Moni kirkossa kannattaa näkyä sateenvarjokirkosta, joka pitää sisällään erilaisia hengen virtauksia jotka elävät rinnakkain. Itsekin kannatan. Se lienee ainoa realistinen malli pitää kirkko kasassa.
MUTTA: sateenvarjokirkko ei toimi ellei samalla tietoisesti rakenneta hengellisiä yhteisöjä. Nimittäin se, että vain laiskasti hyväksytään erilaisuus ei vielä merkitse yhtään mitään. Todellinen sateenvarjokirkko muodostuu sadoista erilaisista hengellisistä yhteisöistä, joissa ihmiset oikeasti kohtaavat, palvelevat ja tavoittavat ihmisiä evankeliumilla / palvelemalla.
Vasta yhteisöissä monimuotoisuus voi tulla todeksi, sillä niillä kaikilla voi olla erilaisia teologisia ja toiminnallisia profiileja. Kuvittele nyt satojen tällaisten monimuotoisten yhteisöjen verkosto – oikea runsauden sarvi ja luovuuden kavalkadi!
Tästä Sley näyttää nyt yhdenlaista mallia. Sateenkaarimessut taas näyttävät toisenlaista mallia. Muitakin malleja on – kymmenittäin kaikkialla Suomessa. Ja lisää tarvitaan!
Suurin piirtein typerintä, mitä kirkon johto voi juuri nyt tehdä on alkaa ampua heitä, jotka luovat kirkon tulevaisuutta perustamalla yhteisöjä. Ilman yhteisöjä kirkko on näet vain näkynsä kadottanut hiipuva instituutio vailla toivoa, uskoa ja ennen kaikkea rakkautta.
Luin suunnitelman kirkon hajottamisesta joskus parikymmentä vuotta sitten ja se mitä siitä muistan on toteutunut tosi tarkasti. Joten en yhtään epäile sitä etteikö se toteuttaisi lopulta päämääräänsä. Ihmeellisintä siinä suunnitelmassa oli juuri se, että kirkon omat ihmiset sen toteuttavat.
Onni onnettomuudessa on siinä, että meitä kirkon uudistajia on paljon. Vedämme kirkkoa eri suuntiin ja sen tuloksena kirkko pysyy muuttumattomana. Jos vetäjiä olisikin vain kaksi, niin silloin kirkon jakaantuminen tapahtuisi nopeammin. Kirkon yhtenäisyys säilyy sitä paremmin mitä vähemmän uudistuksia tehdään.
Shän on luonnollista, että hajoamiinen tapahtuu sisältä, koska ulkoinen vaino on tiivistänyt rivit aina.
Kiitän Timoa ajatuksia herättävästä blogista ja myös siitä, että joku kirkon piirissä jaksaa yrittää.
Siinä ne positiiviset pointit olikin:)
Sen verran mielestäni voisi tarkentaa, että lähes kaikki yhteisöt ovat modernissa/postmodernissa yhteiskunnassa ns. ”leikki-yhteisöjä.” Niissä läpi-individualisoituneet, väistämättä oman (hengellisen) hyödyn maksimoimiseen keskittyvät yksilöt toimivat tai viihtyvät juuri niin kauan kuin kokevat saavansa niistä jotain etua. Vuorokauden, viikon tai vuoden päästä vaihdetaan yhteisöä.
Todellisia gemeinschaft-tyyppisiä yhteisöjä evl kirkon piirissä tuskin enää löytyy. Vanhoillislestadiolaisuus on lähinnä sitä, mutta sekin lopullisesti murtumassa ja muuttumassa . Todellisiin yhteisöihin liittyi hyviä puolia, kuten turvallisuus, toisaalta tiukka koheesio, sosiaalisen yhdenmukaisuuteen paine saattoi olla tukahduttava ja äärimmäisen ahdistava.
Ei mulla mitään vastaan näitä leikisti-yhteisöjä ole, kunhan muistetaan, että yhteisövalmentajat ja muut konsultit ovat itsessään todellisten yhteisöjen vastakohta, markkinamiehiä, jotka tekevät tiliä.
