Postiluutikkoomme tipahti joku aika sitten Kutsu kirkkoon viettämään lapsemme kymmenvuotissynttäreitä. Varmaan Kutsu meni jokaiseen Kirkkonummen seurakunnan jäsenen kotiin, jossa joku perheeläinen täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Tietty halusimme mennä synttäreille 🙂 Luvassa oli kivaa ohjelmaa, herkkuja ja lahja synttärisankarille. Tilaisuus oli oikein mukava, iloinen ja rento, nautimme siitä kovasti. Paikalla oli väkeä aika runsaasti.
Taas jälleen kerran havahduin kirkon tilaisuudessa sellaiseen tosi ihanalta tuntuvaan asiaan ja ilmiöön kohdallani, että minun oli niin helppoa, mukavaa ja vapaata olla siellä. En tiedä, olenko koskaan pystynyt avaamaan Rauhanyhdistyksen ovea samanlaisissa tunnelmissa. Luulenpa että en.
Ei ahdistusta, ei syyllisyyttä, ei huonoutta, ei kontrollointia, ei kyttäämistä, ei kahleita.
Kiitos tilaisuuden järjestäjille <3
Tuula Hölttä
Sinä olet geeniperimältäsi nainen, tyttö, ja se ohjaa sinua ja sille sinä et voi yhtiskäs mitään.
Reino Suni,
kun synnyin, olin geeniperimmältäni myös vasenkätinen ja kansakoulun alaluokan opettajan toimeenpaneman ”oikeakätiseksi eheyttämisen” seurauksena toivon, ettei ketään ”eheytetä” vasenkätisyyteen verrattavista fyysisistä ominaisuuksista, joille hän ei itse mitään voi.
Kirkkoherra Turtiaisen ajatuksista on hyvä katsoa eteenpäin. Piispa Vikströmin ajatus on hyvä. Avioliitot solmitaan avioliittosopimuksella ja sitten pari voi liitolleen pyytää kirkollista siunausta. Jos kukaan seurakunnan papeista ei suostuisi siunaamaan, on vielä yksi mahdollisuus. Siunaamisen voi toimittaa uskova maallikko samalla perusteella kuin uskova maallikko Ripin vastaanottaessaan ja päästäessään. Kysehän on Kolmiyhteisen Jumalan nimeen vanhurskauttamisen lupauksen antamisesta ja tämän voimme lukea suoraan Lutherin opetuksesta. Se, että kirkkomme ei halua muistaa ripin myös olevan sakramentti Lutherin ja Augsburgin tunnustuksen mukaan, on sitten oma mielenkiintoinen asia. Mahtaneeko se sitten johtua Lutherin rippikäsityksen katumuksen sisällöstä, mistä se varmastikin johtuu, mutta itse asiaan se ei vaikuta. Ripin päästäessään uskova maallikko on samanlaisen aineettoman hengellisen substanssin välittäjä kuin pappi kastaessaan. Uskonnon sisältö on yksi asia ja sen sisältä lähtevät arvostelmat. Tunneperäinen vastenmielisyys ei kuitenkaan vähänkin ymmärtävälle Ihmiselle ole syy oikeuttaa sellaisten arvostelmien muodostamiseen asiasta, mitkä Häntä Itseään eivät suoranaisesti koske. Näin tässäkin asiassa vähemmistön oikeuksiin on suhtauduttava vakavasti. Kirkon opinsisällön ymmärtäminen on sitten toinen asia. Eihän kirkko nykyisinkään välitä antaa Ihmisille sielun hoito-opetusta.
Jounin kirjoitus on hyvä ja tuumauksen laaja-alaisuus on ilahduttava. Jos näkökulmaa ja ajatusrakennelmaa kehittää vielä siihen suuntaan, että keskiössä ei olisi pappi vaan seurakunta sen jäseninä olevine ihmisineen, otetaan askel kohti parempaa.
Siunaaminen on käsittääkseni ollut aina se distinktiivinen elementti, joka erottaa kirkollisen vihkimisen maallisesta. Siunaamisen hyväksyminen ja samalla vihkioikeudesta luopuminen on vain siirtymistä keskieurooppalaiseen malliin.
Kirkkomme opettaa avioliitosta mitä tällä hetkellä opettaa ja siunaamisen perustelu sillä perusteella on perustelematonta.
