Postiluutikkoomme tipahti joku aika sitten Kutsu kirkkoon viettämään lapsemme kymmenvuotissynttäreitä. Varmaan Kutsu meni jokaiseen Kirkkonummen seurakunnan jäsenen kotiin, jossa joku perheeläinen täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Tietty halusimme mennä synttäreille 🙂 Luvassa oli kivaa ohjelmaa, herkkuja ja lahja synttärisankarille. Tilaisuus oli oikein mukava, iloinen ja rento, nautimme siitä kovasti. Paikalla oli väkeä aika runsaasti.
Taas jälleen kerran havahduin kirkon tilaisuudessa sellaiseen tosi ihanalta tuntuvaan asiaan ja ilmiöön kohdallani, että minun oli niin helppoa, mukavaa ja vapaata olla siellä. En tiedä, olenko koskaan pystynyt avaamaan Rauhanyhdistyksen ovea samanlaisissa tunnelmissa. Luulenpa että en.
Ei ahdistusta, ei syyllisyyttä, ei huonoutta, ei kontrollointia, ei kyttäämistä, ei kahleita.
Kiitos tilaisuuden järjestäjille <3
Perusteellisista syistä kirkosta eronneet ”uskovaiset” eivät ainakaan suuressa määrin ole löytäneet muiden kirkkokuntien jäsenistöön….”Kodittomia” uskovaisia on tuttavapiirissäni melko runsaasti.
Raimon kommenttiin liittyen totean, että kirkossamme on valitettavasti jäseniä, jotka asettavat ehtoja toisille siihen, kuka ja millainen on kristitty. Kirkon näkökulmasta riittää, että ihminen on kastettu ja turvaa Jumalaan ja Kristukseen. Miten se tapahtuu, se ei kuulu toisille, ei ainakaan määrätä tai määritellä.
Toivo Loikkanen kirjoittaa, että: ”kirkossamme on valitettavasti jäseniä, jotka asettavat ehtoja toisille siihen, kuka ja millainen on kristitty.”
Mistä tällaisia jäseniä löytyy?
Sen sijaan kirkossa on pappeja, jotka löytävät sieltä omalle kristinuskon käsitykselleen vastenmielisiä jäseniä. Valitettavasti.
Erilaisuuden rikkaus taitaa tässä ”kansalaisten kirkossa” olla sittenkin kovin suhteellista:-)
Jäin ihan pohtimaan, että määrittelyongelmat tulee, jos on kirkon yhteydessä. Itse asiassa mietin, että missä ne määrittelijät ovat. Itse olen sellaisten aika paljon, jotka eivät itse itseään uskovaiseksi määrittele luterilaisten ympäröimä. Olen pitänyt osaa heistä sellaisina perusluterilaisina, jotka viimeeksi lähtevät kirkosta. Toisaalta ei minulla ole edes tietoa kenenkin kirkkoon kuulumisesta. Mielestäni näillä ihmisillä ei ongelmia ole. Eli oma uskovaisuuteni ei tuo ongelmaa enkä ole kuullut muistakaan valitettavan. Tosin itse en paljon pohdikaan muiden uskoa, koska olen huomannut sen ilmenevän usein siellä missä vähiten osaan odottaa.
En osaisi kuvitella heitä parrikaadeilla huutamassa olevansa määriteltyjä. Muistan itsekin, että mietin kutsunko itseäni uskovaiseksi. Samanlainen suhde vaikuttaa olevan seudun muihin uskoviin herätysliikkeestä riippumatta ja niistä, jotka ovat kirkkoaktiivisia. Siksi mietinkin, että aiheuttaako ihmisten yhteentulo nämä määrittely ongelmat? Vai se että aktiivisesti yritetään muita milloin mihinkin. En nyt viitsi kirjoittaa mikä itselläni täällä aiheuttaa ahdistavana siitä millä määritellään.
