On toistettu, että kirkon kynnys on matala, ja yritetty toimiakin siihen suuntaan, ryhdyttiinkö Tampereen Haastettu kirkko –seminaarissa kynnystä korottamaan? Nostettiinko jäsenyyden rima niin korkealle, että monen yritys jää limboiksi?
Jumalanpalveluksessa käyminen ja lasten kristillinen kasvattaminen asetettiin jäsenyyteen kuuluviksi velvollisuuksiksi. Toki myönnettiin, että tällainen ihanne ja todellisuus ovat jännitteessä. Onko sellaiseen elämänmuotoon paluuta?
Tampereen seminaaripuheista löytyi monta kiinnostavaa näkökulmaa, mutta tuo riman korkeus jäi mietityttämään. Ja näkökulma; kirkkoa katsotaan ikään kuin ylhäältä alas seurakuntalaisten suuntaan.
Tradition siirtäminen ei nykyaikana ole helppoa. Kuopion piispa Jari Jolkkonen heitti pallon lasten vanhemmille, joiden tulee pitää huolta lastensa kristillisestä kasvatuksesta. Hän luetteli listan tähän kuuluvia tehtäviä, ihanteena, johon tulee pyrkiä. Senhän ei tarvitse olla niin virallista ja vaikeata: Uskon todeksi eläminen on lapsen rakastamista ja vaikkapa iltarukous hänen kanssaan.
Arkkipiispa emeritus John Vikströmin mielestä seurakunnassa korkea hengellinen profiili ja matala kynnys eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Koskettava oli hänen muistutuksensa, että ”eikö ollut niin, että kynnys oli matalimmillaan Jeesuksen läheisyydessä?”
Uskoa eletään todeksi kotona ja lähipiirissä, töissä ja askareissa. Elämää ei eletä esitelmillä vaan arjen keskellä.
Minulle kirkossa käyminen on välttämätöntä, varsinkin ehtoollisella. Kun kirkossa käy useasti, siitä saa enemmän. Mutta en pitäisi sitä edellytyksenä kristittynä olemiselle saati osoituksena siitä tai ainoana yhteisöllisyyden muotona. Kristillistäkin yhteyttä tunnetaan nykyään monella tavalla.
Kiinnostavaa olikin seminaarissa Ilkka Huhdan pohdinta yhteisön ja yksilön suhteesta. Kirkko on korostanut jokaisen ihmisen ainutkertaisuutta ja arvoa ihmisenä. Se on johtanut individualismiin, joka puolestaan asettaa omat vaatimuksensa yhteisöllisyydelle. Ihmiset eivät muodosta enää yhtenäistä joukkoa.
Yksilön arvon tunnustaminen on yksi demokratian kulmakiviä. Kirkon hallintoa ajatellen se herättää tukun kysymyksiä. Miten vahvistaa jäsendemokratiaa osana kirkon olemusta?
Kirkko etsii nyt monin tavoin omaa olemustaan ja tämän ajan toimintatapoja. Jumalanpalveluselämää kehitetään ja kysytään jäsenyyden merkityksen perään. Viestinnän monet muodot rakentavat yhteisöä uudella tavalla. Arkkipiispan media-aamiaisella puhuttiin – jälleen kerran – kirkon kielestä ja miten se avautuu seurakuntalaisten enemmistölle.
Tampereen seminaarissa oli muutama opponoiva puheenvuoro, mutta olisi kaivattu varsinaisia haastajia, jäsenyyden merkityksen perään kysyviä seurakuntalaisia. Miksi tässä kirkossa tulevaisuutta suunniteltaessa niin vähän kuunnellaan seurakuntalaisten enemmistöä, heitä joiden hengellisestä elämästä kuitenkin puhutaan niin paljon. Heitä, joiden sieluja toivotaan kirkon helmaan?
Kun nyt pohditaan, mitä kristityltä vaaditaan, voisiko katsoa myös toisinpäin: mitä seurakuntalainen saa edellyttää seurakunnaltaan ja kirkoltaan.
”Eikö ollut niin, että kynnys oli matalimmillaan Jeesuksen läheisyydessä?”
Hyvää pohdintaa! Itse seurasin seminaaria netissä. Eikö Teemu Laajasalon puheenvuorossa ollut nimenomaan kaipaamaasi näkökulmaa? Kiinnostus ihmisistä. Kirkon ja seurakuntien tulevaisuutta pohdittaessa näkökulmaa on ilman muuta laajennettava ”seurakuntalaisten enemmistön suuntaan”. Tämä vaatii tottakai rohkeutta, mutta eikö sitäkin ole tarjolla ”Jeesuksen läheisyydessä?
Paikallisseurakunnan toiminnan perimmäinen tavoite on saada toiminta-alueensa ihmisistä mahdollisimman suuri osa taivaaseen. Kun tämän tavoitteen toteutumista on mahdotonta millään tavoin arvioida, on tyydyttävä tässä maailmassa tavoittelemaan sitä, että mahdollisimman monella olisi kosketus jumalanpalveluselämään. Lienee nimittäin todennäköistä, että kirkossa käyvien joukossa usko Jeesukseen on suhteessa yleisempi kuin kirkossa käymättömien joukossa. Näin siis ”tilastollisesti”, vaikka yksilötasolle ei sielun tilaa voikaan arvioida, eikä se liene tarpeenkaan.