Vaikka avioliitto ei olisikaan suoranainen pelastuskysymys, niin se ei ole teologisesti erillinen saareke. Avioliitosta puhuttaessa emme pääse siihen positioon jossa voimme sanoa että kristillisen kirkon itseymmärryksen ja reflektion kannalta avioliittoon siunattavien sukupuolella ei ole mitään merkitystä. Tai muuten olemme tilanteessa jossa Kristus ei teknisesti olekaan ylösnoussut, vaan jäi sanomisineen 2000 vuoden päähän. Tai sitten avioliitto ei enää ole sitä, mitä se on, vaan siitä on tullut jotakin muuta. Mutta siinä tapauksessa se voitaisiin myösnimetä uudelleen. Lain voi säätää mysö niin, että vuodesta 2015 lähtien kaikkin yhteiskunnan vahvistamia liittoja kutsuttaiaiin yhteisellä nimellä. Ennen tätä solmittuja liittoja kutsuttaisiin edelleen avioliitoiksi tai rekisteröidyiksi parisuhteiksi. Jokainen saisi sitten muuttaa nimityksen jos haluaa.
Kyse ei tietenkään ole kristinuskon vakavimmasta asiasta tällä hetkellä. Mutta sen väittäminen että kyseessä ei ole pelastuskysymys, kertoo pikemminkin siitä, mitä ylipäätänsä käsitämme pelastuksesta. Kirkkomme viesti kun tänä päivänä on joka tapauksessa 95% eksplisiittisesti universaalinen. Se on toisaalta hyvä: ei ihmisten pidä kertoa toisilleen että ”sinä joudut helvettiin”, mutta me emme myöskään päätä siitä kuka pääsee taivaaseen.
Ne jotka eivät sopeudu tulevaisuudessa, eivät saa olla rauhassa. Ja lainsäätäminen tämänkään asian tiimoilta ei lopu tähän. Ei tasa-arvo tule lisääntymään vaan tasa-arvon nimissä harjoitettu yksilön ja perheen ja yhteiskunnan kontrolli.
Avioliitto oli viimeinen ”metafyysinen” takuu tasa-arvolle. Se oli ainoa paikka jossa mies ja nainen muodostivat liiton (moniavioisissakin suhteissa liitto oli miehen ja naisen välinen, ei sivuvaimojen välinen tai sivumiesten matriarkaalisissa yhteisöissä) huolimatta siitä rakastivatko he toisiaan tippaakaan tai mitä sitten ajattelivatkaan toisistaan.
Eikä tämä avioliiton tasa-arvoisuus tälläkään lailla muutu, yhä mies ja nainen voivat muodostaa liiton huolimatta siitä, rakastavatko he toiisiaan tippaakaan – jos tämä nyt on tasa-arvon määritelmä. Mukaan tulevat vain samansukupuoliset parit, jotka myös voivat muodostaa liiton rakastaen tai rakastamatta toisiaan.
Tuttavapiiriini kuului aikoinaan pappi, joka ei olisi halunnut vihkiä eronneita, mutta siihen hänet seurakuntapapin tehtävissä tietenkin velvoitettiin. Pohdin, miksei avioliitton solmiminen voisi olla puhtaasti yhteiskunnallinen toimenpide, jolle halutessaan saisi kirkollisen siunauksen. En osannut pitää vihkimisoikeutta mitenkään olellisena kirkon tehtävänä. Näin ajattelen edelleen.
Turtiainen ehdottaa kompromissia, joka pohjautuisi samantapaiseen lähtökohtaan – jos oikein ymmärsin. Kukin pappi voisi sitten omantuntonsa mukaan päättää, mitkä parit haluaa siunata.
”Ei siis mitään syrjintä- eikä luopio-leimoja…Kaikille tilaa riittää…” Tähän en kuitenkaan usko. Leimautumisesta ei mihinkään päästäisi, vaikka kaikki voisivatkin toimia omantuntonsa mukaan. Enkä jaksa uskoa tällaisen rinnakkaiselon mahdollisuuteen, vaikka kyseessä onkin pelastuksen kannalta epäoleellinen asia. Näissä melskeissä en jaksa uskoa kirkon ulkoisenkaan yhtenäisyyden säilymiseen, vaan pidän todennäköisenä, että kirkko jakautuu.
Kristillistä yhtenäiskulttuuria ei enää ole, mikä johtanee väistämättä myös yhtenäiskirkon häviämiseen. En pidä sitä tappiona. Se merkitsee uutta alkua, jossa voidaan rakentaa rehellisemmälle perustalle.
