Viikko sitten sunnuntaina olin kotikirkossani luottamusmiesten tehtävään siunaamisessa ja sen jälkeisessä lyhyessä perehdytys/keskustelutilaisuudessa. Ehkä jotain oireellista on siinä, että piti blogata tästä jo silloin, mutta viikko tässä meni märehtiessä. Sen viikon aikana vaikutti Suomen Siionissa parikin Suomen Ateenasta liikkeelle lähtenyttä keskustelua, joita ainakin omassa mielessäni prosessoin samassa ajatushaudonnassa kuin kirkon tulevaisuutta ja sen päätöksentekoa.
Jyväskyläläinen kunnallispoliitikko päätti leikkiä Jumalaa ja paljastaa salattua viisauttaan kertomalla syyn puhemiehen puolison kuolemaan. Jyväskyläläinen professori antoi pyydettynä kannanoton sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, mikä ei ilmeisesti kaikkia miellyttänyt. Poikkeuksellisen innon vallassa luin sekä kantelun että professorin siihen antaman selvityksen. Professori muuten argumentoi varsin pätevästi ja kritiikkiä arvostaen.
Koetin tarkastella – ja pitkään siinä menikin – näitä tapahtumia analyyttisesti ja samalla pohdiskellen sitä, miksi mielessäni niputan nämä kolme tapahtumaa samaksi. Teologian kielellä sanottuna löysin näille kaikille yhteisenä nimittäjänä ad hominem – argumentoinnin. Vähiten tähän tuntui syyllistyvän professori Puolimatka – sen sijaan häntä ylistävissä ja tukevissa puheenvuoroissa tätä ”kyllä Jumala, koska minä…” – argumentointia on viljelty ihoreaktioita aiheuttavassa määrin.
Jyväskyläläinen kaupunginvaltuutettu ja ex-kride kertoi tiedonannossaan paitsi Jumalan vihan kohtaavan puhemies Heinäluomaa ja arkkipiispa Mäkistä, myös tietävänsä, että Jumalan avulla homoudesta voi parantua, koska oli tavannut miehen, joka kertoi näin tapahtuneen. Samantyyppisillä argumenteilla on puolustettu Puolimatkaa: ”koska minä olen uskossa niin kyllä Puolimatka on oikeassa”.
Ja minä itse, miksi näitä mietin? Miten tähän liittyy se keski-ikäisehkö erityisluokanopettaja, joka laahusti kotiin messun ja kirkkokahvin jälkeen tuntien itsensä ei-tervetulleeksi uudeksi seurakunnan jäseneksi, luottamusmieheksi (varalle) ja vastuunkantajaksi? ”Tulet hei vaikka kahvinkaatajaksi messun jälkeen, siihen hommaan ei koskaan ole liikaa tulijoita. Niin harva haluaa herätä sunnuntaiaamuna aikaisin”.
Myönnän, että olin odottanut enemmän. Hetken aikaa ehdin jo ajatella, että ehkä tämä olisi joku Jumalan kutsu, joku sellainen, jonka turvin ja voimassa jyväskyläläinen Starjotakin katsoo tietävänsä syyn viattoman vantaalaisluokanopettajan kuolemaan. Ellei sitten syyksi lasketa sitä, että hänen miehensä oli puhemiehenä eduskunnassa silloin, kun siellä keskusteltiin parisuhdelaista.
Myönnetään, en minä sellaista Jumalan puhetorveksi ryhtymistä ole koskaan toivonut. En myöskään haluaisi olla lausunnoissani noin tökerö ja rakkaudeton. Silti.
Mikä on paikkani ja tehtäväni seurakunnassa? Onko seurakunnalla mitään hyötyä tai käyttöä sille, mitä olen tehnyt ja opiskellut? Kutsuuko Jumala? Onko kutsu kuuliaisuuslupaus? Kaada kahvia seuraavat kymmenen vuotta, sitten saatat päästä vaikkapa tekstinlukijaksi? Haluaako seurakunta todella ihmisiä kantamaan vastuuta vai kahvipannuja?
