Muistan hämärästi, kun melko kauan aikaa sitten näin televisiossa amerikkalaisten elokuvien, erityisesti Metro-Goldwyn-Meyerin tuottamien elokuvien loppukuvissa tuon filmistudion tunnuksen ja siinä myös kolme mystistä kirjainta: www ja niiden jälkeen jotakin.
Nuo kolme tuplaveetä ja niitä seuranneet tekstit olivat jotakin uutta ja aikanaan opin sitten, että ne liittyvät internetin ihmeelliseen maailmaan. Ne olivat noissa kuvissa kertomassa, että world wide web oli amerikoissa kehitetty ja käytössä ennen kuin saimme sen myös Suomeen.
Internetistä ja kotisivujen ihmeellisestä maailmasta meni jokin aika, kun kuulin sanan blogi ja blogata. Olin kyllä pelannut lentopalloa ja tiesin plokin (torjunta verkolla). Opin kyllä heti tietämään, mitä blogi ja bloggaaminen tarkoittavat. Ne tarkoittavat kirjoittamista verkossa, verkkoalustalla jollakin omilla, julkisilla sivuilla tai muulla vastaavalla foorumilla.
Olin noina aikoina Kerimäen kirkkoherrana ja samalla viestinnästä vastaavana junailemassa uusia kotisivuja seurakuntaan. Halusin niihin kirkkoherran blogin. Aloitin sen näinä aikoina kymmenen vuotta sitten syksyllä 2007. Nyt ei ole Kerimäen itsenäistä seurakuntaa eikä tuota blogiakaan.
Vuosi seurakunnan sivujen blogin aloittamisesta tuli mahdollisuus päästä Kotimaan verkkolehden lukijablogistiksi. Tarjouduin ja pääsin. Tarkistin cv:stä, että aloitin syyskuussa 2008. Silloin se taisi olla niin, että kaikki tai ainakin melkein kaikki halukkaat pääsivät. Tai en muista edes tarkkaan, miten se meni. Kirjoitin rinnalla myös seurakunnan sivujen blogiini, osin samoja ja osin eri kirjoituksia.
Tämä foorumi muuttui sitten kaikkien halukkaiden kirjoittajien sivustosta rajatumman joukon sivustoksi ja uutissivustoksi. Jonkinlainen uutissivusto Kotimaan verkkolehtikin taisi alkuaan olla sen lisäksi, että se julkaisi blogikirjoituksia.
Kirjoittaminen blogiin on siis jatkunut kaikkiaan kymmenen vuotta ja tällä foorumilla tarkalleen yhdeksän vuotta. Alkuun tuotin kirjoituksen viikossa ja parhaimmillaan parikin. Välillä on vuosien mittaan ollut hiljaisempia jaksoja ja taukojakin, kun olen ollut virkavapaalla tai pitemmällä sairauslomalla.
Kirjoitusten määrää en ole laskenut, mutta paljon niitä on. Niistä saisi tekstimäärän osalta useammankin kirjan. Kuten omassa blogistin kuvauksessa kuvaan kirjoitan kirkosta, elämästä, uskosta sekä uskon, toivon ja rakkauden teemoista. Kirkon ajankohtaiset asiat sekä erityisesti seurakunnan idea ja rakenne ovat olleet usein aiheena. Toinen läheinen aihe, josta toki harvemmin olen kirjoittanut, on paremman maailman etsiminen ja se, miten kirkon kautta voimme sitä rakentaa. Olen kirjoittanut useamman kerran kirkon koko missiosta ärsyyntyneenä typerään jakoon todistamisesta tai julistamisesta ja rakkaudenpalvelusta tai diakoniasta.
Kirjoittaminen on välillä tyrehtynyt syvään pettymykseen kirkon muutoksista. Sellainen oli mm. uuden seurakuntarakennemallin kariutuminen kirkolliskokouksessa. Tai päätökset siitä, ettei kirkossa voikaan rukoilla ihmisten kanssa ja puolesta! Olen ollut intomielinen kirkon kehittäjä tai ainakin sellaiseksi yrittävä juuri myös kirjoittamisen kautta. Olen samalla paikallistasolla että koko kirkon tasolla tullut kyynisemmäksi kirkon muutoksen osalta. Kun mietin omaa tulevaisuuttani, voin samalla miettiä, miten jatkan toiselle kymmenelle kirkollisena blogistina – vai jatkanko.
Uskoa, toivoa ja rakkautta meidän pitää sitkeästi pitää yllä ja edistää. Samoin on surullista, jos into ja haaveet paremmasta maailmasta ja kirkosta hukkuvat pettymyksiin ja realiteetteihin. Toivon, ettei näin käy yleisemmin. Omalta osaltani on vaikea sanoa…
Toivo Loikkanen
”Erään uhreja edustava asianajan mukaan Jehovan todistajat on kiinnostuneempi maineestaan kuin rikosten selvittämisestä.”