Keskustelu on ehtinyt jo muualle blogin rakennemallista. Haluan kuitenkin palata siihen siltä osin, että mieleeni jäi vahvasti lause:’Uuden rakennemallin ideana on, että seurakunta on kuulumisyhteisö ja jumalanpalvelusyhteisö. Tällainen seurakunta ei voi olla kovin suuri’
Minusta tämä on hyvin tärkeä näkökulma.
Olen jo aikaisemmin kommenteissani todennut, että mihinkään ei ole uuden jäsenen niin vaikea päästä sisään kuin seurakuntaan. Näin olen monesti muuttaneena monesti kokenut. Pieneen seurakuntaan on ehkä helpompi päästä sisälle kuin suureen seurakuntaan. Olisiko näin?
Omalta osaltani voin todeta, että olen ’laumaeläin’. Tunnen oloni mukavaksi ja turvalliseksi, jos tunnen kuuluvani joukkoon, seurakunnalla on ’kasvot’, olen vastaanotettu ja hyväksytty. Pelkkä anonyyminä istuminen kirkon penkissä ei luo yhteyttä kirkkoon eikä seurakuntaan.
Kiitos, Tuire, että palautit keskustelun kirjoituksen pääteemaan. Joskus tuntuu hieman siltä, että väki kirkossamme ei ole valmis miettimään asioita uudelleen, vaikkapa seurakuntien määrän lisäämisen näkökulmasta.
Vihkimisoikeus on tärkeä varmaan siitä syystä, että se on yksi säie langassa kirkon ja sen jäsenen välillä. Jos säikeitä katkeaa, katkeaa helpommin koko lankakin. Jos vihkimemn tapahtuu aina maistraatissa, aika harva pari vaivautuu enää siunausta hankkimaan. Helluntailaisilla asia on toisin, koska seurakunnan jäsenyys on toisenlaisella pohjalla.
Teemu. Jos pari ei vaivaudu siunausta liitolleen hankkimaan, ei pari varmaan sitä kaipaakaan. Siunauskin saattaa kyllä olla hankittu vain juhlavan siunauspaikan (kirkko) takia sen enempää siunauksen siältöä miettimättä.
Olen vihkioikeudesta ja sen merkityksestä kirkolle Teemun kanssa samaa mieltä. Siviilivihkiminen ja mahdollinen avioliiton kirkollinen siunaaminen on tietyllä tavalla hyvin looginen ja perusteltu käytäntö. Asiassa voi kuitenkin käydä Teemun kirjoittamalla tavalla, jos vihkioikeus kirkolta poistuu.
Istun Junassa ja silmäillessä ajattelin, että voisihan välillä noille papeille antaa positiivistakin palautetta kirkon työstä tai niitä kulmia, joita mahdollisesti voivat hyödyntää.
Ihan ensin järjestys elämän kaaressa on monin tavoin muuttunut, siinä vaiheessa kun omaa pesää rakennetaan. Useampi muuttaa ensin yhteen. Tietysti nykyisin niin kuin ennenkin lapsi saattaa yhteen ei vihkiminen. Tai järjestys voi olla myös ensin oma koti sitten lapsi ja vasta sen jälkeen ne häät johon saatetaan haluta satsata. Tarkoitan sitä, että tämä lapsi on suurempi säie kuin vihkiminen.
Sitten tämä positiivinen asia papeille. Lapsenlapseni käy seurakunnan kerhossa ja tämä joitakin kuukausia yli kaksivuotias todella kova laulamaan. Hän käy myös usein uimahallissa ja siellä hän oli viimeksi alkanut laulamaan, että ” Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen, Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen. Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on”.
Hups kävipä minulla moka. Ei meinaa pysyä ajassa mukana. Tietenkin yli kolmevuotias. Hiukan yli kaksivuotias olisi jo aikamoinen ihme virsiä laulamassa uimahallin saunassa.;)
Hienoja tilaisuuksia nuo kymppisynttärit.
