Moni kirkossa kannattaa näkyä sateenvarjokirkosta, joka pitää sisällään erilaisia hengen virtauksia jotka elävät rinnakkain. Itsekin kannatan. Se lienee ainoa realistinen malli pitää kirkko kasassa.
MUTTA: sateenvarjokirkko ei toimi ellei samalla tietoisesti rakenneta hengellisiä yhteisöjä. Nimittäin se, että vain laiskasti hyväksytään erilaisuus ei vielä merkitse yhtään mitään. Todellinen sateenvarjokirkko muodostuu sadoista erilaisista hengellisistä yhteisöistä, joissa ihmiset oikeasti kohtaavat, palvelevat ja tavoittavat ihmisiä evankeliumilla / palvelemalla.
Vasta yhteisöissä monimuotoisuus voi tulla todeksi, sillä niillä kaikilla voi olla erilaisia teologisia ja toiminnallisia profiileja. Kuvittele nyt satojen tällaisten monimuotoisten yhteisöjen verkosto – oikea runsauden sarvi ja luovuuden kavalkadi!
Tästä Sley näyttää nyt yhdenlaista mallia. Sateenkaarimessut taas näyttävät toisenlaista mallia. Muitakin malleja on – kymmenittäin kaikkialla Suomessa. Ja lisää tarvitaan!
Suurin piirtein typerintä, mitä kirkon johto voi juuri nyt tehdä on alkaa ampua heitä, jotka luovat kirkon tulevaisuutta perustamalla yhteisöjä. Ilman yhteisöjä kirkko on näet vain näkynsä kadottanut hiipuva instituutio vailla toivoa, uskoa ja ennen kaikkea rakkautta.
Timo Pöyhönen pyysi vaihtoehtoisia visioita. Seurakuntalaisten vapautusliikettä en ole ajatellut varsinaiseksi kirkko-visioksi, mutta voi sen sellaisenakin ajatella. Asia on vaivannut minua monella tavalla viimeiset viisi vuotta ja enemmänkin, ja olen koettanut pitää sitä esillä tällä foorumilla ja muutenkin.
Kirkko-visiona ajatus on se, että voidaan hyvin jättää kokonaiskirkon tilanteen ja kehityksen analysointi kokonaan hyödyttömänä pois, ja keskittyä paikallisen – mielelläään oman – seurakunnan elämään. Kokonaiskirkon kutominen kehittämisvisioihin on hyödytöntä, koska siinä välttämättä edellytetään sellaisten toimijoiden (kuten piispat, kirkolliskokous, kirkkohallitus) toimia ja osallistumista, jotka kaiken kokemuksen mukaan jäykistelevät menneessä ja parhaassakin tapauksessa vain puurouttavat asian loputtomaan pohdintaan, ”dialogiin” ja komiteoihin.
Se sijaan oman paikallisen seurakunnan puitteissa on mahdollista tehdä jotakin. Ja se mitä tulisi tehdä, on tavallisten seurakunnan jäsenten vapauttaminen kirkkojäykkyydestä ja seurakunnan työntekijöiden alamaisuudesta. Lyhyesti sanottuna. Ns. vapaaehtoistoiminnasta on siirryttävä seurakuntalaisten omatoimisuuteen.
Kirkko kasvaa ja uudistuu alhaalta.
Hannu, näetkö että paikallisseurakunnissa/ työntekijöissä on valmiutta tähän ketteryyteen?
Hannu, seurakunnissa on ennen muuta lukematon määrä passiivisiksi kasvatettuja seurakuntalaisia. Osa työntekijöistä on uskoakseni valmiita ottamaan Ef. 4:12 mukaista roolia työssään. Minun ajatuksissa/visiossa pointtina ei ole niinkään ketteryys vaan uusi osallistumisen ja tekemisen vapaus. Sitä mitä seurakuntalaiset alkaisivat tekemään ei saisi etukäteen juurikaan määritellä, rajata tai ohjeistaa, vaan antaa tilaa luovuudelle sekä rohkaista olemalla mukana.