Sateenvarjokirkko olisi voinut olla vaihtoehto, mutta se juna taisi jo mennä. Pointti on se, että jälkimodernissa länsimaisessa yhteiskunnassa – niin relativistinen kuin se muutoin ehkä onkin – on myös ehdottomia arvoja, joiden noudattamista vaaditaan kaikilta. En tiedä, onko mahdollista olla minkäänlaista ”sateenvarjo”kirkkoa, jonka yhdellä (pikku)nurkalla sallitaan toisaalta perinteiset hyvin patriarkaaliset perhe ja muut arvot ja esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen syrjintä kieltämällä joiltakin ihmisiltä hyvin keskeinen, oleellinen ja olemuksellinen osa ihmisyyttä.
Tää on mielenkiitoinen tämä sateenvarjo kirkko, siis onko nyt kirkko keksinyt puun joka tuottaa niin mansikoita kuin omenoita tai orapihlajan marjoja tai …..
Siis Jeesuksen yksinkertainen(kin) vertaus ei mene ”viisaitten ja ymmärtäväisten” järkeen eli kun Jeesus selkeästi sanoo ettei orjantappuroista voi koota viinirypäleitä niin ei vaan voi, mutta ”kirkko” kyllä voi, vai voiko sittenkään?
Samoin on kun tuodaan kirkkoa Jeesuksen ruumiina, niin voiko ruumiin eri jäsenet tehtä mitä vaan, toinen menee ilotaloon ja toinen ei sitten millään astu sinne, toinen käsi ottaa mielellään ryypyn mutta toinen käsi lyö tämän lasin pois?
Jeesus antaa tästä selkeän selityksen miksi nämä niinkin yksinkertaiset vertaukset ei mene jakeluun:
10 Niin hänen opetuslapsensa tulivat ja sanoivat hänelle: ”Minkätähden sinä puhut heille vertauksilla?”
11 Hän vastasi ja sanoi: ”Sentähden, että teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu.
12 Sillä sille, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta siltä, jolla ei ole, otetaan pois sekin, mikä hänellä on.
13 Sentähden minä puhun heille vertauksilla, että he näkevin silmin eivät näe ja kuulevin korvin eivät kuule, eivätkä ymmärrä.
14 Ja heissä käy toteen Esaiaan ennustus, joka sanoo: ’Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, ja näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö.
15 Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.'(Matt.13)
Mielestäni Kari Matti Laaksonen kuvaa hyvin sitä, että sateevarjokirkko on utopia, haavetodellisuus.
Arin, Pekan, Kari-Matin ja Samin kommenttien jälkeeen peräänkuulutan edelleen itse blogistilta vastausta edellä kirjoittamaani arveluuni blogin tarkoituksesta, ideasta, ”näystä”. Tässä on niin jämeriä yhteisö-vision torjuntoja, että minuakin houkuttelee alkaa ampumaan sitä alas. Kuitenkaan en halua ryhtyä siihen ennenkuin kuulen Timo Pöyhöseltä että tätäkö hän takoittaa; tietynlaisina yhteisöinä elävät kristityt voisivat osoittaa sen että kirkko ei ole hajonnut? Ne voisivat pitää ”kirkon kasassa”?
Timo, Hannu ja Kari-Matti. Kaksi pointtia. Kansankirkko oli ehkä vuosina 1945 – 2005 eräänlainen sateenvarjokirkko, jossa oli tilaa eri näköisille kristillisyyden muodoille ja korostuksille: vanhauskoisista vanhoillislestadiolaisiin ja karismaatikoista sateenkaarimessuihin. Nyt tilaa ei enää ole kuin ”oikein” ajatteleville. Samaan aikaan kirkosta erotaan ja luovutaan kiihtyvällä vauhdilla, yritetään toimia sen marginaalissa tai selkeästi ulkopuolella.
Yhteisön rakentaminen on minun subjektiivisten havaintojeni mukaan reaktiota siihen, että isot seurakuntayksiköt eivät toimi. Karismaatikot fokusoivat armolahjoihin ja ylistykseen, vanhauskoiset naispapittomiin messuihin ja selkeästi luterilaiseen julistukseen ja sateenkaarimessut vähemmistöihin. Sosiologisesti niitä yhdistävät varmasti mukana olijoiden tarpeet ja odotukset sekä yhdessä tekemisen meininki. Samalla suhde kirkolliseen ylärakenteeseen vaihtelee. Mutta jos lähtökohdaksi otetaan vaikkapa Augsburgin tunnustus niin on aika selvää että kaikki jo nyt olemassa olevat yhteisöt eivät oikein sovi sen raameihin. Koska niiden opit ovat niin erilaisia ja monissa tapauksissa keskenään yhteen sovittamattomia.