Jossain vaiheessahan seurakunnan linja oli vastata lähes kaikkiin yhteiskunnassa ilmeneviin ongelmiin perustamalla virka tai virkoja sille-ja-sille erityisalalle: tuli vankilatyötä, aistivammaistyötä, kehitysvammaistyötä, päihdetyötä… ja tietenkin joka alalle työalasta vastaava teologi. Rahaa oli perustaa virkoja ja virasta käsin pyörittää toimintaa. Elämmekö yhä tässä kuplassa? Tule, istu, kuuntele ja ota vastaan, mitä palkattu viranhaltija keksii toteuttaa? Jos olet kiltti, pääset kaatamaan kahvia.
Vai olenko itse saman hybriksen vanki kuin tuo jyväskyläläisvaltuutettu ja Puolimatkan fanittajat? Kyllä minä olen erikoinen, tärkeä ja huomioonotettava, koska Jumala on minut kutsunut. Enhän minä, mutta Jumala. Kätevää?
’tuli vankilatyötä, aistivammaistyötä, kehitysvammaistyötä, päihdetyötä… ja tietenkin joka alalle työalasta vastaava teologi.’
Tuo sana TYÖ pistää silmään. Työtähän toki teologit ja kirkon virkamiehet tekevät. Mutta, mutta…… Vapaaehtoisia tarvitaan entistä enemmän. Teemmekö me vapaaehtoisetkin työtä seurakunnan piirissä vaiko harrastamme? Mikä on meidän vapaaehtoisten merkitys seurakunnan hierarkiassa?
Näitä ajatuksia on synnyttänyt oman seurakuntani nettisivut, jossa kirkkoherranvirasto ja taloustoimisto luokitellaan palveluksi. Muu on työtä: musiikkityö, lapsityö, jne. Tilaisuudetkin löytyvät työ-nimikkeen alta.
Olin kerran semmoisessa tilaisuudessa, jossa piispa piti loppupuheenvuoroa tarkastettuaan muutaman viikon aikana erään varsin ison seurakunnan. Piispa kiitti vuolaasti tuomiorovastia, tätä seurasi ylitsevuotava kiitos seurakunnan papistolle, sitten monisanaisesti seurakunnan lukuisia työntekijöitä, tämän jälkeen luottamushenkilöitä ja lopuksi, kun kiitoksia oli kestänyt kymmenen minuuttia, kolme sanaa: ”- – ihan kaikkia seurakuntalaisia.” Ai miten tuntui hyvältä ja körttiläiseltä: en sinä mitään ole (mikä tietysti on totta).
Lievästi huvittavaa on ollut seurata sitä makaaberia näytelmää, jonka jyväskyläläisen valtuutetun lausunnosta seurasi. Se porukka, joka mitä yksimielisimmin tuomitsee, Jumalan suulla, ”homoseksuaalisen elämäntavan” syntinä ja kadotukseen johtavana, tuomitsee tekopyhästi poloisen valtuutetun, joka ainoastaan ajatteli johdonmukaisesti täsmälleen siten, miten kyseisessä ”raamatullisessa” viitekehyksessä muutoinkin selitetään maailmaa: kostonhimoinen, tasaisin väliajoin hirmuisesti vihastuva, mutta samalla rakastava ja oikeudenmukainen Jumala seuraa neuroottisen pikkutarkasti mitä me seitsemän miljardia ihmistä täällä maan päällä puuhaamme.
Ensimmäisen kappaleen viimeinen lause siis: ”En minä mitään ole (mikä tietysti on totta).”
Kommentoin vielä toisen kerran itseäni, kun taas oli niin kiire nostaa omaa häntää ja unohtui sanoa: todella hyvin kirjoitettu blogi!
Tuo on toisinaan minunkin mieleni pahoittanut. ’Oikeaoppisten’ suuntien johtohahmot vetäytyvät ympäripyöreiden selittelyjen turvaan, kun heidän seuraajansa toimivat niinkuin ovat heidän puheistaan ja kirjoituksistaan oikeaksi ymmärtäneet. Esimerkkinä mainitsen, että tuttavani vältti taannoin läsnäoloa naispapin toimittamassa messussa sielunsa autuuden vuoksi. Todisteeksi hän esitti liikkeensä lehdessä julkaistuja artikkeleita. Sitten kuulin, että hänen oppi-isänsä vakuutti kirkkain silmin, ettei milloinkaan ole tehnyt virkakysymyksestä pelastuksen ehtoa.
