Postiluutikkoomme tipahti joku aika sitten Kutsu kirkkoon viettämään lapsemme kymmenvuotissynttäreitä. Varmaan Kutsu meni jokaiseen Kirkkonummen seurakunnan jäsenen kotiin, jossa joku perheeläinen täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Tietty halusimme mennä synttäreille 🙂 Luvassa oli kivaa ohjelmaa, herkkuja ja lahja synttärisankarille. Tilaisuus oli oikein mukava, iloinen ja rento, nautimme siitä kovasti. Paikalla oli väkeä aika runsaasti.
Taas jälleen kerran havahduin kirkon tilaisuudessa sellaiseen tosi ihanalta tuntuvaan asiaan ja ilmiöön kohdallani, että minun oli niin helppoa, mukavaa ja vapaata olla siellä. En tiedä, olenko koskaan pystynyt avaamaan Rauhanyhdistyksen ovea samanlaisissa tunnelmissa. Luulenpa että en.
Ei ahdistusta, ei syyllisyyttä, ei huonoutta, ei kontrollointia, ei kyttäämistä, ei kahleita.
Kiitos tilaisuuden järjestäjille <3
Vastuullinen tapasi tarkastella kirkon ja seurakuntien ydinkysymyksiä ”sine ira et studio” on sielua lämmittävää. Blogisi kirkkoa ja seurakunnan merkitystä painottaviin strategisiin visiohin on helppo liittyä. Historiantaju on mielestäni armolahja, joka estää tulevaisuuden kääntämistä päälaelleen.
Kiitos kannustavasta palauteestasi ja kommentista.
Kirkolla on muitakin haasteita. Kansankirkon tai kansalaisten kirkon säilyttäminen tulee olemaan suurien haasteiden edessä. Tietyt eettiset kysymykset, joista tällä sivustolla parhaillaan jauhetaan, tulevat repimään kansalaisten kirkkoa rikki. Kaikki kirkon jäsenet eivät voi jakaa niitä uudistuneita käsityksiä, joita ajetaan vahvasti kirkon sisällä. Yksi mahdollisuus olisi ollut kirkossa, ainakin suurissa kaupungeissa, henkilöseurakunnat, jotka voisivat olla ikäänkuin turvasatamia monille seurakuntalaisille, jotka haluavat pitää käsityksistään kiinni. Henkilöseurakunta voisi muotoutua todelliseski hengelliseksi yhteisöksi. Tästä mahdollisuudesta ei haluta edes keskustella.
Jaan saman huolen ja surun kuin Petteri. Istuin tässä juuri murheellisena luettuani kommentteja koskien lähetysmäärahoja. Kirkon sisään on tullut tuulet, jotka eivät enää pidä tärkeinpänä esim. lähetystyötä vaan jotka puhaltelevat kylmiä pykäläpuhureita kauan kirkon sisällä toimineiden henkilöiden päälle ja puskevat ne nurin ja ulos. Sitä ei voi mitenkään pitää osoituksena rakkaudesta, josta nämä puhaltelijat jatkuvasti puhuvat. Heidän rakkautensa on valikoivaa ja sitä osoitetaan vaan niille, jotka suostuvat jakamaan heidän käsityksensä asioista.
Rakenteelliset seikat eivät pidä kirkkoa pystyssä jos sisältö kuihtuu. Jäljelle jää ontto kuori vaikka ulkoiset puitteet olisivat kuinka kunnossa.
Petterin esille nostama huoli on aiheellinen ja vakava. Itse toivon, että kirkossa voitaisiin löytää ”yhteyttä erilaisuudessa”. Sen ongelmana on, että monille tietyt kysymykset ja niiden linjaukset ovat sekä raamattu- että pelastuskysymyksiä. Tarvitaan paljon keskustelua, kärsivällisyyttä ja toistensa kunnioittamisen opettelua.
Salme kommentoi:”Rakenteelliset seikat eivät pidä kirkkoa pystyssä jos sisältö kuihtuu. Jäljelle jää ontto kuori vaikka ulkoiset puitteet olisivat kuinka kunnossa.”
Ymmärrän kommenttisi, mutta samalla pitää muistaa, että mm. lähetysmäärärahojen kriteereitä määrittelevät eivät jaa käsitystä sisällön puuttumisesta. Jotenkin pitäisi päästä ymmärrykseen, että eri tavoin asioista ajattelevat ovat kaikki vakaumuksen ihmisiä. Usko ja vakaumus eivät liity siis vain perinteisiin tai ns. konservatiivisiin näkemyksiin.
Kyllä noinkin. Ehkä yksi ongelma on se, että media välittää jatkuvasti kirkosta uutisia kirkon sisäisistä ristiriidoista, vaikka ne eivät tosiasiassa näyttäydykään monissakaan seurakunnissa srk:n jokapäiväisessä toiminnassa. Sitten kirkkoon nimellisesti (ei aktiivisti mukana olevat) tekevät johtopäätöksensä tuon uutisoinnin perusteella ja eroavat jopa kirkosta.
Miten media saataisiin uutisoimaan myös monista positiivisista puolista kirkon elämässä? Vai kiinnostavatko sellaiset uutiset ihmisiä?