Itse olin viime syksynä Lopen kymppisynttäreillä ja mietin, että seurakunnan kasvatustyö on aika vahvaa.
Ensin kasteen yhteydessä jutustellaan vanhempien kanssa, mitä nyt sitten jutustellaan. Monessa seurakunnassa jaetaan lasten Raamattuja tms. Sitten on päiväkerhot tai (vaihtelevan laajuinen) seurakunnan yhteistyö päivähoidon kanssa.
Koulussa päivänavaukset ja koulujumalanpalvelukset, varkkarien kerhot, leirit ja retket monilla paikkakunnilla. Sitten rippikouluikä ja sitten isostoiminta ym.
Minusta kymppisynttärit on tosi hieno etappi tuossa kasvatuksen matkalla.
Näin on. Tuossakin tilaisuudessa jaettiin lapsille Raamatut; mangaraamatut 🙂
On kyllä taas syvällinen ”vl-kriittinen puheenvuoro”, ei voi muuta sanoa. 🙁
Synnytät mielikuvan:
– kirkon tilaisuudet – helppoa, mukavaa ja vapaata
– Rauhanyhdistyksen tilaisuudet – ahdistusta, syyllisyyttä, huonoutta, kontrollointia, kyttäämistä, kahleita.
Ja mihin kaikki perustuu. Niinkin korkeatasoiseen argumentaatioon kuin ”musta tuntuu”. Anteeksi vain ystäväni Vuokko, mutta tästä postauksestasi tuli niin paha mieli, että päätä särkee.
Edes hiukan harkintaa tuossa mielikuvapolitiikassa. Tunteita herättävät mielikuvat vaikuttavat pitkään. Ne voivat näkyä siinä, miten lapseen suhtaudutaan koulussa, miten nuoreen suhtaudutaan kesätyöhaastattelussa, miten aikuiseen suhtaudutaan työpaikalla, miten perheeseen suhtaudutaan naapurustossa.
Kehotan lukemaan tämän erinomaisen artikkelin Kalevasta:
http://www.kaleva.fi/blogit/kalevan-blogit/sielun-silmin/33/oululaista-uskontodialogia/3987/
Suosittelen myös tunteikkaan retoriikan karsimista ja argumentaatioon panostamista.
Kyllä nyt Joona taas suhtautuu niin alentuvasti Vuokon kirjoitukseen, että ihan pahaa tekee. Mikä sinä olet sanomaan Vuokolle, joka kertoo omista kokemuksistaan, että ’hiukan harkintaa’, ’kehotan lukemaan’ ym?
Susta on selvästi tulossa/tullut juuri Vuokon kokemuksista välittynyt kuva armottomasta hallitsijasta.
Vaikka olet mies ja opiskelet teologiaa, niin ei se anna sulle oikeutta kohdella ketään noin. Täällä jokaisella on oma ääni.
Hienoa Vuokko, että olet saanut iloita!
Tunteista ja kokemuksista saa ja kannattaa kertoa. Totta kai meidän täytyy ottaa vakavasti, jos joku kokee seuratilaisuudet ahdistavina. Jos minulla on mahdollisuus vaikuttaa asiaan, yritän omalta osaltani korjata tilannetta.
Tunteista ja kokemuksista kertominen on kuitenkin eri asia kuin epämääräinen varjon heittäminen. Minusta Vuokko toimii tässä postauksessa näin ja sellainen ei ole reilua.
Vai auttaako tuollainen ongelman paikantamisessa ja korjaamisessa? Luoko se yhteyksiä ihmisten välille vai katkooko niitä? Luoko se hyvät edellytykset rakentavalle keskustelulle? Minusta ei. Se luo ainoastaan seuroista epämääräisen, synkän mielikuvan, ei enempää. Mielikuva on lisäksi niin epämääräinen siihen on vaikea lähteä vastaamaan vaikka haluaisikin.