Tulkoon vielä kerran sanotuksi, että käsitys, jonka mukaan sairaus tai onnettomuus voisi olla Jumalan rangaistus kärsijän tai hänen läheisensä synnistä on täysin harhaoppinen ja raamatun vastainen. Jeesuksen opetus on, että Jumala ei koskaan rankaise syntiä lähettämällä synnintekijälle sairautta tai onnettomuutta. Tämmöiset kärsimykset vain ovat tämän maailman ominaisuus. Toki synnillä on seurauksensa, juoppous voi aiheuttaa maksakirroosin ja seksuaalinen hurjastelu kupan, mutta eivät nämä ole rangaistuksia, vaan luonnon lainalaisuuksia. Usein kärsimys saa ihmisen kääntymään Jumalan puoleen, jolloin kärsimys koituukin lopulta siunaukseksi. Valitettavasti voi toki käydä niinkin, että kärsimys katkeroittaa ja vie kauemmas Jumalasta. Nämä vaikutukset eivät ole ennakoitavissa eikä ihmisen arvioitavissa, vaan jäävät Jumalan salaisuuksiksi.
Pietistisessä käsityksessä kansankirkosta pelastus on tavattu nähdä kristinuskon keskeisimpänä asiana. Synti, esimerkiksi homoseksuaalinen ”elämäntapa”, sulkee harrastajansa pelastuksen ulkopuolelle. Kai sitä nyt jonkinlaisena ”onnettomuutena” tai ”Jumalan rangaistuksena” voi pitää?
Tässä ei nyt silti puhuta niinkään virallisista opeista, vaan kansanomaisista tavoista selittää tapahtumia. Käsitys, että sairaus tai ominaisuus on Jumalan rangaistus joistakin synneistä ei ole lainkaan harvinainen. Ihminen selittää tapahtumia (attribuoi) sen laajemman viitekehyksen/maailmankatsomuksen ehdoilla, johon uskoo. Vakaumuksellinen kommunisti, ainakin jos oli vähän teoriaan perehtynyt, selitti sen, että monikansallinen yritys osti suomalaisen kilpailijan pois ja (luokkatietoiset)työläiset joutuivat kilometritehtaalle riistokapitalismin viimeisenä kehitysvaiheena, sen monopolisoitumisena. Populaari psykoanalyysi on eräs yleinen paradigma selittää sitä tai tätä, samoin moderni tiede. En lainkaan epäile etteikö esimerkiksi ihan norminimikristitty, puhumattakaan umpiuskovaisesta lestadiolaisesta tai viidesläisestä tiukan paikan tullen selitä erilaisia itseä tai ympäristöä koskevia tapahtumia Jumalan rangaistuksena.
Aika yleisesti evl papisto näki sisällissodan tai talvisodan ”Jumalan rangaistuksena”, josta kansan vanhatestamentillisen esikuvan mukaisesti tuli tehdä parannusta. Syntiä oli tehty paitsi yksilöinä, myös kansakuntana.
Kari-Matti Laaksonen :”Aika yleisesti evl papisto näki sisällissodan tai talvisodan “Jumalan rangaistuksena”, josta kansan vanhatestamentillisen esikuvan mukaisesti tuli tehdä parannusta. Syntiä oli tehty paitsi yksilöinä, myös kansakuntana.”
Höpö-höpö. Evl.papisto puolusti uskontoa, jonka hyökkäävä suurvalta ja sen suomalaiset ”quislingit” halusivat tuhota.
Pastori Voitto Viro kertoo 1956 julkaistussa Suomi tahtoi elää –kuvateoksessa suomalaisen sotilaan uskonnollisuudesta. Talvisodan jälkeen joku majuri oli esitelmöinyt sotilaspapeille ja maininnut olevansa varma, että jokainen sotilas vaaran hetkenä rukoilee.
”Jos niin on, se merkitsee, että jokaisen suomalaisen miehen sieluun on jollain tavalla saatu lähtemättömästi tungetuksi se vakaumus, että Jumala on ja hänen valtakuntansa on. Ja jollei se vakaumus ole siellä sielussa suorastaan persoonallisena uskona, se on siellä toivona, ja jollei ole toivonakaan, se on siellä hämäränä mahdollisuutena tai pelkona.”