En ihmettele, että yhdet lähtevät opetuslapsikouluihin Havaijille, toiset pappisvihkimykseen Pietariin ja kolmannet äänestävät jaloillaan LHPK:aan tai Roomaan.
Tuo loppuosa on totta eli että kaikki mahdollinen ei mahdu kirkon raameihin mutta toisaalta paljon siitä, mikä nyt torjutaan – joko periaatteessa tai käytännössä – mahtuisi hyvinkin luterilaiseen moninaisuuteen. Tarvitaan siis molempia: identiteetin ja ytimen kirkastamista että moninaisuuden hyväksymistä ja rakastamista. Siitä Kristuksen ruumis -vertaus juuri puhuu!
Marko. Nyt olisi kirkolla tuhannen taalan paikka nostaa diakonia kirkon jumalanpalveluselämän keskiöön. Perinteiset messut eivät oikein kuulu enää suomalaiseen elämäntapaan. Haukutaan isoja seurakuntayhtymiä, mutta en oikein usko, että pienuudestakaan olisi ratkaisuksi. Asun yhden Suomen suurimmista seurakunnista alueella. Viime talvena olin kerran messussa, jossa oli itseni lisäksi kolme osanottajaa. Jo kyseiseen seurakuntaan kuuluu 40 000 jäsentä, puhumattakaan, että koko kaupungissa ei ollut samana iltana missään muualla messuja. Mikä on syy, mikä seuraus on tietysti vaikea kysymys, mutta vaikea nähdä, että po. seurakunnassa kymmenet pikku ”yhteisöt” olisivat ratkaisu, kun väkeä ei riitä yhteenkään.
”Yhteisöjen rakentaminen” on mielestäni keinotekoista diibadaabaa (sorry blogistille!) konsulttislangia samoin kuin erilaiset pellemessut jumalanpalveluselämän virkistäjinä. Luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee toistaiseksi noin 1% vuosivauhdilla. Jos kehitys haluttaisiin pysäyttää – tai ainakin hidastaa – pitäisi kirkon profiilia muun muassa radikaalina yhteiskunnallisena keskustelijana nostaa. Nyt jos koska kirkko voisi olla ”huutavan ääni korvessa”, kun hallitus tekee kaikkensa, että iso osa suomalaista köyhistä köyhtyy edelleen, ja todella moni tippuu köyhyyteen edellisten lisäksi. Tämän lisäksi diakoniatyön asemaan vahva panostus. Ja diakonit pappien rinnalle statuksessa, palkkauksessa ja arvostuksessa. Luulen että edellä mainitut tekijät nostaisivat paitsi kirkon profiilia, myös sen arvostusta – ja kukaties myös jäsenmäärää.
Kirkolla oli yksi pappi, joka sai huomiota ja kannattajia enemmän kuin ison kaupungin seurakunnat yhteensä. Mitä kirkko teki? Vei pappisoikeudet ja palkkasi lisää erilaisia projektipäälliköitä, konsulttiteologeja ja muita milleniaaleja kehittämään ja innovoimaan, innovoimaan ja kehittämään.
LHPK tai Pietarin tien kulkijat seuraajineen saavat vähän turhan ison roolin, hälyn ja metelin. Lyhyellä matikalla en jaksa laskea, koska esimerkiksi LHPK:n (jne. ) ja kirkon kannatuskäyrät koordinaatistossa kohtaavat. Arveluni mukaan eivät koskaan. Aika paljon liittyy edelleen myös ortodoksiseen kirkkoon suomalaisia, vaikka kulttuuriväkiboomi taitaa olla sen osalta ohi.