Yhteiskunta ei anna hevin kenellekään omantunnon oikeutta toimia oman vakaumuksensa mukaan. Tästä esimerkkinä on vaikkapa se, että kaikkien terveydenhoitohenkilöstöön kuuluvien on omissa toimipaikoissaan, joissa tehdään abortteja, osallistuttava abortin tekoon vaikka vastoin vakaumustaan. Tässä suhteessa Suomi on takapajula moneen muuhun maahan verrattaessa.
Vaikka nyt puhutaankin kirkon oikeudesta päättää siunaamisesta, niin ei menisi aikaakaan, kun siunaaminen tulisi pakolliseksi. Jounin termiä käyttääkseni, ”haukat” olisivat sitä vaatimassa.
Tervey
Denhuollon henkilöstön on myös vakamuksestaan holimatta tehtävä verensiirtoja ja määrättävä antibiootteja homeopaattisten sokerihelmien sijasta. Tällaista tämä on, Salme, asiakas ei saa saatananpalvonnallksta hoitoa masennukseensa, vaikka se voisi ratkaista ns. lopullisesti koko vaivan. Ja kaikki sen totalitaristsen näkemyksen vuoksi, ettei ihmisten sallita elää vakaumuksensa mukaan.
Kirkon tie on tietysti se, jonka se on saanut tietoonsa Jumalalta ja ottanut tunnustuksekseen asiasta. Muuten pitää asettaa kyseenalaiseksi kirkon nimi. Evankeliumin puhtaaseen opettamiseen (josta kirkko tunnistetaan) kuuluu olennaisena laki. Se on kirkon ensisijaista perustavaa opetusta, yksilön pelastukselle ja kirkon kirkkoudelle välttämätön asia.
”Tämähän on evankeliumin saarnan varsinainen tehtävä: syyttää synneistä ja jakaa syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta Kristuksen tähden, samoin antaa Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä, jotta syntyisimme uudesti ja tekisimme sitä, mkä hyvää on” (Augsburgin tunnustuksen puolustus XII, 29).
Kiitos Jouni, että käsittelet tätä ”kuumaa perunaa” monipuolisesti. Aivan liikaa on ollut esillä pelkkään tunteeseen perustuvaa/vetoavaa uutisointia.
Mieleeni tuli, että miten meidän kirkkomme mahdolliset päätökset vaikuttavat esim. Porvoon sopimuksen pohjalta solmittuun yhteistyöhön anglikaanisen kirkon kanssa? https://evl.fi/evlfi.nsf/Documents/42531FAE1D3F12DEC22570890046DB00?openDocument&lang=FI
On paljon asioita, joihin tuleva päätös vaikuttaa. Niitä olisi syytä pohtia jo nyt, ennenkuin on myöhäistä.
Tässä Turtiaisen mallissa on se hyvä puoli, että jokainen pappi saisi siunata vain sellaisen avioliiton, joka sopii hänen teologiseen näkemykseensä kristillisestä avioliitosta.
On nimittäin ihan varmaa, että nykyisen kirkon papeista merkittävä osa ei missään olosuhteissa tule vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.
Jos kirkko haluaa kutistua ja skismatisoitua entisestään, se seuraa ääriliberaaleja ”haukkoja.”
”Tämä merkitsisi mahdollisuutta kieltäytyä esim. eronneiden uudelleen vihkimisestä…” Jouni Turtiainen
Onko tuo uutta vai jo voimassa olevaa?
Minusta tuntuu, että jos tuo tulisi mahdolliseksi, niin kirkon liberaalisiipi boikotoisi sen mahdollisuuden heti alkuunsa. Eipä silti, avioero on minunkin mielestäni hyväksyttävä tapauksissa, joissa yhteiselo käy mahdottomaksi väkivallan tms. seikan vuoksi.
Aviopareja, jotka kertovat ”kasvavansa erilleen” tai muuten vain kyllästyneensä ja hakuavansa vaihtelua ómaan elämäänsä, kehottaisin menemään avioliittoneuvontaan ja yrittämään vielä löytää yhteinen latu.
No minusta esimerkiksi Ruokanen ei ole kovin liberaali. Se vain olisi metkaa se eronneitten uudelleen vihkimisestä kieltäytymisen mahdollisuus. Noin niinkuin evankeliointiakin ajatellen olisi selittämistä, siis ettei olla vain kahden maan kansalaisia, vaan peräti kolmen eri kategorian.Ei se armosta vakuuttaisi mitenkään.
Kiitos, Jouni, mielenkiintoisesta kirjoituksesta. On tärkeätä tuoda erilaisia mahdollisuuksia keskusteluun. Sinulla on rohkeutta ja avara sydän. Se on hyvä yhdistelmä.