Olen täsmälleen samaa mieltä Hannu Paavolan kanssa. Joitakin kertoja olen samasta asiasta kirjoittanutkin. On kohtuullisen turha käydä esim. tällä sivustolla keskustelua siitä, kuinka kirkko sitä ja tätä. Todelliseksi asia tulee, kun puhutaan omasta seurakunnasta. Mitä siellä voisimme tehdä, miten antaa tilaa seurakuntalaisten luovuudelle ja innolle. Sivusilmällä olen seurannut Ilmajoen seurkaunnan toimintaa ja jatkuvasti esiin nousee uusia ideoita. Kuten nyt viimeinen, kynttiläkirkko sureville ja läheistään kaipaaville. Lienee niin, että tarvitaan muutama työntekijä, joka on omalla toiminnallaan avaamassa ovia seurakuntalaisuuden kasvulle. Rohkaisemassa.
Kiitos Pekka Kiviranta. Tuntuu hyvältä kuulla, kun niin yleinen kokemukseni on joko hiljaisuus tai sitten monipuolinen torjunta ja kieltäminen.
Ainakin seurakunnat osoittavat hyvää ketteryyttä luvatessan tiloja sateenkaari vihkimiseen, vaikka korkean tason päätöksiä asiasta ei ole.
Naulan kantaan, L.L.
Kommentoin vähän muutamia edellä esiin nostettuja ajatuksia. Ensiksikin kukaan meistä ei kai vastusta yhteisöllisyyttä siinä merkityksessä, että erilaisiin tehtäviin tarvitaan tekijöitä ja että yhdessä tekeminen saa aikaan yhteisöllisyyden kokemuksen lisääntymistä. En ihan oikeasti ymmärrä Hannu P:n väitettä passiiviseksi kasvatetuista seurakuntalaisista. Ei kukaan ole ainakaan minun kokemukseni mukaan estänyt ketään tulemasta johonkin tehtävään.
Haaste on pikemminkin siinä, että näkemykset yhteisöllisyyden teologiasta ovat niin erilaisia. Onko esimerkiksi kahvinkeitto kirkkokahveille tai kolehdinkanto vähemmän hengellistä kuin esirukoilijana tai tekstinlukijana toimiminen? Puhumattakaan raamattupiirin tms vetämisestä. Minun mielestäni tärkeintä kai on, että halukkaille järjestyy erilaisia tehtäviä kunkin taipumusten ja lahjojen mukaan. Omassa seurakunnassamme noin puolella vihkipareista on oma kanttori, rippileireillä vapaaehtoisia yövahteja ja lisäksi toimii koko joukko raamattupiirejä. On tekstinlukijoita, esirukoilijoita ja laulajia. Mutta kun kaiken tämän pyörittämiseen tarvitaan ihan oikeasti nimenomaan tutun seurakunnan työntekijän yhteydenottoa.
Toiseksi. Olen muistuttanut monta kertaa siitä, että yllättävän monia kirkossamme olevia tehtäviä ei voi eikä saa tehdä kukaan muu kuin seurakunnan työntekijä. Lainsäädännöllisten salassapitosäädösten, velvoitteiden ja nykyään myös tietoturvaan liittyvien syiden takia. Mutta myös tarvittavan koulutukseen perustuvan osaamisen vuoksi.
Kolmanneksi. Teologia vaikuttaa ratkaisevasti ja useammalla eri tavalla siihen, miten yhteisöllisyys määritellään ja kuka mitäkin tekee. Esimerkiksi karismaattinen matalakirkollisuus on huonosti yhdistettävissä korkeakirkolliseen virka- ja sakramenttikäsitykseen ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin sekä konfessionalismiin. On ratkaiseva ero siinä, pidetäänkö vaikkapa jumalanpalveluksen johtamista ”palvelutehtävänä” vaiko asianmukaisesti virkaan vihityn pastorin tehtävänä. Jopa kysymys siitä, voiko muu kuin (mies)pappi johtaa messun ja jakaa ehtoollisen, jakaa tosiasiassa mielipiteitä! Ja vastaavasti toisaalla pohditaan ”turvallisia tiloja”.