Jokainen sotilas keskusteli mielellään uskonnollisista asioista. ”Minulla oli hyvä tuuri, saattaa sotilas sanoa. Sisimmässään hän tarkoitti, että Jumala varjeli, mutta mitenkäs sitä saattoi ruveta niin imelästi puhumaan, kun sellainen ei ollut ennenkään tapana, eikä tässä nyt olla niin hirveän hartaita, ollaanpahan vain suomalainen yksinäinen mies, jonka on ikävä kotia ja lapsia ja jolla on toivo siitä, että Jumalan maailma olisi.”
Tuula Höltälle. Voisin kaivaa mainittua vain lievästi liioiteltua väittämääni koskevat lähde- ja etenkin kirjallisuusviitteet esiin, mutten yhtä yhdentekevää kommenttia varten taida viitsiä. Tuula kuitenkin vastaisi jollakin sitaatilla, joka ei liity asiaan, eikä oikein mihinkään, millään tavoin.
Kyllähän kirkolla työntekijöitä on.. kieltämättä tuo ”työ” -sanan käyttö herättää tiettyjä mielikuvia, tahallisia tai tahattomia.
”Haluaako seurakunta todella ihmisiä kantamaan vastuuta vai kahvipannuja? ” Todella hienosti ilmaistu ajatus.
Sen mielikuvan perusteella, minkä sain kun tapasin Eliaksen vuonna se ja se Kotimaan tiloissa ja sen jälkeen kirjamessuilla, niin en ehkä ihan ensimmäiseksi tarjoaisi kahvipannun kantajan tehtävää. Eliaksen lahjat ja taidot jäisivät hyvin vajaalle käytölle tuossa sinänsä tarpeellisessa tehtävässä.
Kysymys ei ole siitä, kuka keittää kahvit. Homma on äärimmäisen tärkeä. Minä esimerkiksi, niissä yhdessä tai kahdessa yhdistyksessä (melko isoja yhdistyksiä), joihin ole kuulunut, olen ollut sekä talousasioista vastaavana ja/tai puheenjohtajana sekä pessyt vessanpönttöjä. Edellisessä hommassa kun kusi tavanmukaisesti nousee päähän, voi sen jälkimmäistä tehdessä lorottaa pois.
Kysymys on ennen muuta siitä, että kirkko on äärimmäisen hierarkinen laitos. Sitä sen ei pitäisi olla, ei ainakaan luterilaisen kirkon, kun mitään teologisia perusteita sille ei ole.
Jep, hyvässä seurakunnassa on hajoitettu vastuu. Huonossa on piilohierarkia.
Joskus aikoinaan tein kyllä jonkin verran ruokkimiskeikkoja seurakunnissa ja kahvituksiakin. En vain osannut täyttää niitä odotuksia, joiden mukaan kaikki olisi pitänyt tehdä niin kuin aina ennenkin ja kaiken piti maistua samalle kuin talouspaperi.
Mitä on olla seurakunnan luottamushenkilö? Mielestäni omituisin – ja usein toistuva – määritelmä on, että hänen tulee luottaa seurakuntaan, kirkkoon ja varsinkin Jumalaan. Eikö luottamusmies tai -nainen olekaan henkilö, johon luotetaan ja jolle annetaan luottamustehtäviä?
Laajentaisin seurakunta käsitystä kotiin ja kaduille ja työpaikoille, siis, lähimmäisiä on ympärillä kaikkialla. Palvelkaa ilolla.
Jos jollakin on virka niin hyvä on sitä hoitaa hyvin, mutta kuka hoitaa lapsia hiekkalaatikolla, tai paimentaa nuorisoa jalkapallon parissa… Kaikkialla missä me olemme ihmisten kanssa tekemisissä, siellä on myös lähimmäiset. Kotona voi olla omia lapsia tai omaisia jne.
On lapsityötä, aikuistyötä, kotityötä ja koulutyötä ja myös lopulta paimenen virka ja kirkon muut virat, kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat ja ovat Hänen aivoituksensa mukaan kutsutut. Kaikki ovat Jumalan luottohenkilöitä, mutta me ihmiset olemme niin epäluuloisia toisiamme kohtaan…
ismo malinen :” Kaikkialla missä me olemme ihmisten kanssa tekemisissä, siellä on myös lähimmäiset.”