Kokemuksista kertomistakaan ei saa nostaa kritiikin yläpuolelle. Tai mikäli niin tehdään, joidenkuiden käsissä on todella hurja valta. Kokemuspohjainen, tunteita herättävä puhe on arvaamattoman tehokas tapa vaikuttaa ihmisiin. Tunteikkaat mielikuvat voivat elää ihmisten mielissä pitkään ja ohjata heidän toimintaansa. Siksi niiden käytössä pitäisi olla vastuullinen.
No, mutta tärkeä asia unohtui. Onnea ja Siunausta Ilolan perheen kymmenvuotiaalle. 🙂 Se on mukava ikä ja sen ikäiset ovat monesti hauskoja tyyppejä. Ja minustakin on hienoa, että myös äiti on saanut iloita.
En ole Joona puhunut seuroista sinällään, vaan ylipäätään siitä, miksi Ry:n oven avaaminen ei ole ollut minulle helppoa. Oletko Joona kuullut sanonnasta ”otsatukka muistaa”? Kun hevosen varsaa kuljetetaan paikasta toiseen, se tapahtuu otsatukasta vetämällä. Vaikka varsasta kasvaa iän myötä iso hevonen, otsatukka silti muistaa sen, että siitä kiinnipitäjää tulee totella. Hevosellahan olisi voimia riuhtoa itsensä irti heiveröisemmän ihmisen otteesta, mutta ei tee sitä.
Voisi sanoa minun kohdallani, että joka kerta 70-luvun hoitokokousten jälkeen ”otsatukkani” on varoittanut minua avatessani Ry:n oven. Sen oven takana on tapahtunut pahoja asioita ja voi tapahtua edelleenkin. Asia ei tule varmasti muuttumaan kohdallani koskaan muunlaiseksi. Mun otsatukka muistaa, mun keho muistaa, vaikka kuka sanois mitä muutosta liikkeessä tapahtuneen. Vaikka järkikin ymmärtäisi jossakin vaiheessa, keho ei välttämättä. Ihminen on sellaiseksi rakennettu.
Vaikka seuratilaisuuksissa sinällään ei tapahtuisi mitään, saarnoissa armon virta kulkisi matalalla kynnysten alitse ja kaikkien omistettavaksi, kehoni muistaisi siltikin olla varuillaan; et ehkä olekaan oikealla tavalla uskomassa, ole nöyrällä mielellä vastaanottamaan neuvonsanoja ja mahdollisia puhutteluita, olet halunnut vääriä asioita, napissut Jumalaa vastaan lapsiasiassa, ollut vikovalla mielellä matkaystäviäsi kohtaan, katsonut telkkaria koulussa jnejne. Sinua voidaan tulla puhuttelemaan, sinulle voidaan järjestää hoitokokous. Istu takapenkissä ja lähde nopeasti ulos seurojen jälkeen jnejne. Älä ajattele, älä puhu, älä kritisoi.
Mä Joona tiedän, mitä seuraamuksia milläkin asialla voi olla vl-liikkeessä. Ei ole kyse pelkkä seuratilaisuuksista. Menkää vaan vapaasti vaikkapa Hesan seuroihin, saarnaahan siellä joskus erittäin lämminhenkinen nuori teologianopiskelijakin 😉 Sellainen, joka ei tekisi pahaa varmaan kärpäsellekään, eikä hänen syytään ole liikkeen mätäpesäkkeet ja rakenteet, jotka mahdollistavat liikkeessä ilmenevän pahoinvoinnin siltä osalta mitä sitä nyt sitten on.
Sitä voisit Joona vielä miettiä, että vl-liikkeessä kyllä puhutaan tosi tunteikkaasti ”epäuskoisten” ja ”vääräuskoisten” huonosta elämästä, tavoista, omavanhurskaudesta ja vieläpä niin yleistävästi, että minäkin luulin aikoinani koko liikkeen ulkopuolisen maailman olevan jollakin tapaa täysin epäkelpoa. No äh; nukkumaan.