Länsimaiset liberaalit, jälkikristilliset yhteiskunnat ovat olemukseltaan arvoliberaaleja. On olemassa joitakin sellaisia arvoja, joita ei kirkkokaan voi – uskonnonvapauden perusteella – ohittaa., olkoon vaikka millainen sateenvarjokirkko. Esimerkiksi Kotimaa24:ssa keskustelu tietyiltä osin, sen verran kun olen sitä jaksanut seurata, ei monella muulla keskusteluareenalla olisi enää mahdollista. Ja mielestäni ihan syystä.
”Nyt tilaa ei enää ole kuin ’oikein’ ajatteleville.” Ajattelun ja toimien välille on hyvä tehdä ero. Se, että pitää kirkon päätöstä virheenä ei ole sama asia kuin toimia tarkoituksella tuota päätöstä vastaan. Toisinajatteleville on tilaa, vastoin päätöksiä toimiville ei luonnollisestikaan ole.
Pääsin sisältäpäin tutumaan Pispalan kirkolla toimivaan nuorten aikuisten yhteisön messuihin, jota Timo aikaan luotsasi. Luulen tietäväni jotain siitä mitä Timo kirkossamme tavoittelee. Jotain sellaista positiivista, jossa melko itsenäisesti toimintaansa rakentavat yhteisöllisyyteen perustuvat seurakunnat olisivat rakentamassa kirkkoa.
Te jotka ette ole olleet vastaavassa toiminnassa mukana ette kykene hahmottamaan Timon tekstistä sitä mistä ja mitä Timolla on sanottavana. Yhteisöllisyys täytyy päästä itse kokemaan, jotta merkityksen kykenee käsittämään. Nuorten aikuisten messuja piti Pispalassa lisätä, koska tila ei riittänyt enää.
Tilanne ei siis ole se, joka näkyy ns. suurissa seurakunnissa, joista yhteisöllisyyden kokemus puuttuu. Tampereella ihmettelin tuota samaa, mitä Kari-Matti että kirkossa oli vain muutama henkilö paikalla ja nekin aivan eri puolilla kirkkoa.
Yhteisöllisyyteen liittyy elimellisesti myös yhdessä tekemisen meininki. Tämä on toinen kirkollisen elämän alue, jota suoranaisesti vastustetaan. Seurakuntalaisten omaehtoiselle toiminnalle ei haluta antaa tilaa. Juuri seurakuntalaisten voimavaroista ja innostuksesta lähtevä diakoniatyö vetää puoleensa uusia tekijöitä. Yhdessä tekeminen luo ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Vastustusta ei tule vain työntekijöiden puolelta. Moni seurakuntalainenkin on vahvasti sitä mieltä, että työntekijät on palkattu sitä varten ja piste.
Martti Pentti. Luterilaisen uskon mukaan ortodoksia on ortopraksiaa. Itse asiassa radikaaleimmat ovat jo nyt todenneet ääneen virkakysymyksessä, että ei riitä oikein toimiminen vaan pitäisi myös ajatella oikein. Tämä aktualisoitui jokin vuosi sitten ruotsinkielisellä Etelä-Pohjanmaalla. Tämä nyt vain esimerkkinä, muitakin viritelmiä on. Tietysti ajatuksia on vähän vaikea valvoa: ”Gedanken sind frei” lauloivat jo 1840-luvun liberaalit.
Timo. Me ajattelemme eri tavoin siitä roolista, mikä luterilaisella tunnustuksella on tai pitäisi olla kirkon/seurakunnan elämässä. Riippumatta siitä, miten itse yhteisöllisyys rakennetaan ja toteutuu.
Kari-Matti. Diakoniapappina iloitsen siitä, että joku muistuttaa diakoniasta. Samalla olen sitä mieltä, että käytännön diakoniatyö on pääsääntöisesti hyvin yhteisöllistä ruohonjuuritasolla. Mutta miten ihmeessä juuri diakoniatyö – tärkeydestään huolimatta – voitaisiin nostaa jumalanpalveluselämän keskukseen? En usko, että sielunhädässä olija tulee messuun osallistuakseen diakoniatyöhön vaan kuulemaan armon, lohdutuksen ja opastuksen sanaa.