Salmen ajatus on jotenkin ristiriitainen. Mitä pahaa siinä on, jos ”nimelliset” kirkon jäsenet eroavat? Eikös se pikemminkin kohota kirkkoväen laatua, kun joukosta poistuu vääräuskoisia? Olisikohan todellinen huolesi niinkin raadollinen asia kuin kirkollisverotulot…;)
Risto, nyt ammuit pahasti ohi arvioidessasi kommenttini ajatuksia. Minua on alkanut ihmetyttää miksi niin monet (yleensä miehet) täällä yrittävät tietää/arvailla, mitä minä kulloinkin oikeasti tarkoitan. Se on vähän erikoista.
No, kerron. Minä en ajatellut rahaa laisinkaan. Se ei astunut mieleni kulmaankaan. Pointtini oli se, että kun kirkon jäsenet saavat toistuvasti lukea ja kuulla negatiivisia ja riiteleviä uutisia kirkon sisäisestä menosta, niin he vetävät siitä omat johtopäätöksensä ja eroavat kirkosta, varsinkin jos heillä ei ole aktiivista kosketuspintaa seurakunnan toimintaan. Eiväthän he voi tietää ovatko uutiset totta vai tarua, kun he eivät itse ole osallistuneet toimintaan jonka kautta heillä olisi tuntuma omaan seurakuntaan ja kirkkoon. Tietysti on surullista, jos/kun ihmiset eroavat yksipuolisen uutisoinnin perusteella.
Eivät eronneet ole vääräuskoisia. Heidäthän on kaikki kastettu lapsena, jos kerran kuuluvat kirkkoon.
Kiitos selvennyksestä, Salme. Varmasti on totta, että jotkut kirkosta eroavat pitävät silti itseään kristittyinä, ja kaste ja pelastus ilmeisesti sitten koskevat heitä. Olen kuitenkin varma, että suurin osa eroavista ei usko oppiin, he ovat käsittääkseni siis vääräuskoisia. Ehkä käytän väärää sanaa, mutta pointtini on se, että minusta uskonnollisessa mielessä on kirkon etu, että uskomaton porukka häipyy. Eihän pelkkä kaste pelastukseen kuitenkaan riitä.
Risto, tuosta kasteen pelastavasta vaikutuksesta taidetaan olla montaa mieltä. Toisten mielestä kaste riittää pelstukseen, toisten mielestä kaste ja usko ovat tärkeitä.
Ehkä sitä ei ole tarpeen enempää miettiä tämän blogin yhteydessä?
”Usko ja vakaumus.” Niin, olisi ehkä reilua kaikille osapuolille, että kirkko määrittelisi lopulta selkeästi uskonsa ja vakaumuksensa. Luulin itse, että se on näin tehnyt, mutta viime vuosien tapahtumien valossa en enää tiedä, mitä ajatella. Täytyy, Toivo, muistaa, että ns. konservatiivit tukeutuvat siihen, mihin kirkossa on aina vuosisadat uskottu. Tämä lähetysmäärärahakeskustelu kuvautuu minulle vastenmielisenä. Tietyt kirkon luottamushenkilöt ovat kirjoittamassa nimeään Suomen kirkko- ja lähetystyöhistoriaan.
Mielikuva jostain, mihin on ’kirkossa aina vuosisadat uskottu’, on usein väärä. Uskon keskus, Kristus, on sama, mutta muuten kirkkohistoria on oppiriitojen ja pahimmillaan uskonsotien historiaa. Pidän asiallista keskustelua parhaana keinona välttää kivas riitely. Se tarkoittaa sananvapauden lisäksi kuuntelemisen velvollisuutta.
Petteri: En pidä myöskään määrärahakeskustelusta ja -ratkaisuista. Kriteerit voivat olla tietystä vinkkelistä katsottuna perusteltuja, mutta samalla ratkaisuilla voidaan joitakin järjestöjä ohjata enemmän nurkkaan kirkossamme tai kirkon ulkopuolelle. Toisaalta järjestöjen tulisi kunnioittaa kirkkomme päätöksiä ja niistä ei saisi tulla ”oikean uskon” saarekkeita siten, että peruskirkollisuus ei riitä enää kristillisyyteen.
Pari vuotta sitten kirjoitin Aamulehteen näistä tämän päivän tapahtumista. Aavistelin silloin jo mitä meidän lähetystyölle tulee käymään. Nythän Israelin Messiaaniset seurakunnat on jo katkaisivat yhteydet SLS:aan ja jopa kirkkoon. Tämä ei tule jäämään viimeiseksi irtiotoksi. Useat muut lähetyskohteemme tulevat varmasti samaan johtopäätökseen. Niinpä kaikki viralliset kirkkomme lähetysjärjestöt joutuvat lopettamaan toimintansa näissä kohteissa. Vaihtoehtona seuroille voi tietenkin toiminnan jatkaminen kirkon ulkopuolella. Sekin on huono vaihtoehto Ehkäpä löydetään jotain muitakin tapoja. Edessä voi olla ennennäkemätön hajaannus rakkaassa kirkossamme. Sen rinnalla viime vuosien kirkosta eroamiset saattavat olla pieni murhe. Eiköhän kirkon johdossa ole lainkaan käsitetty mihin tilanteeseen se on meitä johtamassa. Valtavaa työmäärää ollaan heittämässä Kankkulan kaivoon.