Joonalta:
”Vai auttaako tuollainen ongelman paikantamisessa ja korjaamisessa? Luoko se yhteyksiä ihmisten välille vai katkooko niitä? Luoko se hyvät edellytykset rakentavalle keskustelulle?”
Ei auta ainakaan silloin, jos ei kyetä ajattelemaan, että vika voi olla liikkeen käsityksissä ja toimintamalleissa. Niin kauan kuin kritisoinnit kuitataan katkeran ihmisen puheella, vääräntyylisellä puheenparrella ja ulkopuolelta tulleella mustamaalaamisella eikä asetuta peilin ääreen, mikään puhe mistään suunnasta ei auta.
Kaikenlainen torjunta liikkeen ulkopuoliseen maailmaan ja sen ihmisiin estää korjausliikkeitä. Jos halutaan pitäytyä itse muodostetuissa mielipiteissä liikkeestä lähteneiden ja kokonaan liikkeen ulkopuolisten ajatusmaailman suhteen, koskaan ei tulla ymmärtämään sitä, minkälainen se on todellisesti. Voin sanoa tasan tarkkaan, että itse en aikoinaan ymmärtänyt ollenkaan, minkälaiseen ahdinkoon itse olin liikkeestä lähtijöitä ”hyvässä hyvyydessäni ja rakkaudessani” saattelemassa. Oisinpa osannut olla edes hiljaa!
Ensinnäkin. Jos on kuulunut kauan liikkeeseen, kaikki liikkeen opetukset ovat selkäytimessä ja liikkeestä lähtijä tietää tasan tarkkaan mitä elämältään haluaa ja mitä ei. Ihan turha tällaista henkilöä puhutella, hän tietää tarkkaan jo etukäteen, mitää kaikkea hänelle tullaan sanomaan. Parempi olisi nostaa hattua hänen kohdallaan ja kunnioittaa hänen ratkaisuaan kuin että alkaa pelotella ja painostaa jäämään liikkeeseen.
Toiseksi, näillä puhutteluilla saadaan vain katkeamaan viimeisetkin siteet läheisiin ihmisiin. Pitkäksi aikaa useimmissa tapauksissa, riippuu tietty puhutteluista mimmosia ne ovat. Asiallinen tasapuolinen keskustelu on ihan ok. Mutta se on harvinaisempaa näissä tilanteissa.
Kolmanneksi, jo lähtöasetelma keskustelulle on se, että vl on oikeassa ja saa puhua suunsa puhtaaksi, lähtijä on väärässä ja EI SAA puhua suutansa puhtaaksi, jotta ei tule loukanneeksi, vaan hänen on myötäiltävä, tunnustettava olevansa itse syyllinen tapahtuneeseen ja nöyristeltävä kaikin tavoin vl:n edessä. Tosi harva lähtijä kertoo lähtönsä todellisia syitä liikkeen ihmisille. Näin toimimalla yritetään olla loukkaamatta liikkeeseen jääviä ja saamasta katkeruusleimaa otsaansa. Lähtijät tietävät, miten puhua ja toimia, jotta saavat pitää edes jonkinmoisen ihmisarvon liikkeen ihmisten silmissä. He tietävät, mitä minkäkinlaisesta lähtijästä puhutaan ja puhistaan.
Monelle liikkeen ihmiselle olisi todellinen järkytys, jos he näkisivät lähtijän todelliset ajatukset. Ei olisi todellakaan mukava kuulla olevansa aivopesty lahkolainen, mikä ei ole suinkaan harvinainen ajatus lähtijällä liikkeen ihmisistä.
Liikkeen sisällä puhutaan usein, kuinka liikkeestä lähtijät kaipaavat selvästi takaisin liikkeeseen, kuinka heillä on paha olla maailmassa jnejne. No voihan tällaisiakin tapauksia olla, ehkä joskus tapaan sellaisiakin.