Diakoniatyön avustustehtävissä ei pohdita kovin paljon teologiaa, mutta entä jos konservatiivisen herätyskristityn pitäisi osallistua avustajana hyvin liberaalin pappishenkilön johtamaan messuun? Konservatiiviset jumalanpalvelusyhteisöt täyttävät yleensä useita hyvien yhteisöjen tuntomerkkejä. Kuitenkaan ne eivät ole tervetulleita yhä useampien seurakuntien tiloihin. Yksi näkökulma yhteisöihin on tosiasiassa, että kirkossa yhä useammat tuntevat epäluottamusta yhä useampia kohtaan ja tämä synnyttää uusia jakolinjoja. Ja moninaisuuden lisääntyessä syntyy tietysti tarve määritellä, missä kulkee hyväksytyn ja ei-toivotun raja ”tässä kirkossa/seurakunnassa”.
Parempi laiha sopu kuin lihava riita, mutta arvokonflikteja on vaikea ellei mahdotonta sovitella kompromisseilla.
Kiitos Marko perusteellisesta ja perustellusta näkemyksestäsi. Passiiviseksi kasvattamisella tarkoitan sitä että niin monien seurakuntien työntekijöiden pääasiallisena huolena tuntuu olevan ohjelman järjestäminen seurakuntalaisille. Ääritapauksessa se tulee läpi vahingossa satunnaisella maininnalla miten messussa oli niin ja niin paljon/vähän yleisöä. En tarkoita Marko sinun seurakuntaasi.
Olen näitäkin sivuja seuratessani oppinut että kaikkia asioita voidaan halutessa problematisoida, missä ei sinänsä ole mitään huomautettavaa.
Marko : ” En ihan oikeasti ymmärrä Hannu P:n väitettä passiiviseksi kasvatetuista seurakuntalaisista. Ei kukaan ole ainakaan minun kokemukseni mukaan estänyt ketään tulemasta johonkin tehtävään.”
Olisiko tämä jonkinlainen vastaus: Asuin pari vuotta Keravalla, ennen tänne tuloani. Keravalla mm. lasten piirtelypaikka oli laitettu etuseinälle, jolloin lapsilla oli suora näköyhteys vanhempiin. Homma toimi hyvin. Messuissa oli paljon vapaaehtoisia eri tehtävissä. Jopa uskontunnustuksen johtaminen oli meillä. Nuoria oli paljon mukana myös.
Keravalaiset ystäväni eivät varmaan tykkäisi hyvää jos sanoisin, että sielläkin kirkko kasvattaa
seurakuntalaisia passiivisuuteen. Juuri Keravalla oivalsin tämän rakenteen jossa kirkko ohjaa vapaaehtoisia pois omatoimisuudesta. Tässä passivisuus tulee yllättäen esiin. Meiltä seurakunnan vapaehtoisilta odotetaan omatoimisuudessa passiivisuutta. Teemme vain tehtäviä joihin meidät on kutsuttu ja teemme ne tiukasti määrättyjen ohjeiden mukaan. Olemme aktiivisia vain niissä rajoissa joihin meidät on kutsuttu.
Tästä sitten johtunee se harmillinen asia, että hyvin kirkollisesti aktiivisessa seurakunnassa, josta omatoiminen aktiivisuus puuttuu voi olla kirkko täynnä vapaaehtoisia, mutta uusia ei mahdu mukaan.
Uusia ei edes odoteta. Kirkkohan on jo täynnä ja vapaehtoisia paljon.