Vaikka näyttää siltä, että kirkot tyhjenevät, niin itse tulin juuri evlut-kirkon messusta, jossa kirkko oli lähes täysi. Ikähaitari 2-80. Tunnustuksesta eikä muustakaan ole luovuttu, vaan pappi on nuori ja avoin etsimään uusia tapoja toteuttaa messu perinteisesti, mutta vapaasti. Kahvia saatavilla koko messun ajan ja tarpeen mukaan. Puhe oli rakennettu erään koulun uskonnonopettajan ja kirjailijan haastattelun ympärille. (Edellisellä kerralla oli aiheena usko ja tiede – luento ennen messua.) Uskontunnustuksen jälkeen pastori sanoi, että älkää istuko vaan lauletaan seuraava laulu seisaaltaan, koska hänenkin mielestään kirkon penkit ovat niin huonot istua. :)) Sitten laulettiin seisten kitaran, viulun, rumpujen ja pianon säestyksellä. Lopuksi ehtoollinen. Esirukouspyynnöistä päätellen messuun tullaan kuulemaan ensisijaisesti armon ja lohdutuksen sanoja, kuten Marko totesi.
Marko, joo, olen itsekin samaa mieltä, vähän provosoin. Ehkä siinä sen verran oli perää, että:
1. Leipä- ja ruokajonot olisivat kilometrin mittaisia.
2. Messussa on osallistujia kolme.
Olen tietysti sitä mieltä, ettei vähävaraisten avustamista tule jättää kirkolle tai hyväntekeväisyysjärjestöille tai yksityisen armeliaisuuden varaan. Kumma juttu, että diakoniatyössä pohjoismainen luterilainen kansankirkko kuitenkin on uskottava ja aito. Sen sijaan kun puhe siirtyy pelastumiseen ja muuhun vastaavaan uskottavuus rapisee. Tämä siis oma kokemukseni.
Piispat osallistuivat keväällä 1999 kirkon omista lähtökohdista käsin yhteiskunnalliseen keskusteluun parikymmensivuisella kannanotolla ”Kohti yhteistä hyvää”. Sen jälkeen jotakin vastaavaa on kuulunut vain joidenkin yksittäisten piispojen lausumana. Muuten on pääsiassa kuultu kovin varovaista, keskiluokkaista, sisällöltään köykäistä puheenpartta.
Nykytilanteessa – sekä kotimaisessa että yleismaailmallisessa – olisi yllin kyllin aiheita kirkon vakavaan ja perusteltuun puheenvuoroon, sellaiseen, jossa on tarttumapintaa, ja jonka ihmiset kokevat merkitykselliseksi, kirkon ääneksi. Vanhan testamentin profeetat, kuten Amos, viitoittavat kyllä tietä.
Kaikenlainen konsulttipuhe ja siihen pohjautuva kehittäminen on samaa, mitä hoetaan eri puolilla yhteiskuntaa. Se saattaa luoda tuntumaa siitä, että yritetään, tehdään jotakin, mutta tosiasiassa juuri mikään ei muutu. On vain haaskattu aikaa ja rahaa. (Yhtenä esimerkkinä Helsingin yhtynän muutaman vuoden takainen, puitteiltaan massiivinen toimintakulttuurin muutos -hanke.)
Ymmärrän Timon etsivän vastausta siihen, miten kirkon on kehityttävä, jotta ihmiset kokevat sen merkitykselliseksi. Sateenvarjokirkko tuntuu äkkispäältä yhdeltä mahdolliosuudelta. Mutta kuitenkin liityn epäilijöihin.
”Luterilaisen uskon mukaan ortodoksia on ortopraksiaa.” Mikä sitten olisi luterilaista oikeaoppisuutta ja -toimisuutta virkakysymyksessä? Luther kirjoittaa teoksessaan ’Kirkon Baabelin vankeudesta’ näin: ”(1. Piet. 2:9) Sen tähden me kristityt, niin monta kuin meitä onkin, olemme kaikki pappeja. Mutta ne, joita me sanomme papeiksi, ovat meidän valitsemiamme palvelijoita, jotka tekevät kaikki tehtävänsä meidän nimissämme.”