Ei kai tämä nyt enää mikään uutinen ole.
Hyvä, että asia alkaa tulla yleiseen tietoon. Jt-järjestö pilkkasi vuosikausia katolista kirkkoa, kun kirkko suojeli pedofiilipappeja. Asiasta kirjoitettiin juttuja pidettiin puheita. Samaan aikaan jt-järjestö suojeli omia pedofiilejaan.
Tällä kertaa ainoa vaihtoehto on koittaa pitkittää oikeudenkäyntejä ja samalla toitottaa omille jäsenille, että Saatanan vallassa oleva media valehtelee vaikeuttaakseen ainoan oikean uskonnon toimintaa.
Toivo, älä menetä toivoasi!
Se on hieman vaikeaa – vaikka Toivo olenkin! 🙂
Olla siis menettämättä toivoa…
Oho. samoja mietteitä. Vieläpä samaa aikaan. Samat murheet meillä. Murhe lähtee kun lakkaa uskomasta omiin mahdollisuuksiin muuttaa jotain.
Sen verran pitää viran puolesta korjata, ettei WWW:tä suinkaan Amerikassa kehitetty, vaan Sveitsissä, CERNissä jos tarkkoja ollaan.
Kehittäjä on muuten ateisti, joka ei aina ole saanut levittää ateismia: http://www.telegraph.co.uk/culture/tvandradio/bbc/10538125/Sir-Tim-Berners-Lee-banned-from-having-atheist-on-Radio-4s-Thought-for-the-Day.html
Jori, kiitos tarkentavasta korjauksesta!
Toivo, älä suinkaan lopeta. Blogiesi kautta tällainen maallikko kuin minä on voinut saada tuntumaa ”peruspapin” – ilmaisu on arvostava – ajatteluun ja näkemyksiin. Kiitos sinulle.
Jorma, kiitos rohkaisusta. Olen tosiaan peruspappi, vaikka kokemusta on ehkä laajemmin kuin useimmilla ”peruspapeilla”. Se juuri myös turhauttaa, että sitä kokemusta ei voi oikein työn muutoksista johtuen hyödyntää. 🙂
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on valuvinoutuma siinä, että se ei kykene hyväksymään erilaisuutta. Toisaalta esimerkiksi naispapittomat jumalanpalvelusyhteisöt ovat pannassa, toisaalta ns. sateenkaarivihkimisiä ei hyväksytä. Kun erilaisuutta ei ole sallittu, on omaa vakaumusta toteutettu puoliluvattomasti. Kirkon liepeille on syntynyt lähetyshiippakunta ja erilaisten liikkeiden helmoissa toimivia jumalanpalvelusyhteisöjä. Lisäksi löytyy esimerkiksi Patmosta, Missiomaailmaa ja monia yhdistys- tai säätiöpohjalta toimivia hengellisiä liikkeitä. Osa näistä liikkuu sujuvasti luterilaisen maailman ja vapaiden suuntien välimaastossa. Yksittäisiltä teologeilta on viety toimintavapaus, toisilta ei. Kuitenkin vastoin kirkon virallista kantaa erilaisissa teologisissa kysymyksissä toimivia työntekijöitä on huomattava määrä. Sateenkaarivihkimisten osalta on ehdotettu ratkaisua, jossa teologeille suotaisiin omantunnonvapaus. Idea teorian tasolla loisi yhteyttä jakaantuneessa tilanteessa, mutta ponsi hyvän tahdon eleenä osoitti toimimattomuutensa vuoden 1986 naispappeusratkaisussa. Ponnestä päätettiin, mutta välittömästi Rimpiläisen eläköidyttyä mm. erillisvihkimiset päätettiin eikä perinteisellä virkakannalla olleille papeille mahdollisestettu työntekoa kirkossa. Työkutsuja seurakunnista ja järjestöistä olisi edelleen ollut. Moni toki vetosi ponnen väliaikaisuuteen, mutta teologisesti konservatiivisen teologian seuraaminen ei milloinkaan ole väliaikaista. Monet ovat uskollisia sille opetukselle, johon he ovat kasvaneet. Eri asia toki olisi, jos omantunnonvapaus vihkimisten suhteen kirjoitettaisiin kirkolliseen lainsäädäntöön. Ruotsissa käsittääkseni lakiin kirjattiin ettei vihkimisoikeuden omaavilla toimijoilla ole vihkipakkoa uskonnollisissa yhdyskunnissa. Tämä toki olisi toivottavaa myös Suomessa kirkon sisällä, kun kehitys tuntuu vääjäämättä kulkevan kohti vihkimisen sallimista. Elämme jotenkin teologisen sekaannuksen aikaa. Kukaan kirkon sisällä ei selkeästi tunnu linjaavan, miten pitäisi uskoa ja suhtautua aikamme teologisiin kysymyksiin. Vahvat teologisen linjanvedot vääjäämättä loukkaavat osaa ihmisistä riippumatta siitä, mihinkä suuntaan ne äänet ovat johdattamassa. Tämän vuoksi johtavat äänet ovat kierteleviä ja kaartelevia. Kaipaisin selkeäsanaista opastusta seurakuntalaisille periaatteella ”näin me uskomme”. Valitettavasti kukin tuntuu saavan uskoa mihin lystää. Kirkkoa tuntuvat pitävän koossa vain hallinnolliset rakenteet, teologiset rakenteet eivät sitä aina tee.