Jospa olisikin toisin ja niin mukavasti, että seurakuntalaisilla olisi hyviä kontakteja naapuristoon, harrastuspiireihin, työkavereihin ja muuhun ystäväpiiriin jossa he voisivat olla niissä omatoimisesti aktiivisia. Siellä olisi ne” kalastusvedet”, joille papeilla ja seurakunnan työntekijöillä ei ole kalastuslupia. Sieltä on luontevaa kysellä vapaehtoisiakin mukaan.
Nyt kun osallistumiseni seurakunnan vapaaehtoistoimintaan on aktiivista, niin eihän minulle jää aikaa eikä voimavaroja ystävieni kohtaamisiin. Josta huomaan että olen yhtä passiivinen omatoimisuudessa, niin kuin kirkossa on tapana olla.
Hannu P ja Pekka Veli P.
Kiitoksia vastauksista. Ensiksi taas tärkeä itsestäänselvyys: seurakuntalaisten omissa odotuksissa ja seurakuntien toimintakulttuureissa (välillä parin sukupolven takaa) on eroja.
Totta kai meille seurakunnan työntekijöille on ilonaihe, jos messuun tulee epätavallisen paljon väkeä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että me ”järjestäisimme ohjelmaa” seurakuntalaisille ja passivoisimme heitä. Messun osalta yksinkertainen vastaus on teologinen: Jumala itse palvelee meitä sanalla ja sakramenteilla, jotka pastori jakaa ja meidät lähetetään arkeen palvelemaan Herraa ja muita. Jokaisessa messussa on periaatteessa useampi mahdollisuus aktiiviseen osallistumiseen ja palvelemiseen eri tehtävissä. Ja siihenhän useimmissa seurakunnissa nykyään pyritään. Mutta jos messun kävijämäärä on vaikka kolme ja kaksi heistä on raihnaisia, erityiselle aktiivisuudelle ei ole edellytyksiä ilman erittäin määrätietoista tavoittavaa ja kokoavaa työtä. Ja messu voi olla äärimmäisen tärkeä noille muutamalle. Retkien ja vastaavien luonteeseen taas kuuluu tietty työntekijäkeskeisyys. Entäs jos passiivisuuden ja väen vähyyden perussyy laajemmassa kuvassa onkin se, että usko on ”out” ihmisten elämästä?
Ilman muuta on erilaisia tapoja tehdä esimerkiksi messusta ”koko perheen juttu” ja luoda yhteisöllisyyttä. Oikein hyvä niin. Mutta itse toteaisin kyllä, että yhteisöllisyys ei voi olla sellainen kaiken muun alleen jyräävä arvo, että papille kuuluvia tehtäviä delegoidaan seurakuntalaisille (kuten tuo uskontunnustuksen johtaminen). Jos uusia ei ”mahdu” mukaan on syytä luoda toinen, uusi messu ja messuyhteisö tai jopa seurakunta. Mutta on selvä, että evankelioimisesta tai ns. käännytystyöstä vähemmän innostunut työntekijä ei ala sellaista yhteisöä rakentamaan. Sen sijaan hän voi kyllä innolla rakentaa diakoniaa ja yhteisvastuullisuutta toteuttavaa yhteisöä. Se, mikä sitten on kulloinkin realistista on toinen asia. Kannattaa myös huomata, että osa seurakuntien sisällä toimivista yhteisöistä jakaa mielipiteitä korostustensa vuoksi.
Jos mennään usko ja oppi sekä yhteisöllisyys edellä, ainakin minun katseeni kääntyy LHPK:aan sekä lestadiolaisen liikkeen suuntiin. Eri korostukset, erilainen teologia ja erilaiset mittasuhteet, mutta yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen toteutuvat.
Minulle riittää messu omassa kirkossa. Mieluiten jossain takana. Silloin on mahdollisuus saada enemmän, kuin vaikkapa ehtoollis avustajana, tai saarnaajana. Tehtäviin osallistuminen ja niihin keskittyminen syö keskittymistä messun rikkaaseen sisältöön. Pyrin nyt itse aktiivisesti passiivisuuteen.
