Alkaa olla taas aika jutella pääsiäisen tapahtumista. Huomenna olisi tarkoitus tokaluokkalaisten kanssa uskonnontunnilla keskittyä Jeesuksen raivariin temppelissä ja siihen, miten tässä kohtaa vastustajat hykertelivät käsiään onnesta, kun saadaan vihdoin hyvä syy ryhtyä vainoamaan tuota kiusalliseksi käynyttä opettajaa.
Luulen muuten, että tuollainen kuvatun kaltainen tilanne on monessa tulehtuneessa yhteisössä, seurakunnissakin. Se tyyppi, joka on osoittautunut hankalaksi, kriittiseksi ja meidän mukavuuttamme uhkaavaksi, on otettu luupin alle ja odotetaan vain, milloin tapahtuu jotain, että päästään tekemään virallinen valitus.
Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan ainoa tarinan opetus. Keskiössä ovat myös Jeesuksen profeetalliset sanat ”Eikö ole kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone’? Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.”(Mark. 11:17)
alkukielellä
ου γεγραπται οτι ο οικοςμου οικος προσευχης κληθησεται πασιν τοις εθνεσιν υμειςδε εποιησατε αυτον σπηλαιον ληστων.
Lyhyessä tekstissä on kaksi erikoista piirrettä. Ensimmäinen on tuo ”kaikille kansoille”. Jerusalemin temppelihän oli juutalaisen uskonnonharjoittamisen keskus, uudelleen rakennettu makkabealaissotien jäljiltä Salomon Jumalalta saamien piirustusten mukaan – ei siis mikään kansainvälinen yleispyhäkkö. Mihin Jeesus siis viittasi puhuessaan ’kaikista kansoista’? Muoto ’ κληθησεται’ on passiivin futuuri, eli lupaako Jeesus tulevaisuudessa tapahtuvaa kaikkien kansojen rukousta? Sitten vaihdetaankin aikamuotoa sujuvasti aoristiin, jota suomesta kun ei sitä löydy, käännetään perfektillä ’olette tehneet’. Oliko Jeesuksella siis muita suunnitelmia temppelin varalle? Ajatteliko hän kuitenkin jatkavansa uraansa? Miten tämä suhteutuu evankeliumin (todennäköiseen) kirjoittamisaikaan? Oliko tässä viittaus temppelin hävittämiseen juutalaisten kapinan yhteydessä?
Toinen, nykyaikaan peilautuvampi, pohdintakohta Jeesuksen määritelmästä temppelin tilasta rosvojen luolana , ’σπηλαιον ληστων’. Perinteisestihän näiksi rosvoiksi on tulkittu ja ajateltu niitä myyjiä ja rahanvaihtajia, jotka hyötyvät ihmisten hengellisestä kaipuusta ja tarpeesta olla tarpeellinen, uhraava ja uhrautuva, Jumalan silmissä. Ehkäpä näin. Ei tämäkään ajattelu nykyajalle vierasta ole. Lyhytnäköisesti, jopa hurskain perustein, kieltäydytään ajattelemasta taloudellisia näkökohtia. Paitsi sitten, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole – ja tässä tilanteessahan monet seurakunnat nyt ovat.
Luettuani Tom Holménin Jeesus- kirjan, löysin kuitenkin toisenkin tavan miettiä asiaa. Miten niin ’rosvojen luola?’. Eiväthän rosvot luolissaan rosvoa, kuten kauppiaiden ajateltiin tekevän temppelin esipihalla. Luoliin he pakenevat, sinne he kätkevät saaliinsa, ehkä lepäävät ja luulevat olevansa voittamattomia, turvassa. Sellainenko paikka kirkko on?
Tätä taustaa vasten ajattelen kahta viimeaikaista ilmiötä: toisaalta kohua siitä, saako ’hyvän tekemisestä’ puhua armoa korostavan kirkon kirkollisvaalimainoksissa ja toisaalta sitä, mitä pastori Kai Sadinmaa kävi naulaamassa kirkon oveen. Saako kirkossa puhua oikeasta ja väärästä (muussakin kuin sukupuoliasiassa) vai pitääkö kaiken olla armoa? Saako kirkossa sössiä raha-asioissa, kiinteistöjen hoidoissa, rekrytoinneissa, kasvatustyössä ja ajatella, että armostahan sitä täällä töissä ollaan, lekotellaan kuin rosvojen luolassa? Missä määrin on oikeus keskittyä hengellisiin ja unohtaa realiteetit, viettää aikaa luolassa pälyillen?
Missä määrin on taas väärin se, että kirkosta tehdään vain oman poliittisen toimimisen areena, mistä Sadinmaata usein ja varmaan aiheestakin kritisoidaan? Missä määrin kirkko saisi olla rosvojen luola, lepopaikka paatuneimmallekin rosvolle ja jopa varallisuutta koonneelle?