Sami, En tuossa kirjoittanut mitään vihkimisistä enkä ottanut niihin kantaa. Kirjoitin kokemuksesta, jonka toi kirkkotilojen rajaaminen pois rukouksesta samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta. Se on tietysti vain yksi esimerkki pettymyksistä. Osa niistä liittyy koko kirkkoon ja osa paikalliseen toimintaan. Viime mainitusta on hankala kirjoittaa näillä palstoilla enkä sitä halua tehdäkään.
Miten olisi mahdollista pitää kirkkoa yhtenäisenä teologisilla rakenteilla? Se edellyttäisi sitä, että kaikki kirkon jäsenet olisivat tietoisia näistä rakenteista ja niihin sitouduttaisiin. Jos tämä olisi kirkossamme toteutettu, niin mitään ristiriitoja kirkon sisällä ei olisi päässyt syntymään. Nämä nykyiset ristiriidat ovat juuri teologien aikaansaamia. Juuri niiden, joiden olisi pitänyt pitää huoli, että yhtenäisyys opissa ja kristillisessä elämässä säilyy. Juuri tämän laiminlyönnin tähden kirkolla menee nyt huonosti.
Asian korjaaminen ei enää ole mahdollista. Koska kansan luottamus Raamattuun opin pohjana on murrettu. Sekin teologien toimesta. kansa käsittää opin olevan pappien ja piispojen keksintöä. Eikä se näe siinä mitään Jumalallista vaikutusta. Joten kirkkoa pitää koossa hallinnolliset rakenteet ja kristillinen kulttuuri. Kumpikaan ei kaipaa tuekseen teologisia rakenteita.
Pekka Pesonen, en näe asiaa aivan yhtä synkästi enkä siten, että teologit ovat murtaneet kansan luottamuksen Raamatun oppiin. Siinä olen samaa mieltä, että kirkkoa ei pidä ajatella vain hallinnon ja rakenteiden kautta vaan juuri sen olemuksesta käsin eli siitä käsin, että’ se on uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Nyt kirkon ratkaisut nousevat liikaa hallinnosta, taloudesta ja rakenteista, eivät kirkon ideasta. Silti en ajattele, että perusta olisi murrettu tai että teologia olisi tullut tiensä päähän.
En toki Toivo niin väittänytkään, että olisit kirjoittanut. Juolahti vain kirjoituksesta mieleeni. Ymmärrän erittäin hyvin, että kaikkea kannata julkisuudessa jakaa.
Luterilaisuudella on enemmän toivoa, kun jatkat blogistina. Jos puutut joukosta, yksi Toivon tähti sammuu. Se tuntuu surulliselta.
Kiitos, Tapio tästä palautteesta ja rohkaisusta!
Minäkin olen surullinen, jos lakkaisit kirjoittamasta.
Kirjoitit ”Samoin on surullista, jos into ja haaveet paremmasta maailmasta ja kirkosta hukkuvat pettymyksiin ja realiteetteihin.” Ymmärrän hyvin ajatuksesi. Taitaa moni ne jakaa. Välillä itse hikeentyneenä tähän rakenteeltaan ällistyttävän raskassoutuiseen ja varsinkin nyt niin sekavalta tuntuvaan kirkkomme toimintaan tekee mieli kalppia tiehensä koko kirkosta.
Vaan toisaalta kummasti siihen on kasvanut ja aidan toiselta puolelta on mielestäni jokseenkin turhaa huudella.
Sinulla on oma rauhallinen ja asiantunteva ynnä ajatuksia herättävä hyvä tyylisi, joka mielestäni erinomaisesti auttaa varsinkin meitä tavallisia seurakuntalaisia jäsentämään ja miettimään omia näkemyksiämme ja kantojamme.
Tarja, kiitos palautteesta! En ole aikeissa lopettaa kirjoittamista. Pohdin vain innon ja motivaation hiipumista paremman maailman ja kirkon rakentamisessa sekä yleisesti että omalla kohdallani. Välillä toki kirjoittamisessa tulee se tuntu, että on sanonut /kirjoittanut sanottavansa. Eli en haluaisi ainakaan liikaa toistaa itseäni.