Pekka Veli. Tuttuja ajatuksia. On myös aktiivisia ja passiivisia elämänvaiheita.
Siperia opettaa. Sairauteni toimii minun Siperianani. Oivasin siinä että voin aivan hyvin siirtyä syrjään ja tehdä tilaa siten muille. Olen ollut kovin innokas ottamaan vapaaehtoistehtäviä ja nytkin olisi kokous ensi viikolla. Käsiteltävät asiat on mielessä pyörineet pitkään. Toimintaa tulee ryhtyä koordinoimaan.
Asia on kovasti innostanut ja kiinnostanut, mutta nyt mieleen on tullut, ettei niihin tehtäviin minun pidä sitoutua. Se on suuri työmaa ja jos siihen ryhdyn, niin kaikki muu jää syrjään. Samalla on suuri vaara, että sekin työ valuu lopulta hukkaan. Jonkunhan on koordinaatiosta pidettävä huoli jatkossakin. Joten pyrin nyt olemaan passiivinen aktiivisesti. Se on aika kuluttavaa kun pitää ryhtyä luopumaan asioista, joihin on kymmeniä vuosia panostanut paljon.
Pekka.V.Pesonen . Voisitko siis keskittyä olemaan kuka olet, vanha ja viisas. Löydä joku nuorempi kaveri, jonka takana olet ja jota tuet. Vetäytyminen istumaan yksin takana ei ole paras optio…
Luopuminen voi olla vaikeaa, mutta se voi olla myös hyvin rikasta. Monet kirkon pyhät ovat olleet yksin, vailla mitään. Silti he ovat pitäneet kirkkoa yllä rukouksillaan. Nämä ovat niitä unohdettuja, jotka ovat todellisia pylväitä. Hiljaisuudessa on voima.
Karkun opistolla olin kuun alussa Par-avin miestenleirillä. Siellä Mikko Matikaisen luentoa kuunnellessa ajatukset harhaili edelliseen tapaamiseen Mikon kanssa. Mikko oli pyytänyt minua ja vaimoa mukaan yhteen tapahtumaan. Ajattelin silloin, että eiköhän sieltä lähempää löytyisi joku kuka tahansa ja jätin menemättä. Nyt siinä oivalsin, etten minä ole kuka tahansa. Siihen tehtävään johon minua Mikko pyysi ei kuka tahansa olisi ollut lähdössä. Minulle on annettu ihan omat lahjat. Erilaiset, kuin monille muille.
Niinpä minun olisi löydettävä jatkossa ne tehtävät, joita olen sopivin suorittamaan. Jopa niin, että jos minä en niitä tee, niin niitä ei tee kukaan. Tätä omaa erityislaatuisuutta on vaikea sulattaa. Olen usein sanonut että näitähän voi kuka tahansa tehdä. Olen mitätöinyt omaa osuuttani ja yrittänyt vetäytyä sivuun, jos suinkin mahdollista. Nyt sitten on otettava härkää sarvista kiinni ja ryhdyttävä toimeen. Ensin on kuitenkin ravisteltava itsensä irti niistä tehtävistä, joita kuka tahansa voi tehdä. Pitikö todellakin tähän prosessiin mennä yli 70v.
Nyt vasta alan oivaltaa Aki Hintsan esittämää kolmea kysymystä ja niiden syvällistä merkitystä.. Nyt tiedän jotain siitä ”kuka olen”. Tällä perustalla vasta alan miettiä; mitä tällä kokoonpanolla ”minä haluan tehdä”. Josta avautuu tie kolmanteen kysymykseen: ”hallitsenko omaa elämääni.”
Asiat joita en hallitse voivat olla niiden tehtävien esteenä joita oikeasti tehtäväni on tehdä. Joten nyt on oltava tarkkana sen suhteen, etten anna tilaa asioille, jotka voivat muodostua esteiksi elämän hallinalle. Sellaisia saattavat olla myös jotkut vapaaehtoistehtävät.