos= laki). Totta kai kaikkein lähimpänä aivoituksiani on Lutherin Martti. Edustan näetsen aika tyylipuhdasta modernisoitua ristin teologiaa. Ihmiskasvuston kukkasille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lakastua.
Kesken kaikkein suurinta konfliktitilaa muistin, että vuonna 1973 – samana vuonna kun Himasen Pekka ensimmäistä kertaa rikastutti ympäröivää ihmiskasvustoa tässä maailmanlaajassa, kosmisessa kasvihuoneessa – Dylanin Bob kirjoitti kappaleen, jonka kertosäe on ehkä mieleenpainuvimpia, mitä muistan:
Knock, knock, knockin’ on Heaven’s door
Knock, knock, knockin’ on Heaven’s door
Knock, knock, knockin’ on Heaven’s door
Knock, knock, knockin’ on Heaven’s door
Laulun oivaltavuus ei ole monimutkaisuudessa vaan – yllätys, yllätys – meditatiivisessa, yksinkertaisessa toiston rakenteessa. Bob on usein esittänyt tätä kappaletta. Sen nerokkuus on siinä fasinaattisessa oivalluksessa, ettei ole mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Knocking- eli suomeksi koputtaa-verbin ing-päätteelle vaihtoehtoinen in’-muoto alleviivaa, että joka hetkessä on mahdollisuus kepeyteen. ”Minun kuormani on kepeä kantaa” – Siinä se on, tosi kliffa ajatus!
Tästä kepeydestä olen tässä käsikirjoituksessani koettanut pitää kiinni, ja Himasen Pekka on tässä ollut minulle suuresti avuksi!
Tämä kevyt taivaan porteilla koputtelu tietenkin’ on avain. Fasinaattista! Koputtelu itsessään on avain! Bob oli hyvin otettu, kun kerroin hänelle tästä Facebookin chatissa, ja hän antoi arvon tälle nyt-hetkessä tapahtuneelle arvonannon sijaamiselle.
Tämä on viestini: Ikuinen nyt -näkymä avaa meille näin uhkakuvien kautta tien ahtaan portin kautta Ok-tilaan. Toinen vaihtoehto ahtaasta portista pääsemiksi on laihduttaa, koska laihat ovat ok.
Meni välittömästi korsoraattoriin!
Juhani sanoi: ”Tämä oli ratkaiseva askel kohti kukoistavaa kirkkoa, sillä nyt kykenin luomaan ikuisen nyt-hetken käsitteen, josta käytän englanniksi itse keksimääni ilmausta Eternal Now (Now -> ∞). Perustan tämän väitteeni siihen itse keksimääni ajatukseen, että iankaikkisuus on läsnä joka hetkessä.”
HV. Et keksinyt ”ikuista nykyhetkeä” vaan ”sempiternaalisen”. Ajan kesto voi olla sempiternaalisen pitkä tai lyhyt. Siis temporaalinen aika on t > 0. Ikuinen aika eli nunc aternum (eternal now) ei ole pitkä eikä lyhyt, vaan pelkkä nolla(kohta). Siis ikuinen aika on T = 0.
Web/sivullani on esitelty idän aikakäsitys:
”Idässä muuttuva ja muuttumaton, ajallinen ja ajaton ovat yksi polaarinen todellisuus, jossa alku on loppu, ja loppu on alku.
Japanin shintoolainen ”virtaaminen” (流れ, nagare) eli muutos voi olla sempiternaalisen (loputtoman) pitkä tai lyhyt, mutta ei koskaan nolla, siis muuttuva aika on skalaarinen kesto: t > 0. Toisin sanoen auringon (jumalattaren) nousun ja laskun diurnaalisessa eli 24 tunnin rytmissä tapahtuu aina jotakin: iloista tai surullista – jonkin aikaa.
Kaiken ”virtaaminen” on siis diurnaalista kestoa tulevasta menneeseen ja (eikä ”tai”, niin kuin lännessä) menneestä tulevaan, aikaisemmasta myöhempään ja myöhemmästä aikaisempaan, alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Havaittava muutos näyttää ikään kuin virtaavan sekä eteen että taaksepäin samanaikaisesti. Sillä ei ole niin väliä, onko tulevaisuus jo ollut, ja menneisyys pian tuleva, vai päinvastoin, koska itse virta pysyy muuttumattomana, ajattomana ja ikuisena. Koko todellisuus on jatkuvasti dynaamisessa ja polaarisessa tasapainossa.
Idän maailmankuvassa keskeisintä on kuitenkin sen ikuinen variaabeli (永遠, eien). Se ei ole loputonta kestoa, vaan pelkkä nolla, ajattomuus, siis ikuinen aika on T = 0.
Sanan kanji-merkit kertovat, että ikuisuudessa kaksi virtaa onkin yksi ja sama: ajaton ja universaali harmonia.
Ikuisuus on ajaton. Kahden virran yhtymisen nollakohtana se on ikään kuin todellisuuden kiinteä piste, josta katsoen oivaltaa, että vaikka kaikki muutos näyttää tapahtuvan peräkkäin, ikuisuudessa kaikki tapahtuu absoluuttisen samanaikaisesti.
Kuohuva ja vain vähän aikaa juokseva elämänvirta syntymästä vanhuuden siniseen iltaan asti on ajattoman ikuisuuden hetki.
一年万年 (Ichinen mannen): Hetkessä on ikuisuus. (Sanonta on tuhansia vuosia vanha japanilaisessa kulttuurihistoriassa. Sitä ei keksinyt Ismo Alanko).
Atso, blogini on karkea parodia ”huippufilosofi” Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjasta. Sinänsä esityksesti toki on kiehtova.
Huttusen ”parodia” on luullakseni paras lukemani variantti teemasta ”Keisarilla ei ole vaatteita”. Se , Huttusen kirjoitus siis, pitäisi nostaa kansallisen satiiriaarteiston lippulaivaksi.
Muistaakseni jo Waltarilla oli mielipiteitä Vatakunnan Salaisuudessa filosofeista jotka asemansa ja imagonsa perusteella olivat muodissa.
Jollei tuoteet vastaa mainetta, niin maine rakentuu kestämättömän illusion pohjalle.
Ne jotka reagoivat túollaiseen keisarin alostomuuteen, voivat onnitella itseään siitä , että arvostelukyky on tallella jopa suosittujen auktoriteettien suhteen.