Näin ajattelen, ja uskon, että heissä jokaisessa on pisara sitä mitä sanomme Jumalaksi ml. kilpailuyhteiskunnan luukulta luukulle nöyryyttämät tukityöllistetyt, jotka eivät hallitse kaikkia niitä taitoja, joita heidän tulisi hallita ollakseen oikeutettuja turvalliseen taloudelliseen toimeentuloon ilman nöyryytyksiä. Sitten on meitä, jotka o.t.o seisomme tarvittaessa vaikka todistajina heidän rinnallaan oikeudessa, kun heitä syytetään järjestelmän monimutkaisten lomakkeiden täyttövirheistä, joita he ovat tehneet, kun eivät ole niitä ymmärtäneet tai kirjoitamme tarvittaessa vaikka heidän työhakemuksiaan heitä ”järjestelmän” tavoin mitenkään nöyryyttämättä.
Juuri näin Tuula, jokainen omalla paikallaan, Herran suomin voimin ja lahjoin.
”Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo.
Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala suokoon teille, että olisitte yksimieliset keskenänne, Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan,
niin että te yksimielisesti ja yhdestä suusta ylistäisitte Jumalaa ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen isää.
Hoivatkaa sentähden toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi.” Room.15:4-7
Sana: ”Hoivaaminen” kuvaa avuttomasta sylilapsesta huolehtimista.
Heikkojen ja avuttomien puolelle asettuminen, vaatii Kristuksen sydäntä ja sille meidät on annettu alttiiksi, että emme välittäisi niiden puheista, jotka panettelevat ja sortavat sorrettuja, vaan, että saisimme rohkeuden heitä puolustaa. Sanoissa ja teoissa.
Ei Jumalakaan ole katsonut henkilöön, kun on meitä pelastanut. Armosta osansa saanut ihminen on mieltynyt heikkouteen ja niihin, jotka kärsivät maailmassa, pahuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja ahneuden tähden. Ei kristillisellä ylemmyyden tunteella, vaan orjana palvellen ja asettuen heikkojen rinnalle tukemaan. Kenelle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan.
”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.”
Paavali sanoo oman heikkoutensa muistuttavan häntä Jumalan Armon riittävyydestä ja sanoo:
”Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.” 2.Kor.12:10
Sain joululahjaksi Martti Simojoen elämänkerran. Siitä nousi esiin tärkeä huomio, kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeästä asiasta. Martti Simojoki ymmärsi, kuinka tärkeää kirkon on ”liittoutua” kansakoulunopettajien kanssa.
On varmasti totta, että kirkko tekee koulun kanssa yhteistyötä, mutta, luulisi, että Eliakselle olisi löytynyt jo tuon siviilityönkin perusteella kasvatus/opetukseen liittyvä työryhmäpaikka. Ainakin meidän paikallisseurakunnassa on sellainen olemassa. Luulen, että emme ole ainoa seurakunta Suomen evl-kirkossa, josta sellainen työryhmä löytyy.
Siis opetustyöhöni kuuluen olen koulumme seurakuntayhdysopettaja, mutta ei minulla muuta sijaa tällä hetkellä kirkollisen kasvatuksen majatalossa ole.
Kuinka monessa seurakunnassa kaatavat ei-työntekijät nykyään kahvia? ainakin meillä se kuuluu keittiöhenkilökunnan töihin. saako ilman hygieniapassia edes piipahtaa keittiön puolella.
Oleennaista ei kuitenkaan mielestäni ole se, että seurakunnalla olisi velvollisuus keksiä ihmisille tekemistä, saati ammattia vastaavaa työtä. Timo Veijola piti Hyvinkäällä pyhäkoulua, vaikka oli eksegetiikan professori. Kysymys ei ole seurakuntalaisen tarpeesta saada taidoistaan ja tiedoistaan arvostusta vaan seurakunnan tarpeesta toteuttaa omaa tarkoitustaan ja pyrkiä tavoitteisiinsa. Jos jokin tehtävä tuntuu vähäpätöiseltä, pitää kieltäytyä, ja ehdottaa ja ideoida itse jotain parempaa.