Teesi 19)
” Jumalanpalvelus rukouksena ”. Kirkolla on paljon annettavaa, ”osallistukaa”.
Jumalanpalveluksen rukous eroaa yksityisestä rukouksesta siinä, että se on aina julkista rukousta . Se on yleisön ulottuvilla ja jokaisen kuultavissa olevaa, sekä rukoilijoiden joukon muodossa näkyvää ja se koskee kuulijoita.
Luterilaisen jumalanpalveluksen perusta ja kriteerit ovat yksin kristus , yksin raamattu , yksin armosta , yksin uskosta .
Jumalanpalvelus on Jumalan ja seurakunnan välinen dialogi . Samalla sen tulee käyttää , aikaan ja paikkaan sidottuja ilmaisukeinoja . Tällöin on kyse , kielestä , taiteesta , musiikista , arkkitehturista , eettisestä normistosta ja tapakultturista.
Seurkuntalaiset voivat osallistua esirukouksen valmistukseen ja toteutukseen . He voivat osallistua psalmien , vanhantestamentin tekstin ja epistolatekstin lukemiseen tai laulamiseen . Tämä ei ole pappien tehtävien jakamista , vaan seurakunnan jäsenet toteuttavat kasteessa saatua yleistä pappeuttaan , he eivät avusta pappeja, vaan palvelevat koko seurakuntaa.
Kukin ajanjakso yrittää tulla itsetään tietoiseksi ja irtaantua entisestä tavasta hahmottaa yhteiskunnallista todellisuutta ja tulkita uutta tilannetta. Sodan jälkeinen aika miellettin henkisen ja moraalisen rappion ajaksi. Mutta jälleenrakennuksen myötä alettiin sitä arvioimaan uudella tavalla. Asenteita leimasi kaiho menneeseen ” hyvään aikaan ” ( myös kirkollisesti ). Tulevaisuudelta odotettiin henkisen itsenäistymisen ja jatkuvan kehtityksen myötä lisääntyvää hyvinvointia.
Herra – armahda – laulu on Jumalanpalveluksen ensimmäinen pysyvä osa , se tunnetaan liturgian osana , noin vuodelta kolmesataa litania rukouksena.
Vuonna 1614 , herra-armahda laulu joutui synninpäästön yhteyteen , lähinnä psykologisista syistä , esim,Venäjän luterilaisten vaikutuksesta kyrie siirrettiin käsikirjassa , synnintunnustuksen ja synninpäästön väliin.
Herra – armahda laulu on perinteisesti ymmärretty rukoukseksi , jossa pyydetään Jumalalta apua sekä ajalliseen , että iankaikkiseen elämään .
Kyrie- rukouksessa pyyntö syntien anteeksiantamisesta on osa laajempaa kokonaisuutta , tämä huokaus ilmaisee syntisen perusasennetta Jumalan edessä , armahdettuna.
Jumalanpalveluselämän rukouksella on kskeinen merkitys , myös yksityisen rukouselämän elvyttämistä ja hoitamista. ( Pidin kovasti Pietarissa luterilaisessa , pyhän – Marian kirkossa pidetyistä messuista vieraillessani siellä ).
Niin, on melko helppoa esittää, että ihmiset eroavat kirkosta ”kevyin perustein”. silloinhan kirkon ei tarvitse katsoa peiliin ollenkaan. Kyllä monet eroavat pitkällisen pohdinnan ja kipuilun jälkeen. Ja kirkko itse saa syyttää itseään mm. huonosta viestinnästään, passiivisuudesta ja sanoisinko jopa arveluttavasta (eettisesti) toiminnasta. Viittaan näihin lähetysjärjestöjen ja kh:n suhmurointiin.
”Kirkon kannalta on harmillista, että moni eroaa kirkosta ”kevyin perustein”,”
Äläpä vähättele. Ehkäpä itse pysyt kirkossa ”kevyin perustein”.
Anne. Valitettavasti kirkon piirissä on niitäkin, jotka vähättelevät toisten jäsenyyttä juuri ”kevyiden perusteiden” vuoksi.
Tarkoitin tuolla ilmaisullani sitä, että arvioimme joidenkin eroavan kevyin perustein, mutta voimme huonosti vaikuttaa siihen. Edellä Sonja kehotti meitä kirkossa katsomaan peiliin. Se on yksi, mitä voimme tehdä ja toimia niin, että kirkko koetaan läheisempänä.
”Kevyinä perusteina” kirkon taholta pidämme esim. sitä, että moni ilmaisee eroavansa, koska ei halua maksaa 100-300 e/v kirkollisveroa tai ettei ”saa kirkolta mitään”. Toki eroamisiin liittyy arvojakin ja katsomusasioita. Osa ilmaiseekin suoraan, ettei usko Jumalaan tai siihen, mitä kirkko opettaa.