Martti P. Yksittäisten Luther-sitaattien avulla voidaan perustella melkein mitä vain. Totta kai kaikki kastetut ja uskovat kuuluvat pyhään papistoon. Tämän toteaa myös roomalaiskatolinen kirkko. Tämä ei tietenkään vapauta meitä sen enempää poikkeamaan Uudesta testamentista kuin sivuuttamaan Augsburgin tunnustuksen linjauksiakaan. Ei papisto ole mikään muita kristittyjä korkeampi hengellinen sääty – mitä Luther syystäkin oman aikansa kirkossa kritisoi – vaan juurikin paimenvirka, palveluvirka sanan ja sakramenttien toittamista varten. Mutta kyllä paimenetkin yleensä paimentavat laumaa johonkin suuntaan eli johtavat.
En jatka nyt tästä aiheesta enempää, vaikka voisin nostaa esiin muitakin esimerkkejä.
……lisään vielä noihin messuihin sen, että ne eivät ole alunperinkään olleet naispapittomia tilaisuuksia. Vetäjänä on kuitenkin harvinaisen vapaa ja idearikas miespastori.
”Kyllä paimenetkin yleensä paimentavat laumaa johonkin suuntaan eli johtavat.” Virasta kinastelevat eivät havaintoni mukaan juurikaan piittaa paimentamisen suunnista. Sen sijaan heitä kiinnostaa vain se, onko kysymyksessä paimentyttö vai paimenpoika. Uudessa testamentissa mainitaan nimeltä molempia.
Martti Pentti. Kyllä me paljon muutakin teemme, kuten kyllä tiedät. 🙂
Teette varmasti paljonkin ja hyvää. Kinastelunne virasta keskittyy kuitenkin vain mainitsemaani seikkaan.
Ainoa tapa Jeesuksen seuraajien saattamiseksi yhteen on EnTheos asian hyväksyminen kuin selventäminen.
Näin Itse kunkin vuoropuhelu Herransa kanssa hyväksytään erinomaisena asiana hoitaa Jumala suhdettaan aina eteenpäin menevänä, ja kehittyvänä suhteena vuorovaikutuksessa.
Minkä verran oppia tähän tarvitaan onkin teologeille visainen paikka vastata.
Kirkkomme haluaa viimeiseen asti pitää kiinni Jumalanpalveluskeskeisyydestä, vaikka koko homma kaatuisi siihen.
Toki, oma valinta on oma valinta.
Yhteisöllisyys syntyy yhteisten tavoitteiden ja pyrkimysten, sekä yhdessä riittävän pitkään olemisen avulla. Siihen ei riitä yhteinen messu, eikä edes pullakahvit sen päälle. Yhteisön luomiseen on käytettävä paljon enemmän aikaa, kuin pelkkien tapahtumien rakentamiseen ja purkamiseen. Seurakuntatyössä huomasin ajan kuluvan pääasiassa niissä. Se minkä koin tärkeimmäksi, eli ihmisten kohtaaminen. Sille ei jäänyt juurikaa aikaa.
Herramme Ehtoollinen tarkoittaa kirkon rivijäsenille mitä siittä todistetaan.
Ehtoollisen tulisi myös olla Kiitosateria lahjoistamme lähimmäisiämme kohtaan ymmärryksessä minkä seurakunnaltamme elämän ohjeeksi olemme saaneet, ja tämä Jumalan lahjoina.
Usein kuultu sana on Jumalamme palvelevan Meitä Ehtoollisen asiassa. Mistähän vaiva syntyy.
Vaivaa on Itse kullakin, mutta kirkkomme saisi katsoa prinsiippejä eikä toimia kuin vastuuton Ihminen haastamisessaan joka ei halua perisyntiasiassaan katsoa niin omaa syyllisyyttään kuin vastuutaan.
Syyntakeemottomuudesta on paha moittia edes kirkoakaan kun opetusta ei ole annettu.
Kirkkomme on näin todistuksensa vanki.
Mielestäni yhteisöllisyydessä on paljon hyviä asioita ja hyvässä yhteisössä tapahtuu paljon hyviä asioita. Yhteisöä voi kehittää ja hyvän yhteisön eteen tehdä töitä. Kirkko on myös Kristuksen mystinen ruumis, jossa Pyhä Henki yhdistää ihmiset salaisella ja sanoittomattomalla tavalla. Luoden rakkauden ja vapauden ruumiiseensa.