Koetan suhtautua erilaisiin vapaaehtoisiin palvelutehtäviin kokonaisuudesta ja seurakunnan tarkoituksesta käsin. Pyydän Mattia ja Liisaa kirkon ovelle tervehtimään tulijoita ja jakamaan vaikka ohjelmia tai virsikirjoja siksi, että tulijat kokisivat olonsa tervetulleeksi. Siinä on kysymys hyvin tärkeästä asiasta, vaikka se ei vaadi kuin kädenpuristamista ja taitoa hymyillä. En ajattele asiaa Matin tai Liisan kyvyistä käsin, eikä seurakunnan tehtävä ole mielestäni keksiä aikuisille ihmisille tekemistä. Mutta kun tervetulleeksi toivottaminen on tärkeää, siihen tarvitaan ihmisiä. Itse olen siellä yhtenä kättelijänä, mutta sisäänkäyntejä on kolme ja paikalle voi pölähtää varttitunnissa pari sataa ihmistä. Siksi pappi tarvitsee kavereita sinne ovelle. Jollekulle tervehtiminen on luontevaa ja hän tulee mielellään.
Luottamushenkilön tehtävä on osallistua päätöksentekoon. Siksi heidät vaaleissa valitaan. He kantavat vastuuta taloudesta ja toiminnan päälinjoista. Vaaleissa tuskin kukaan ajattelee valitsevansa ihmisiä tekemään seurakuntaan omaa ammattityötään. Jos kirkkoneuvostoon valitaan esimerkiksi koulun keittäjä, ei tarkoitus ole että hän alkaa keittää soppaa myös seurakuntakodilla, vaan että hän tekee neuvostossa päätöksiä.
Olen Teemu Kakkurin kanssa samaa mieltä. Ensijaisesti pitää ajatella kirkon perustehtävän toteutumista seurakunnassa. Minusta siitä näkökulmasta katsottuna Eliaksen tehtävä koulunsa yhteyshenkilönä seurakuntaan päin ei ole mitenkään vähämerkityksellinen. Minusta Timo Veijola on ymmärtänyt erittäin hienosti, kuinka tärkeää työtä pyhäkoulun pitäminen on. Eikö Elias voisi ryhtyä pitämään koulussaan lapsille arkipyhäkoulua koulun iltapäivätoiminnassa kaikille niille Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenille, joiden vanhemmat antavat siihen luvan taikka eivät sitä lastensa osalta ainakaan suoranaisesti kiellä. Eikö se olisi mielekästä ja TÄRKEÄ seurakunnan perustehtävän toteutumisenkin kannalta.
Luottamuselimissä päätöksiä tekevälle on toki tärkeää tietää tarpeeksi niistä asioista, joista päätetään. Tätä tietoa voi saada osallistumalla vapaaehtoisena seurakunnan toimintaan. Siihen ei kaikilla ole mahdollisuutta, mutta suositella aina voi.
Teemu, kyse ei ole siitä, että jotain uutta ja ihmeellistä pitäisi keksiä, vaan siitä, että toiminnan tarve ja halu toimia kohtaisivat. Kukas se puhuikaan ”paikasta, jossa syvin ilosi ja maailmasi syvin nälkä kohtaisivat”?
Ja kyllä mulla on hygieniapassi, vieläpä ent.kotiseurakunnan maksama.
Lisään vielä tuohon Teemun kommenttiin: ”Kysymys ei ole seurakuntalaisen tarpeesta saada taidoistaan ja tiedoistaan arvostusta vaan seurakunnan tarpeesta toteuttaa omaa tarkoitustaan ja pyrkiä tavoitteisiinsa”, että hyvässä seurakunnassa näin onkin. Monessa seurakunnassa vaikuttaa se, kuka saa arvostusta ja kuka ei…
Tämä vaiva oli niillä kahdellatoistakin: ”Opetuslasten kesken syntyi kiistaa siitä, kuka heistä oli suurin.”
’Töitä’ vapaaehtoisille ei todellakaan tarvitse keksiä.
Kannattaa tutustua http://www.suurellasydamella.fi