Käskyissään Sadinmaa käskee ’luopumaan messuista ja muusta magiasta’. Mitä kirkko sitten on, jos sillä ei ole messua? Sosiaalitoimiston haarakonttori? Mihin silloin jää se ajatus ’rukouksen huoneesta kaikille kansoille”?
Voisin jotenkin kuvitella, että kertomus Jeesuksesta ragettamassa hyväksikäyttävien rahanvaihtajien ja kiskurihintaan myyvien kyyhkyskauppiaiden keskellä on kirkossa taloudellista reformia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajaville mieluista luettavaa. Mukava pullajeesus, kedon kukkien katseluun ja vihollisen rakastamiseen kehottava lempeä setä on tiessään. Paikalla on oikeudenmukaisuuden ja pienen ihmisen huomioonottamista kovaan ääneen vaativa taistelija, etten sanoisi jopa Juudean leijona. Hyvä, taistelulla on paikkansa. Onko se kuitenkaan kirkko silloin, kun sen pitäisi olla rukouksen huone? Poliittiselle taistelulle on tarvetta. Se vaikuttaisi olevan suorastaan välttämätöntä kurjistumisen jatkuessa. Edes kirkon politiikassa ei saisi olla sijaa rosvoille luolissaan. Kunhan jotenkin muistaisi myös sen rukouksen ja hiljentymisen, varaisi sillekin aikaa ja paikkaa. Vai?
Minusta aikoinaan ne vapaa-ajattelijoiden pilakuvat olivat puhuttelevia. Parhaiten jäi mieleen kuva, jossa aasit ratsasti Jeesuksella.
.. seuraavaksi ne aasit taitaa ratsastaa Jeesuksella europarlamenttiin?
Niin, vaikea sanoa. mutta siinähän se on, kun vain sydänten tutkija tutkii ihmismielen todelliset aivoitukset, niin kenen lienee toteaa itsellään ratsastavan. 🙂
http://www.youtube.com/watch?v=7uJx-RGJK8A
Hämmästyttävää. jos käsite ”rikas nuorukainen” kilpistyy sanoihin ”rikas” tai ”nuorukainen”….
Rikkaan nuorukaisen tarinalla on lohdullinen opetus: ihminen ei voi tehdä a)yhtään, b)mitään, c)lainkaan tai d)ollenkaan oman pelastuksensa eteen. Kaikki on Jumalan työtä, ei ihmisen. En usko omaan uskooni tai sen mahdollisuuksiin pelastaa minua. En usko tulevani yhtään sen paremmaksi tai taivaaseen pääsevämmäksi paheksumalla. Jos ei armo käy oikeudesta, ei minulla (ei kellään) ole mitään jakoa näissä kinkereissä.
Omalla uskolla ei pelastu, totta mutta: jos taas omistaa itselleen sovitusarmon ilman omakohtaista armonjärjestyksen kokemusta, on tuloksena – kuollut usko.
Kuollut usko on peruukissa, aivouskoa, sanoisi Paavo. Sydämen täytyy myös uudistua, mielen muuttua – ylimielisyys ei auta.
Laestadius: ”Ollaan olevinaan hartaita kirkossa, mutta huvipaikassa ollaan kevytmielisiä, itketään kirkossa, mutta nauretaan kirkon takana.”
Armonjärjestyksestä Puavo taas sanoi, että ”Heitä helevettiin ne tikapuut, ei niitä jaksa ykskään kulkea”.
Voi olla että Paavo sanoi niin, voi olla että ei. Miehestä ei oikeastaan olemassa kuin monikerroksinen körttimytologia.
Mutta, jos oletetaan, että voidaan jotain Paavosta sanoa, tulisi ainakin muistaa ettei Paavo ollut tavallinen taloinpoika, vaan HERÄNNYT talonpoika, jolle maailma oli vieras, kilvoitus jokapäiväistä, ja joka myös puhui autuudenjärjestyksestä, mielen muutoksesta ja Jumalan Hengen subjektiivisesta vaikutuksesta.
Kirjeissä ainakin Paavo puhuu siitä, miten ryövärillekin riittivät vain yhdet Vapahtajan sanat, ei siinä ehtinyt paljoa parannusta tehdä.
Mutta kyllä Paavo pietisti oli, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Ja Laestadius – ainakin erään tarinan mukaan – katseli kirkkokansaa ja totesi miehille: ”Kyllä sitä nyt ollaan kädet ristissä, mutta kenenkähän huoran perseessä nuokin kädet ovat viime yönä käyneet!”.
Hyvin sanottu rovastilta:-)
Todellista alatien kristillisyyttä löytyi aikoinaan Kainuun vanhan herännäisyyden parista, jossa ihminen ymmärrettiin niin kelvottomaksi ja raadolliseksi, että vanhurskauttaminenkin tapahtui vasta kuolinvuoteella: siitä ei enää jaksanut nousta syntiä tekemään..
Oikeastaan noilla ei ole mitään väliä, jos tärkein puuttuu ja sen mukana kaikki.
Högmankin saatiin sitten keskusteluun mukaan…