Kyllä yhteisöille, mutta…
Saa muuten esittää vaihtoehtoisia tulevaisuusvisioita. Niistä ei ole ollut ylitarjontaa. Useimmat vain ampuvat alas ehdotuksia mutta eivät tuo mitään tilalle. En nyt viittaa sinuun (Hannu) vaan yleisesti. Miten menemme tästä eteenpäin?
Tuosta voisi olla jotakin apua;
”Egerian matkapäiväkirja on ainutlaatuinen dokumentti varhaisen kirkon ajalta. Egeria kuvaa siinä yksityiskohtaisesti ja elävästi pyhiinvaellustaan 300-luvun lopulla Hispaniasta Raamatun tapahtumien paikoille. Näiltä paikoilta hän teki retkiä Egyptiin ja pitkin Pyhää maata, ja paluumatkalla hän kävi vielä Mesopotamiassa, Vähässä-Aasiassa ja Konstantinopolissa. Kaikkialla Egeria osallistui aktiivisesti paikallisen kirkon elämään ja kirjoitti tarkkoja muistiinpanoja näkemistään ja kokemistaan asioista, tapahtumista ja paikoista.
Egerian matkapäiväkirja on yksi harvoista naisen kirjoittamista nykyaikaan säilyneistä antiikin ajan teksteistä, ja myös yksi varhaisimmista kristillistä pyhiinvaellusta kuvaavista kirjoituksista. Hänen matkapäiväkirjansa onkin hyvin arvokas lähde tutkittaessa kristillisen pyhiinvaelluksen alkuvaiheita, Jerusalemin ja Pyhän maan kirkollista elämää ja naisten toimintaa kirkossa.
Anni Maria Laato on dogmatiikan dosentti Åbo Akademissa ja patristiikan dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on myös filosofian maisteri pääaineenaan latinalainen filologia.”
https://www.suomenpatristinenseura.fi/spf12/
Tässä voisi olla yksi idea jo olemassa olevien yhteisöjen tarpeita ajatellen: https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kolumni-sleyn-kotimaantyon-johtaja-juhana-tarvainen-ehdottaa-kompromissia-vihkimysongelmaan/
Marko, ensinnäkin kirjoitus sisältää historiallisia virheitä. Toiseksi se on utopiaa. Kolmanneksi Sley itse ei ole antanut tilaa omissa piireissä naispappeuden hyväksyjille ja vaatii niitä kirkolta. Neljäs, yhdistys ei ole kirkko, vaan yhdistys. Viides emme tarvitse ehtoollisyhteisöjä irrallaan kaste kirkosta. Paljon muutakin löytyy.
Kiitos, Sami, erinomaisen nopeasta pyydetyn ehdotuksen alas ampumisesta.
Tosin ihmettelen jälleen, miksi Sinun pitää jatkuvasti puuttua skismaattiseksi ellei peräti hereettiseksi vihjaamasi kirkkokunnan asioihin.
Yksi tuntemani SLEY:n pappi totesi minulle, että hän mieltää oman työnsä nimenomaan luterilaisen paikallisseurakunnan työksi. Neljäs ja viides argumenttisi eivät siis mielestäni osu kohteisiinsa. Mitä kolmanteen argumenttiin tulee, on ilmiselvää että vastakkain on kaksi yhteen sovittamatonta virkakäsitystä. Ne voivat varmasti toimia saman sateenvarjon alla, jos tahtoa löytyy, vaikka ratkaisu ei ole optimaalinen. SLEY:n sisäisistä asioista minulla ei ole mitään tietoa. Se, mikä on utopiaa yhdelle on tavoiteltava päämäärä toiselle. Ja historiallisista virheistä haluan kyllä tarkemman erittelyn.
Paavali antaa tässä valaistusta:
1. Kor. 1:10
Mutta minä kehoitan teitä, veljet, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeen, että kaikki olisitte puheessa yksimieliset ettekä suvaitsisi riitaisuuksia keskuudessanne, vaan pysyisitte sovinnossa ja teillä olisi sama mieli ja sama ajatus.
Jos joku yrittää saada erimielisiä yhteen niin on sokea sokeiden taluttaja ja kaikki yhdessä monttuun putoaa.
Ei Pyhä Henki anna toisille erilaista mieltä kuin toisille, se on valhe jos väitetään että antaa.
Ilman rakkautta on kuin kilisevä kulkunen ja sitä ääntä täällä kyllä kuulee niin että päässä soi.
Marko, tuo oli tollainen revolveri vastaus. Sley on historiansa aika integroitunut voimakkaasti kirkoon. Nyt se integroutuu omaksi kirkoksi. Ehtoollisyhteys ei ole irrallaan paikallisseurakunnasta, eikä sellaisia rakenteita tule tukea, koko kirkko oppi vääristyy.
Tarvaisen ”kompromissi” oli sikäli mielenkiintoinen, että ainakaan minä en löytänyt siitä mitään kompromissia.
”Sley on historiansa aika integroitunut voimakkaasti kirkoon. ” Evankelisuus on tosin myös synnyttänyt maahamme kaksi pientä itsenäistä luterilaista kirkkoa. Eiköhän vapaakirkollisuudellakin ole juuria evankelisuudessa.
Sleyn yhteisöt voitaisiin muuttaa seurakunniksi, jos sellainen olisi mahdollista. Pitäisi ehdottomasti olla!
Sley on synnyttänyt muistaakseni useita eri ryhmittymiä. Viimeisin on lähetyshiippakunta. Kirkkokysymys on läpi historian ollut heille vaikea. Ainoastaan lestadiolainen liike on jakaantunut enemmän.
Veljet ja sisaret. Elämme vaikeiden kysymysten aikaa. Asiat monimutkaistuvat hurjaa vauhtia. Jos ajatteleme vanhoja lääketieteellisiä kuolemansyitä , niitä oli kai pääsääntöisesti viisi: Pääntauti, Rintattauti, Mahatauti, Slaaki ja hivutus. Nyt on jokaiselle oireelle oma nimensä ja vieläkin on kipua, jota ei pystytä diagnosoimaan. Herännäisyys ja sen seuraajajärjestö SLEY on tuottanut enimmät piispat Suomen kirkolle, joten ne ovat olleet parasta a-ryhmää, mutta miten on nyt? Nyt eletään sellaisessa uskonvarmuudessa, että mitä me äänestämällä päätämme se on totuus ja pakko kaikkien seurata. Kirkko ei ole siilloin moniääninen, kun asioita on pakko hyväksyä vaikka hyvän omantunnon kustannuksella.
Lauri kirjoittama todellisuus on varmasti totta. Tätä kehitystä on varmasti vaikea pysäyttää. Toisten mielestä tämä ln hyvä asia, toisten mielestä ei. Mitä siis tehdä? Vaihtoehtoja on monia ja vain yksi paras.
Ratkaisun kaava olisi mielestäni sen kaltainen, että prosessin täytyy antaa mennä päätökseen. Sitten on hyväksyttävä jumalanpalvelus yhteisöt itsenäisiksi seurakunniksi, jotka saavat laadittavan lukujärjestyksen mukaan käyttää yhteisiä kirkon tiloja tilaisuuksiinsa ja saavat kutsua itselleen paimenet mutta yksi rimpiläinen vielä pitää löytää. Yyksimielisyys opista, joka on jossain kirjassa ja kirja lukon takana, ei riitä yhteyden pakkorakentamieen.
”On hyväksyttävä jumalanpalvelusyhteisöt itsenäisiksi seurakunniksi.” Mitä tarkoitat ’itsenäisellä seurakunnalla’? Olisivatko ne kirkosta täysin erillään, muodostaisivat yhdessä tai kukin erikseen oman uskonnollisen yhteisönsä?
Tarkoitan seurakunnalla sanankuuloon kokoontunutta väkeä, joilla sanan mukaan on kaikki evankeliumin voimaan kuuluvat tunnukset. Eli sanaa julistetaan ja sakramentteja toimitetaan. En tarkoita uusien kirkkojen perustamista. Sen verran olen Tunnustuskirjoja lukenut, että tiedän tämän olevan mahdollista. Siellä sanotaan seurakunnan vallasta, että on valta kutsua ja erottaa saarnaajia ym.
”En tarkoita uusien kirkkojen perustamista.” Kirkkoon kuuluva seurakunta on hiippakuntansa ja sen piispan kaitsennassa. Sikäli sen itsenäisyys on rajallista. Mikäli seuraknta itsenäistyisi tässä suhteessa, se olisi erillinen yhteisö.